Taiteesta ja tulevaisuuksista

Futura 1/2021 -lehden julkaisutilaisuus 23.6.2021
Runoksi kiteyttänyt Tuomas Tirkkonen

Olen tieteiden välissä
tutkinko tulevaisuuksia vai musiikkia
miten biisintekijät ennakoivat musiikin muutoksia?

Voimakas prosessi:
Käänsin fokuksen siitä, mitä on ollut ja ei enää ole, siihen,
mitä on tuleva ja ei vielä ole
sävelsin yhteen maalamisen praktiikan 
ja pragmaattisen filosofian 
tekoni suuntavat tulