Takaperin tulevaisuuteen

Kuva: R. W. Ekman Ilmatar 1860.

Tulevaisuutta on vaikea, ellei mahdoton ennustaa. Tulevaisuuden tutkijat kehittelevätkin ennusteiden sijaan erilaisia skenaarioita eli mihin-ollaan-menossa-jos -vaihtoehtoja. Silloin tulevaisuuden tekijöillä, eri alojen innovaattoreilla, suunnittelijoilla ja päättäjillä on mahdollisuus valita työstettäviksi ne hankkeet ja projektit, jotka edistävät toivotun tulevaisuusskenaarion toteutumista.

Skenaarioiden lähtökohtia ovat muun muassa nykyajassa ilmenevät heikot signaalit, jotka osaltaan kertovat odotettavissa olevista muutoksista. Näitä signaaleja etsiessään tutkijan on oltava selvillä siitä, mitä ajassa tapahtuu nyt ja pääteltävä havaitsemistaan ilmiöistä, millaisia muutoksia nykypäivään nähden on tulevaisuudessa odotettavissa. Hän ikään kuin seisoo nykyhetkessä aistit valppaina ja tähystää siitä ajassa eteenpäin, tulevaisuuteen. Havaitakseen siellä jotain, hän tarvitsee nykyajassa ilmenevien signaalien lisäksi myös rikasta mielikuvitusta. Tavoite on maailman muuttaminen ihmiselle mahdollisimman mukavaksi paikaksi elellä.

Mutta jos kysymys olisikin siitä, millaiset asiat ja tapahtumat muuttavat tai muokkaavat ihmistä tietynlaiseksi aikojen kuluessa. Silloin olisi tutkijan ikäänkuin seisottava selkäpäin omaan tulevaisuuteemme nähden ja kiinnitettävä katseensa menneisyyteen löytääkseen sieltä signaaleja siitä, miksi ihmisestä on tullut sellainen kuin hän nykyisin on. Löytääkseen menneisyydestä heikkoja signaaleja, jotka ehkä ennakoivat nykyihmisen käyttäytymistä, tutkija tarvitsee historiaa, kansatiedettä, arkeologiaa ja folkloristiikkaa. Silloin hän pääseekin jännittävään ympäristöön, joka on täynnä tietoa, tulkintaa ja taidetta. Historian tutkimus liikuskelee jossakin runouden ja tieteen välimaastossa, sanoo professori Kuosma (2022, HS).

Tavoitteena on silloin ihmisen muuttaminen maailmaansa paremmin sopeutuvaksi ja tutkijalta vaaditaan myös rohkeutta, sillä jos hän näitä signaaleja löytää, voidaan niitä moittia jälkiviisaiksi signaaleiksi. Ihmisen on usein vaikea suostua muuttumaan.

Tämä ilmiö kertoo nykysuomalaisista

Tytöt-kirjan kansikuva, Siltala Publishing
Tytöt-kirjan kansikuva, Siltala Publishing

Kuvassa on kirjan kansi. Kirja on: Vappu Kaarenoja & Aurora Rämö, TYTÖT. Suomalaisen tasa arvon perusteet. 2020. Kansikuva on hämmästyttävä. Se sanoo suoraan ja rohkeasti, että suomalaiset ovat keskenään tasa-arvoisia sukupuolestaan huolimatta. Siinä poseeraa Suomen hallitus, joka nimitettiin joulukuussa 2019. Korostetun suurena kirjoitettu sana TYTÖT viittaa siihen, että vielä lähimenneisyydessä naisten eteneminen johtaviin asemiin työelämässä ja yhteiskunnassa ylipäätään kilpistyi usein miesten ”keitäppäs kahvia tyttö” -asenteeseen.

Kuva herätti kysymyksiä. Onko tämä tilanne yllätys, vai onko siitä ollut nähtävissä merkkejä suomalaisessa yhteiskunnassa, historiassamme, kulttuurissamme tai vaikkapa kansanluonteessamme aiemmin, ehkä jo kaukaisessa menneisyydessä? Onko menneisyydessä heikkoja tai vähemmän heikkoja signaaleja, jotka olisivat ennakoineet tämän hallituksen kokoonpanoa?

Sivistys

Heti kirjansa alussa Kaarenoja ja Rämö myöntävät, että Suomi ei ole täysin tasa-arvoinen maa. Naisten johtama hallituskin on osin sattumien summa. Heidän mukaansa kuitenkaan ei ole mikään yllätys, että naisvaltainen hallitus syntyi juuri Suomeen eikä esim. Saudi-Arabiaan, Iraniin tai Espanjaan. Päinvastoin, se tuntuu varsin loogiselta, sillä Suomi tunnetaan nykyisin sivistyksen suurvaltana. Tässä mahtipontisessa väitteessä saamme yhden vihjeen siitä, mistä suunnasta suomalaista tasa-arvoa ennakoivia signaaleja voitaisiin etsiä. Niitä on etsittävä ensinnäkin suomalaisten sivistyneisyyden kehittymisestä. (Kaarenoja & Rämö 2020, 11;26.)

Tiedekulmassa keskustelivat 1.3.22 klo 17.00 Arto O. Salonen, Itä-Suomen yliopiston sosiaalipsykologian professori, kasvatustieteilijä ja kestävän hyvinvoinnin asiantuntija ja Erkka Laininen, diplomi-insinööri, suunnittelupäällikkö opetus-, kasvatus- ja koulutusalojen säätiö, OKKA-säätiö, aiheesta Miksi sivistyksestä pitää puhua.

Keskustelussa selvisi, että sivistys (sivistynyt ihminen) nostaa esiin ihmisyydestä kunkin ajan ratkaisua vaativat ongelmat, esim. kestävyyteen tai tasa-arvoon liittyvät ongelmat. Ilman ihmeempää sivistyneisyyttä nousevat kyllä esiin talouskasvuun ja teknologiaan liittyvät osaamisongelmat, mutta niiden korjaaminen ei riitä, kun ratkaistava on ihmisyydessä piileviä ongelmia. Mitä ne ovat?

Ihmisyyden ongelmia ovat mm. arvoihimme ja maailmankuvaamme liittyvät ongelmat sekä suhteeseemme ja yhteyteemme muihin ihmisiin, muihin eläviin olentoihin ja luontoon liittyvät ongelmat. Niiden ratkaisemiseen tarvitaan osaamisen lisäksi sivistyneisyyttä. Mielenkiintoista on, että keskustelijat lisäsivät näihin ihmisyyden ongelmiin myös suhteemme tulevaisuuden ihmisiin, omiin jälkeläisiimme. Tavoitteena on, että meidän jälkeemme heidän olisi hyvä elää tällä pallolla. Miten tämä otetaan huomioon jokaisessa päätöksessä? Siihen tarvitaan syvällistä sivistystä ja radikaalia mielikuvitusta etenkin päättäjille, mutta myös mahdollisimman monelle kansalaiselle, heille jotka valitsevat päättäjät.

Sivistyksestä pitää siis puhua myös tulevaisuuden tutkimuksessa. Siksi otan seuraavassa esiin kaksi suomalaisten sivistymiseen liittyvää, sukupuolten tasa-arvon kehittymisestä kertovaa heikkoa signaalia kaukaa menneisyydestä. Ne löytyvät suomen kirjakielen syntyhetkiltä kulttuurihistoriastamme ja suomalaisesta uskonnollisuudesta kansanrunoissa kerrottuna ja kristinuskoon opeteltaessa koettuna.

Heikko signaali 1: Miesten ja naisten yhteistyökumppanuus

Tässä luvussa käytän lähteenä pääasiassa Jari Tervon teosta Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. Se on romaani, siis taidetta, mutta hyvin myös dokumentoitu, siis historiaa.

Kieli syntyy kääntämällä aistimuksia ja tuntemuksia sanoiksi ja lauseiksi. Näin neuvoi Pernajan Torsbyssä kirkkoherra kymmenvuotiasta Mikael Agricolaa, jolla oli tapana tulla hänen luokseen silloin tällöin lukemista opettelemaan. Kirkkoherra oli taitava opettaja, juuri noin olisivat neuvoneet muutamat suuret filosofian klassikotkin satoja vuosia myöhemmin. Sana on tiettyyn elämäntilanteeseen liittyvä ja sen yhteyteen sidottu ”yksittäistapaus”, sanoi Gadamer (1986, 192). Myös Wittgensteinin mukaan sanojen merkitys löytyy niiden käyttöyhteydestä (1980, 30).

Ongelmia oli yllin kyllin Mikaelilla myös finskaksi kirjoittamisessa. Miten kirjoitetaan blumma finskaksi: cucca, cukka, cucka vai kukka?, hän kysyi kirkkoherralta. En tiedä, sanoi tuo viisas opettaja, en voi kertoa sinulle, miltä maailma näyttää, avaan vaan silmäsi. Tähän oli oppilaan
tyytyminen. Hän oli rohkea, avasi silmänsä ja myös korvansa. Niin hän sekä näki että kuuli, miltä maailma näyttää ja miltä se kuulostaa.

Agricolan onneksi kirjaimet oli jo keksitty. Ei tarvinnut enää piirtää kuvia asioista, jotka halusi merkitä muistiin, toisille tiedoksi, kuten kirjoituksen syntyaikoina tehtiin. Onnekseen hän syntyi Suomeen paikkakunnalle, jossa asui myös ruotsinkielisiä ihmisiä. Varakkaan talon poikana hän oppi lapsena ruotsinkielen. Lukemisen ja kirjoittamisenkin hän oppi ruotsiksi ja osin latinaksikin. Mutta erityisesti hän ihasteli suomenkielisiä ilmaisuja, joita kuuli ympärillään rahvaan käyttävän.

Mikael kirjoitti laudanpätkille hiilellä suomenkielisiä sanoja muistiin: ”katti, hölttäperse, edesseisoa, lutka, kanalia, lustitarha, cianvittu ”. Renki-ja piikafinska oli hänestä väkevää kieltä. Enimmäkseen hänen muistiin saamansa sanat olivat naisten lausumia. Naiset puhuivat enemmän kuin miehet ja heidän ilmaisunsa oli värikästä. Suurin osa muistiinkirjoitetuista sanoista oli piika-Malinin sanoja, Jari Tervo nimittääkin Malin-piikaa suomenkielen magistraksi. Voidaan sanoa, että Malin-piika oli Agricolan paras yhteistyökumppani suomen kirjakielen luomisen alkuvaiheessa.

Agricolan äidin ja Torsbyn kirkkoherran saumaton yhteistyö taas johti siihen, että nuori Mikael pääsi Viipuriin aloittamaan koulunkäynnin, jota isä kiivaasti vastusti. Siinä tarvittiin jopa lievää painostusta kirkkoherran puolelta Mikaelin isän helmasyntiin, kirkossa humalaisena häiriköintiin viitaten. Näin alkoi suomen kirjakielen kehittäminen, ja samalla sai alkunsa myös Suomen kansan sivistyminen. Tärkeä tekijä oli se, että suomalaiset miehet ja naiset arvostivat toisiaan ja kykenivät yhteistyöhön.

Todisteita suomalaisten miesten ja naisten yhteistyökyvystä löytyy lisää myöhemmältä ajalta. Täällä pohjolassa luonnonolosuhteet ovat ankarat, mikä tarkoittaa mm. sitä, että jokaista kynnelle kykenevää tarvitaan metsässä ja pellolla. Työt tehdään yhdessä. Kansallismuseoon tallennettu muistitieto vuosilta 1860 – 1920 kertoo, että naiset lähtivät tarvittaessa heinätöihin, pellolle ja ojankaivuuseen, heidän varsinaisiksi töikseen mainitaan pyykkäys, leipominen ja lannan levitys. Samaa kertoo Kuvauksia kansannaisten elämästä maalla -teos vuodelta 1890. Ilmeisesti yhdessä tekeminen koski naisten osallistumista myös kaikkein raskaimpiin ”miesten” töihin. Miesten osallistumista esim. kodinhoitoon, ruuanlaittoon tai lastenhoitoon ei näissä muisteluissa mainita.

Naiset Suomessa ottivat itsestäänselvänä paikkansa myös eduskuntatyössä, kun se aika koitti. Hilja Pärssinen, joka oli kansanedustaja 1929-1935 antoi opintomatkalla Englannissa ollessaan haastattelun The Daily Mailiin naiskansanedustajien työstä. Hän sanoi naisten olevan eduskunnassa aivan oikeassa paikassa ja tekevän hyvää työtä maansa eteen. ”Emme kenties puhu yhtä usein kuin miehet, mutta teemme valtavasti työtä valiokunnissa”, hän kertoi. (Kaarenoja & Rämö 2020) Valiokunnissahan eri alojen asioita valmistellaan, ja niiden työ on päätösten perusta. Päätettäessä pidetään sitten puheet.

Kun istutaan rinnakkain jalkapuussa ja kinkereillä papin kuulusteltavana, ja tehdään yhdessä hommat myös pellolla, niin asenteet muokkautuvat suotuisiksi eduskuntatyönkin tekemiseen yhdessä, arvelevat Kaarenoja ja Rämö. Siitä aukeaa ovi naisille myös ministeriyteen ja presidentiksi asti.

Heikko signaali 2: Nainen jumalana Suomessa

Tässä luvussa käytän lähteenä pääasiassa Tiina Piilolan teosta Kalevalan naiset. Se kertoo suomalaisista ennen historiallista aikaa. Kalevala on taideteos, jonka Elias Lönnrot muokkasi kansanrunoistamme. Piilolan teos on runsaasti dokumentoitu tietoteos suomalaisten varhaisista uskomuksista, arvoista ja maailmankuvasta Kalevalassa.

Kansalliseepoksemme Kalevala näyttää meille naiset vahvoina ja uusiutumiskykyisinä, kun taas miehet siinä maailmassa usein osoittautuvat luusereiksi. Elias Lönnrotin kerrotaan kyllä yrittäneen vesittää tämän kansanrunoudessa ilmenevän eron naisten ja miesten välillä, mutta se murtautuu sieltä kuitenkin esiin, vaikka luuseripiirteitä naisissakin siellä ilmenee. Kun Kalevalan tekstiä lukee tarkemmin, huomaa pian, että naiset ovat eepoksen suurimpia vallankäyttäjiä, sanoo Tiina Piilola, he pistävät miehet toimimaan ja pitävät juonen vauhdissa.

Heti Kalevalan ensimmäisessä runossa lukija tapaa myyttisen, naispuolisen luomisen jumalattaren, Ilmattaren:

Olipa impi ilman tyttö, kave luonnotar korea.
Piti viikkoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä.
Ilman pitkillä pihoilla, tasaisilla tantereilla.

Ilmatar kuitenkin kyllästyi siveään eloonsa ilmassa ja laskeutui meren selvälle selälle. Siellä raju itätuuli sekoitti naisen pään ja hedelmöitti hänet. Vaikean ja pitkän raskauden aikana Ilmatar tuskastui tilaansa. Hän myönsi tarvitsevansa apua ja pyysi sitä Ukko ylijumalalta, joka oli luonnonvoima hänkin, ikään kuin kollega Ilmattarelle.

Ukko ylijumala ei ilmeisesti osannut auttaa Ilmatarta raskautta koskevassa ongelmassa, mutta hän keksi tälle tehtävän, joka oli hyödyksi kohta syntyvälle ihmiselle. Ihminen nimittäin tarvitsisi maailman asuakseen, mutta sellaista ei vielä ollut olemassa. Maailma oli siis luotava ennnen ihmisen syntymää. Tähän työhön Ukko ylijumala lähetti Ilmattarelle avuksi sotkan, joka muni hänen merestä pilkahtavalle polvelleen kuusi kultamanaa ja yhden rautamunan. Näistä aineksista syntyi kahden luonnonvoiman, naispuolisen ja miespuolisen, yhteistyössä kalevalainen kosmos, paikka elää ja toimia ihmiselle.

Vihdoin syntyi myös ihminen, synnyttämällä Ilmatar hänet loi. Hän oli Väinämöinen, siis mies. Naisen luomiseksi ei Kalevalassa tarvittu Väinämöisen kylkiluuta, sillä nainen oli jo olemassa, luotu luontokappaleeksi ja myös synnyttäjäksi eli naiseksi. Voimme aavistella, että kysymys ei tässä olekaan luojan sukupuolesta, vaan yleisemmin itse luonnosta ihmisen yläpuolella olevana voimana ja ihmisen luojana.

Kirjallisuustieteilijä Tellervo Krogerus kertoo Ilmattaren hahmoon liitetyn epiteetin, kave, merkitsevän luotua olentoa, luontokappaletta sekä naista. Folkloristiikan professori Lotte Tarkka puolestaan on sitä mieltä, että mytologiamme ei sijoita maailman alkuun naista, vaan persoonattoman voiman. Voitaisiinko siis tulkita, että Väinämöisen eli ihmisen luominen oli itse asiassa luonnon aikaansaannos? Silloin se kertoisi myös ihmisen ja luonnon välisestä läheisestä suhteesta ja avaisi tietä ihmisen luontosuhteen syvempään ymmärtämiseen myös meille nykyihmisille.

Itämerensuomalaisessa mytologiassa naisten valtapiiriin kuuluvat luonnon, tuonpuoleisuuden, elämän ja kuoleman salaisuudet. Merkittävimmät mytologiset naishahmot ovat aseksuaalisia. He hedelmöittyvät luonnon voimasta. Naissyntyisessä maailmankaikkeudessa he edustavat suurinta vaaraa ja parasta turvaa. Heitä pelätään, mutta myös tarvitaan kipeästi. Nämä ovat miesten tunteita, jotka naiset ovat vahvasti aina kokeneet.

Paljon myöhemmin, kun useimmat suomalaiset olivat jo Ilmattarensa unohtaneet, koki nuori Mikael Agricola voimakkaasti oman seksuaalisuutensa heräämisen kotikylässään Torsbyssä, kertoo Jari Tervo (2020). Sen kokemuksen jälkeen hän oli varma, että hänen hänen kirkkoherralta saamansa oppi kristinuskon Jumalasta oli virheellinen. Jumala olikin nainen, ei mies. Hän kertoi uuden tietonsa kirkkoherralle, joka kauhistuneena ihmetteli, mistä poika oli tuommoista saanut päähänsä.

Wittenbergissä opiskellessaan Agricola oppi Lutherilta, että Ihmistä, joka on sinut oman eläimellisyytensä kanssa, kutsutaan luterilaiseksi. Luther ei kovin hämmästellyt Agricolan näkemystä Jumalasta naisena. Näytti siltä, että hän itsekin arvosti suuresti naisia, etenkin omaa vaimoaan, joka oli entinen nunna. Seksuaalisuus oli Lutherille hyvin tärkeää, ja parasta se oli hänen mielestään entisen katolisen piispan ja entisen nunnan välillä.
Luterilaisessa kristinuskossa ja suomalaisessa mytologiassa on yhteistä naisten arvostaminen miesten rinnalla heidän erilaisuudestaan huolimatta – ja juuri sen tähden.

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet:

Gadamer, H.G. 1986. Hermeneutik II. Wahrheit und Methode.

Kuosma, M. ”Vallan, työn ja rahan ytimessä”, Veli-Pekka Leppänen. HS 3.2.22 B10

Vappu Kaarenoja & Aurora Rämö, TYTÖT. Suomalaisen tasa-arvon perusteet. 2020. Siltala.

Piilola, T. 2019. Kalevalan naiset. S&S.

Tervo, J. 2021. Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. Otava.

Wittegestein, L. 1980. Sininen ja ruskea kirja. WSOY.

Tagged : / / / /

Yliarvioitujen odotusten kupla ja näkemysten tyhjiö

Olemmeko liian kärsimättömiä lähitulevaisuuden odotusten kanssa, mutta myös liian lyhytjännitteisiä näkemään pitkän aikavälin mahdollisuuksia?

Professori Osmo A. Wiio kirjasi jo kauan sitten tulevaisuutta koskeviin lakeihinsa, että lähitulevaisuus yliarvioidaan ja kaukainen tulevaisuus aliarvioidaan. Wiion maineikkaat lait käsittelevät viestintää ja teknologian kehitystä tulevaisuudessa. Huumorin sävyttämät lait tuntuvat kokemusperäisesti paikkansa pitäviltä. Mainittu tulevaisuuden arvioinnin laki sopii pähkäiltäväksi myös hallinnon ennakointitoiminnan näkökulmasta. Olen yrittänyt viedä ajatusta eteenpäin ja pohtia, voisiko lakia jotenkin perustella loogisesti. Katsotaan, tuleeko tästä mitään, vai jääkö tämä vain keittiöepistemologiaksi.

Aika on ennakoinnin ja tulevaisuuksien tutkimuksen tärkeä mittari. Myös historiantutkimuksessa aikajana on välttämätön, vaikka nuoli osoittaakin päinvastaiseen suuntaan. Periaatteessa tulevaisuus, kuten historiakin, alkaa heti ennen kuin ehdin kirjoittaa tätä lausetta loppuun. Omassa elämässään ihmiset ennakoivat asioita päivien tai tuntien, jopa minuuttien aikatähtäyksellä. Kuinka ehdin kirjoittaa blogin ennen perjantaita? Ehdinkö bussiin, jos nyt heti lähden?

Käytännössä yhteisöllinen liiketoiminnan, hallinnon tai tieteen ennakointi ja tulevaisuuksien tutkimus alkaa tuntua järkevältä vasta lyhimmillään muutamien kuukausien aikajänteellä. Tämä johtuu ainakin siitä, että ennakoinnin tavoitteena ei pitäisi olla vain tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, vaan myös ehtiä tehdä asioille jotakin, jos tarve vaatii. Suurissa yhteiskunnallisissa asioissa ennakoinnin aikajana ulottuu useimmiten vuosien tai vuosikymmenten päähän tulevaisuuteen. Pitkä aikatähtäys on ominaista esimerkiksi koulutuksen ennakoinnissa, koska viiveet ovat erittäin pitkiä. Jos peruskoulussa opetetaan nuorille tietoja ja taitoja, niiden hyötykäyttö työelämässä tapahtuu vasta 10 tai 15 vuoden kuluttua. Pitäisikin oppia tulevaisuuden asioita, ei tämän päivän asioita.

Maailma on sekä pysyvä että muuttuva. Jotkut asiat pysyvät muuttumattomina, toiset taasen muuttuvat, joko hitaasti tai nopeasti. Menemättä yksityiskohtiin voidaan sanoa, että muutos on jatkuvaa ja keskimäärin tasaista. Kaavamaisesti voidaan ajatella, että jos asiat muuttuvat esimerkiksi tänä vuonna 2020 tietyn määrän, niin vuoden 2021 lopussa muutoksen määrä on kaksinkertaistunut. Kymmenen vuoden päästä on muutoksia kymmenkertainen määrä. Todellisuudessa kehitys ei tietenkään ole tällä tavalla lineaarista.

Edellä kuvattu matemaattinen muutoksen määrä ei luultavasti ole kuitenkaan se, miten me koemme muutoksen ajassa. Tai pikemminkin, miten odotamme muutosten tapahtuvan. Olisiko niin, että kokemuksellinen muutoksen määrä on suuri lähitulevaisuudessa ja pienentyisi mitä kauemmas tulevaisuuteen ajatuksemme etenevät. Tämän voisi järkeillä johtuvan siitä, että lähitulevaisuus muistuttaa nykyisyyttä ja osaamme hyvin määritellä ja hahmottaa lähitulevaisuuden. Osaamme siis rakentaa odotuksiamme. Sen sijaan kaukainen tulevaisuus on sumea ja hahmoton. Emme osaa sieltä oikein mitään odottaa tai pelätä.

Ristiriita matemaattisen ja kokemuksellisen muutoksen määrän välillä aiheuttaa Wiion lain: lähitulevaisuus yliarvioidaan ja kaukainen tulevaisuus aliarvioidaan. Lähitulevaisuuteen muodostuu katteettomien odotusten kupla. Se voi olla joko optimismia tai pessimismiä, riippuen tarkasteltavasta ilmiöstä. Kaukaisessa tulevaisuudessa valitsee taasen kokemuksellinen tyhjyys ja näkemyksen puute.

Mallia voisi koetella ja testata nykyisen maailman ilmiöillä ja odotuksilla. Jääköön se toiseen kertaan. Yleisesti voisi kuitenkin väittää, että aliarviointi on haitallisempaa tai vaarallisempaa kuin ylireagointi. Lähitulevaisuuden yliarvioinnin hintana on ehkä vain tuhlattuja resursseja, mutta pitkän aikavälin aliarviointi voi johtaa vääriin valintoihin ja virheliikkeisiin, joita ei enää ehditä korjata.

Jukka Vepsäläinen
Erityisasiantuntija, HL, Opetushallitus

etunimi.sukunimi@oph.fi

Twitter: @JukkaVepsalaine

LÄHDE: Wiion tulevaisuuden tekniikan laki

Tagged : / / /

Tulevaisuuden tekeminen ja ihmisen ajattelun tavat

Tekemisen välttämättömyys

Tulevaisuuden tutkijoilla on ollut tapana korostaa, että tulevaisuus ei tule vaan se tehdään. Niin se varmaan onkin, mutta millainen on tulevaisuuden tutkijoiden ajattelutapa sen tekemisen taustalla?

En tiedä, onko siihen paljonkaan paneuduttu, mutta ainakin Pentti Malaska on tätäkin asiaa pohtinut. Hänelle tulevaisuuden ajatteleminen oli tulevaisuuteen katsomista erilaisten ajattelutapojen tai asenteiden kautta, alistuen tulevaan, etsien eri mahdollisuuksia, sopeutuen ja suunnitellen tai sitten luovasti ja visionäärisesti. Olen ymmärtänyt, että Malaska itse piti viimeksi mainittua ajattelutapaa suositeltavana. (Wilenius & Pouru 2018.)

Malaskan rohkaisemana väitän, että ihmiset yleensä, ja tulevaisuuden tutkijat siinä missä muutkin, ovat niin innostuneita tekemiseen, ettei heillä ole juurikaan malttia miettiä sitä, millaiseen ajattelutapaan tai asenteeseen tuo tekeminen kulloinkin perustuu. Ja tekevä ihminen ajattelee aina laskevasti, koska hän haluaa tekemällä saavuttaa jotain ja saada aikaan tiettyjä asioita. Joskus tarvittaisiin kuitenkin myös mietiskelevää ajattelua, että osaisi jättää silleen. (Heidegger, 1991). Näyttää siltä, että meiltä puuttuu, tai olemme menettäneet, kyvyn ajatella mietiskelevästi.

Tulevaisuuden tutkijoita ei kuitenkaan sovi syyllistää heidän innostaan tehdä, kehittää ja innovoida tulevaisuutta eikä silloin myöskään heidän laskevasta (laskelmoivasta) ajattelutavastaan. Me ihmiset nyt vaan olemme sellaisia, me toteutamme elämäämme tekemällä. Olen sanonut sitä tekemisen intentioksi (Kojonkoski-Rännäli 1995). Tunnettu latinankielinen lentävä lause ilmaisee asian ytimekkäästi: Navigare necesse est, vivere non est necesse. Rauman kielellä se kuulostaa suomenkielisestä kuulijasta innostavan uskottavalta: Seilat snuu o määr, ei elämine olekka nii nuukka.

Kun ihminen tekee, hän tekee yleensä itselleen ja kaltaisilleen mieluisia asioita, myös tulevaisuuttaan hän pyrkii muokkaamaan mahdollisimman mukavaksi ja helpoksi nimenomaan meille ihmisille. Olemme kuitenkin tulleet nyt tilanteeseen, jossa ihmiselle mukava ja mieluisa saattaa olla muulle olevalle hyvinkin pahaa, jopa tuhoisaa. Siksi ihmisen on opittava ajattelemaan myös mietiskellen, koska hänen on osattava jättää tarvittaessa myös silleen. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Tähän kysymykseen yritän seuraavassa vastata Heideggerin filosofian pohjalta.

Heideggerin filosofian tulkinnan vaikeudesta

Gelassenheit on nimeltään puhe, jonka Heidegger piti kotiseudullaan Messkirchenissä säveltäjä Kondarin Creutzerin muistoksi vuonna 1955. Juha Varton mukaan se on Heideggerin oudoin ja siksi myös selitellyin kirjoitus. Sen päätarkoitus näyttää olleen osoittaa kuulijoille länsimaisen ajattelun tradition surkea tila. (Varto 1991.)

Heideggerin saksankieli on täynnä “kääntymättömiä” metaforia ja hän käyttää myös saksankielen mahdollisuutta “saada sana kuulostamaan muistuttavalta mutta ei paljastavalta”, sanoo hänen kääntäjänsä Reijo Kupiainen (1991). Tämä kertoo siitä, miten vaikeaa on käyttää Heideggerin filosofiaa ilmiöiden ymmärtämiseksi ja selittämiseksi, ainakin sen synnyinseudun ulkopuolella.

Kupiainen selviää tilanteesta kertomalla, että hän edellyttää käännöstään luettavan vain alkutekstin rinnalla. Samaan apuun on turvauduttava jokaisen, joka käyttää Heideggerin filosofiaa työnsä lähteenä.

Siitä on se iso ilo, että se mahdollistaa selvitettävien ilmiöiden monipuolisen tulkinnan ja samalla laajan näkemyksen niistä, tällä kertaa siis länsimaisen ihmisen ajattelun tavoista. Suomenkieli sopii Heideggerin tekstin tulkintaan mielestäni erityisen hyvin, koska se, nopeasta muuttumisestaan huolimatta, vieläkin on hyvin ilmaisuvoimaista. Juha Varto on tehnyt ansiokkaan tulkinnan Heideggerin tarkoittamasta laskevasta ja mietiskelevästä ajattelusta. Tässä yhteydessä käytän hänen tulkintaansa apunani.

Laskeva ajattelu ja mietiskelevä ajattelu Heideggerin teorian mukaan

Laskevassa ajattelussaan ihminen ajattelee aina ratkaistavia ongelmia jossakin puitteessa, siis tietynlaisina ongelmina. Fysikaalisissa puitteissa, eli sysikaalisesti tarkasteltuna, kaikki ongelmat ovat fysikaalisia ja filosofisesti takasteltuina taas filosofisia. Tällaiseen ajattelutapaan liittyy ajattelijan tahto, hän tahtoo tietää, mikä se on tuo ilmiö, miten sitä voisi kehittää, muuttaa, parantaa tai miten sen voisi eliminoida.

Mietiskelevässä ajattelussa ei ajattelijan tahto ole läsnä. Kysymykset ja ongelmat eivät näyttäydy hänelle vain yhdenlaisina / tietynlaisina joissain puitteissa. Ajattelu on siksi pikemminkin pyrkimystä päästää todellisuus mieleen, kuunnella alkuperäistä yhteenkuuluvuutta, joka ihmisen ja todellisuuden välillä on, ei valloittaa todellisuutta aktiivisesti.

Laskeva ajattelu on suunnittelua, laskelmointia ja soveltamista. Se syntyi silloin, kun loimme Luonnosta objektin ja avasimme mahdollisuuden käsitellä Luontoa välineellisesti, ja kun tekniikasta tuli tähän tarkoitukseen mahtava väline. Nyt emme enää oikein edes kykene näkemään luontoa muulla tavoin kuin objektina. Me kuitenkin tarvitsemme myös mietiskelevää ajattelun tapaa eettisiä, moraalisia ja arvottavia toimiamme varten. Onhan niin, että ongelmallisissa tilanteissa, joihin olemme jo joutuneet tällä planeetalla, Luonto ja ihminen ovatkin yhtäkkiä yhtä.

Mietiskelevä ajattelu antaa meille mahdollisuuden siihen, ettemme näe vain yhtä tapaa toimia ainoana oikeana ja välttämättömänä tapana. Se antaa mahdollisuuden Gelassenheit-asenteeseen, odottamiseen ja avoimuuteen todellisuudelle. Se on vastakohta työn ja tuotannon etiikalle, joka koko ajan vaatii suorituksia ja tuloksia. Mietiskellen ajatteleva ihminen vain antautuu ja avautuu, lepää ja odottaa, jättää huomiotta ja päästää sisään. (Varto 1991.)

Ihmisen kaipuu oppia ajattelemaan mietiskellen
(Jälkiviisaita esimerkkejä ajastamme)

“Tulevaisuus ei vaadi ajattelua”

Näin otsikoi Timo P. Kylmälä artikkelinsa Tieteessä tapahtuu -lehdessä vuonna 2019. Artikkelissa hän selvittää Hannah Arendtin näkemyksiä ajattelusta. Arendt oli Heideggerin juutalaissyntyinen oppilas ja politiikan tutkija, joka joutui pakenemaan Saksasta Yhdysvaltoihin 1930-luvulla.

Arendtiin vedoten Kylmälä väittää, että tietäminen ja ongelmanratkaisu eivät vaadi ajattelua. Ne ovat “raakaa kognitiivista aivovoimaa”, joka liittyy valmistamisen aktiviteettiin. Valmistaminen palvelee käytännön tarpeita ja joutavaa uteliaisuutta. Siinä pyritään rajattuun päämäärään, ja tekemisen prosessi loppuu, kun tavoite on saavutettu.

Ajattelemista sen sijaan tarvitaan taideteosten lähteenä ja se ilmenee kaikissa suurissa filosofioissa. Siinä ei ole loppua eikä muuta päämäärää kuin se itse. Se ei myöskään tuota tuloksia. Teollisen ajan alusta alkaen me emme ole oikeasti ajatelleet ollenkaan. Siksi olemme nyt umpikujassa, jossa käymme epätoivoista selviytymiskamppailua ihmisen omaa luomisvoimaa vastaan. Mietiskelevä ajattelu, eli siis varsinainen ajattelu, olisi tässä vaiheessa vain hämmentävää (Kylmälä 2019.).

“Olisikohan kannattanut jättää tekemättä, kun pakkoa ei ollut?”

Näin kysyy avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja kolumnissaan, ja sama kysymys sisältyy myös arkkihiippakunnan piispa Mari Leppäsen kolumniin. Molemmat julkaistiin sattumoisin samana päivänä 27.7.2021. Kumpikaan heistä ei kiistä tutkitun tiedon merkitystä päätöksenteossa tai muissakaan elämäämme koskevissa ratkaisuissa, mutta vivahde kaipuusta mietiskelevän ajattelun ja myös silleen jättämisen kyvyn perään häivähtää molempien kannanotoissa.

Esko Valtaoja puhuu huippu-urheilun aallonpohjasta vastikään pelattujen jalkapallon EM-kisojen, Tokion Olympialaisten ja jääkiekon MM-kisojen yhteydessä. Hän toteaa, että pääroolia niissä on näytellyt ihmisen raha- ja maineenahneus. Ei tullut Suomelle mitaleita, mutta tuli yli tuhat koronatartuntaa. Kisojen kustannukset ylittivät hulppeasti kaikki edelliset satsaukset ja kansalle jää suunnaton velkataakka. Itsevaltiaat saavat runsaasti kyseenalaista mainetta, korruptio rehottaa ja “voittamisen hinku” ajaa urheilijat käyttämään doping-aineita. “Olisikohan kannattanut jättää tekemättä, kun pakkoa ei ollut?” (Valtaoja 2021.)

Mari Leppänen viittaa nöyryyden ja avoimuuden puutteeseen ihmisen toiminnassa. Hän sanoo, että tarvitaan kokonaisvaltaisempaa uskontulkintaa. Meidän on entistä enemmän puolustettava elämän eheyttä, nähtävä luonnon pyhyys ja sitouduttava kohtuullisempaan elämäntapaan. “Olemme tulkinneet väärin ihmisen paikan luomakunnan valtiaana – ihmisenä, jolla on loputtomat tarpeet.” (Leppänen 2021.)

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet

Heidegger, Martin, 1991, Silleen jättäminen, suomeksi tulkinnut Reijo Kupiainen. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta. Vol. XIX.

Kojonkoski-Rännäli, Seija, 1995. Ajatus käsissämme. Käsityö käsitteen merkityssisällön analyysi. Turun yliopiston julkaisuja, sarja C, osa 109.

Kupiainen, Reijo, 1991. Suomentajan huomautus.Teoksessa Martin Heidegger, Silleen jättäminen, suomeksi tulkinnut Reijo Kupiainen. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta. Vol. XIX, 19.

Kylmälä, Timo P., 2019. Tulevaisuus ei vaadi ajattelua. Tieteessä tapahtuu 5/19, 11 – 19.

Leppänen, Mari, 2021. Paha hiipii keskelle pyhää. Kolumni HS 27.7.2021.

Valtaoja, Esko, 2021. Urheilun aallonpohjassa sukeltavat parhaat huulirasvat, mömmöt ja helteen tappamat stadioninrakentajat. Kolumni TS 27.7.2021.

Varto, Juha, 1991. Heidegger ja salaisuus. Teoksessa Martin Heidegger, Silleen jättäminen, suomeksi tulkinnut Reijo Kupiainen. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta. Vol. XIX, 3 – 17.

Wilenius Markku & Puoru Laura 2018. Futures thinking and visionary management. Teoksessa Pentti Malaska Avisionary and Forerunner. Edited by Laura Pouru, Markku Wilenius, Karin Holstius, Sirkka Heinonen. Tulevaisuuden tutkimuksen seura ry. Future Series 9, 137 – 148.

Tagged : / /

Hannah Arendt tulevaisuuden tutkijana

Huoli ihmisen ajattelemattomuudesta

Juutalais-saksalainen filosofi Hannah Arendt katsoi 1950-luvulla, omasta nykyisyydestään, eteenpäin tulevaisuuteen ja näki dystopian. Hän kertoo siitä teoksessaan Vita Activa (2002, Alkuperäisteos The Human Condition, 1958.)

Yhtenä lähtökohtana Arendtin tulevaisuuspohdinnoille oli edellisenä vuonna 1957 avaruuteen laukaistu ensimmäinen ihmisen tekemä satelliitti. Hän kertoo, että kun ihmiset näkivät taivaalle katsoessaan omien kättensä aikaansaannoksen, oli heidän ensireaktionsa helpotus. Tapaus nähtiin “ensiaskeleena kohti ihmisen vapautumista maan kahleista”.

Yllättävä toteamus oli toisinto lauseesta, joka on kaiverrettu erään merkittävän venäläisen tiedemiehen hautamuistomerkkiin 1930-luvulla. Tämä lause sai Arendtin huolestumaan. “Uuden ajan vapautuminen ja maallistuminen alkoivat ihmisten  taivaallisen Isän – eivät välttämättä Jumalan – torjumisella. Pitäisikö niiden päättyä vieläkin kohtalokkaammalla tavalla: kaikkien taivaan alla elävien olentojen Äidin eli Maan hylkäämisellä”, kysyi hän. (Arendt 2002, 9 – 10.)

Siitä alkoi Arendtin tutkimusmatka, jonka tarkoituksena on arvioida uudelleen ihmisenä olemisen ehtoja. Heti lähtiäisiksi hän toteaa, että kysymys on selvästikin ajattelusta, tai oikeastaan ajattelemattomuudesta, huolettomasta piittaamattomuudesta ja toivottomasta hämmennyksestä. Tutkimuksen keskeinen teema on “mitä teemme”. (Arendt 2002, 13.)

Arendt rakentaa tutkimuksessaan erään tulevaisuusskenaarion siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiset innolla keksivät ja innovoivat, rakentavat, valmistavat ja tekevät uusia tuotteita ja välineitä eivätkä missään vaiheessa pysähdy ajattelemaan, mitä he oikeastaan ovat tekemässä. Minun ei tässä ole tarpeen kuvailla hänen skenaariotaan tarkemmin, me nimittäin tunnemme sen kaikki, sillä me elämme siinä nyt.

Eräs peruste sille, että pidän Vita Activaa tulevaisuuden tutkimuksena on myös se, että Arendt oli hyvin huolissaan ihmisen ja planeettamme tulevaisuudesta ja siksi halusi tutkia, mitä oikeastaan olemme tekemässä. Hän eli aikana, jolloin atomipommi keksittiin ja ensimmäinen sellainen rakennettiin, ja seurasi asiaa läheltä. Hän oli hyvin aktiivinen sekä tiedemaailmassa että kansalaisena yhteiskunnassa ja joutui pakenemaan kotimaastaan Saksasta 1930-luvulla. Hänellä oli todella syytä olla huolissaan ja hän yritti omalta osaltaan pitää huolta tulevaisuudesta.  

Tulevaisuuden tutkimus on huolenpidon tiedettä. Huolenpito puolestaan on yksi ihmisen kolmesta aikaan liittyvistä kyvyistä ja niistä se, joka koskee tulevaisuutta. Kaksi muuta ovat muisti, joka koskee menneisyyttä ja ymmärrys, joka koskee nykyhetkeä. Tämän oivalsi jo Cicero aikanaan Roomassa. (Niiniluoto 2018, 7.)

Ihminen on jäämässä loukkuun itse tekemäänsä maailmaan

Maa on ihmisenä olemisen ehtojen kulmakivi, mutta ihminen on kehittämiensä teknologioiden avulla tekemässä sellaisia tuotteita, jopa keinotekoista elämää, joka väistämättä erottaa hänet maasta ja luonnosta. Ihminen jää loukkuun keinotekoiseen maailmaansa, elämä itse on sen ulkopuolella. Ihminen pakenee ihmisenä olemisen ehtoja ja yrittää silti pidentää omaa ikäänsä paljon yli sadan vuoden. Tutkijat ovat luvanneet, että uusi tulevaisuuden ihminen saadaan aikaan sadan vuoden kuluessa. Näin arvioi Arendt tilanteen omassa nykyisyydessään vuonna 1958. (Arendt 2002, 10.) 

Siitä on jo yli kuusikymmentä vuotta. Mitä sellaista, joka pani alulle tämän kohtalokkaan kehityskulun, siihen mennessä sitten oli tapahtunut? 

Tärkeysjärjestys ihmisenä olemisen ehdoissa oli vaihtunut 

Ajattelu, kontemplaation merkityksessä, oli menettänyt asemansa tärkeimpänä aktiiviselle tekemiselle ja toiminnalle ihmisenä olemisen ehdoissa. Ajattelulla Arendt ei tässä tarkoita filosofiaa eikä ajattelua tieteessä ylipäätään. Hänen käsitteensä Vita Contemplativa tarkoittaa samaa kuin Heideggerin käsite silleenjättäminen (Gelassenheit), joka on mietiskelevää ajattelua vastakohtana laskevalle ajattelulle  (das rechende Denken) (Heidegger 1991).  Silleenjättäminen muistuttaa zen-harjoitusta, jossa maailma ajattelee minussa ja kohtaa minut (Kupiainen, teoksessa Martin Heidegger 1991, 110).

Kontemplatiivisen ajattelun, silleenjättämisen, hylkäämisellä toisarvoiseen asemaan ihmisenä olemisen ehtona tulee olemaan järisyttäviä seurauksia tulevaisuudessa, ennakoi Arendt. Modernin kokeellisen luonnontieteen kehitys olikin jo alkanut vauhdilla, ja siinä tarvittiin paljon uusia, tarkkoja mittavälineitä ja laitteita. Niitä ryhdyttiin innolla kehittelemään ja tekemään. Samalla tietenkin tekniikan ja teknologian kehittäminen sai alkunsa. Nykyisin tiedämme, että se jatkuu eksponenttaalisena. 

Missä ovat teknologian juuret?

Mutta meidän on pidettävä mielessämme, että tämä kehitys ei siis alkanut halusta soveltaa tieteen tuloksia käytäntöön ihmisten elämän helpottamiseksi ja olojen parantamiseksi, niinkuin on totuttu ajattelemaan. “Historiallinen tosiasia on, että nykyaikaisen teknologian juuret ovat yleensä epäkäytännöllisessä hyödyttömän tiedon etsinnässä”, huomauttaa Arendt (2002, 293).

Varmaan oli hänellä näin sanoessaan mielessä esimerkiksi atomipommin keksiminen, jota hän oli päässyt sivusta seuraamaan. Se, mitä tämä “hyödyttömän tiedon” vimmainen etsintä merkitsi ja merkitsee ihmisen ja luonnon kannalta, on alkanut hiljalleen valjeta nykyihmiselle. Atomipommin osalta saatiin esimakua asiasta jo elokuussa 1945 Hiroshimassa ja Nagasakissa.

Tekniikan olemus on “Ge-stell”, sanoo Heidegger ja tarkoittaa sitä, että teknologisesti valmistettaessa luonto on ihmisen tekemisen resurssi, josta otetaan säälimättä irti kaikki, mitä tekemiseen tarvitaan ja mikä ihmistä kiinnostaa (Heidegger 1985, 23 – 26). Ajattelemattomassa teknologisessa tuottamisessa olemme jo käyttäneet monet uusiutumattomat luonnonvarat miltei viimeistä pisaraa myöten, köyhdyttäneet luonnon monimuotoisuutta ja saastuttaneet suurelta osin meret ja muut vesistöt sekä ilman, jota hengitämme. Olemme jäämässä loukkuun keinotekoiseen maailmaamme ajattelemattomalla toiminnallamme tänne kutsumiemme tappavien virusten kanssa.

Von Wright sanoo, että tieteellisessä kokeessa ilmenevä rationaalisuus on sukua homo faberin järkevyydelle, joka kukoisti keskiajan käsityötaidossa, ja että “… käsityö on epäilemättä eräs lähtökohta sille läheiselle liitolle, jonka uusi tiede solmi luontoa kohtaan manipulatiivisen asenteen kanssa” ( von Wright 1987, 49). Varmaan näin onkin, mutta käsin tekemisellä ja teknologisella tekemisellä on myös ratkaisevia eroja. Eräs niistä on se, että käsityö on heideggerilaisittain olemisen sallivaa eli materiaalia hoivaavaa ja säästävää (Heidegger 1985, 154).

Käsin tekeminen eli käsityö ja teknologia eivät ole samalla jatkumolla eikä niillä ole oikeastaan mitään muuta yhteistä keskenään kuin se, että molemmat ovat arendtilaisittain valmistamista, ja heideggerilaisittain jonkun sellaisen esiintuomista, joka ei itsestään voi tulla esiin. Siksi niiden esiintuomisesta on vastuussa tekijä eli ihminen. (Heidegger 1985, 16 – 17.)

Taustalla kuulen Pentti Malaskan äänen

Blind evolution
in a never-ending present without a future
made us into creatures different from all others,
capable of learning.

We conquered the planet,
turned it into our lebensraum,
which made us different from all others.

Will we continue blind,
in a never-ending present,
or will we take responsibility for the future of the planet
together with others?

There lies the conflict of becoming a human.

Pentti Malaska

(Laura Pouru,Markku Wilenius, Karin Holstius, Sirkka Heinonen, toim..  Pentti Malaska A Visionary and Forerunner. 2018, 209.)

Kun nykyhetki oli päättymätön,
eikä tulevaisuutta ollut.

Evoluutio muutti meitä
sattumoisin,
opimme oppivaisiksi olennoiksi 
toisin
kuin kukaan muu.

Taidoillamme turmelimme planeettaamme
tehdessämme sen omaksemme
toisin kuin tekivät muut.

Yhäkö jatkamme sattumoisin
nykyhetkessä vailla tulevaisuutta?

Joko otamme vastuun tekemistämme
planeetallamme
mukanamme 
myös muut?

(Suomenkielinen tulkinta, Seija Kojonkoski-Rännäli)

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet

Arendt, H. 2002. Vita Activa. Ihmisenä olemisen ehdot.(Englanninkielinen alkuteosThe Human Condition. 1958)

Heidegger, M. 1991. Silleen jättäminen (Gelassenheit).

Heidegger, M. 1985. Vorträge und Aufsätze.

Kupiainen, R. 1991. Silleen jättäminen ja zen. Teoksessa Martin Heidegger, Silleen jättäminen (Gelassenheit), 101 – 113.

Pouru, L., Wilenius, M., Holstius, K., Heinonen, S. (toim.),  2018, Pentti Malaska.  A Visionary and Forerunner. 

Niiniluoto, I. 2018. Onko tietoa tulevaisuudesta? Futura 3/2018, 6 – 11.

von Wright, G. H. 1987. Tiede ja ihmisjärki. Suunnistusyritys.

Tagged : / / / /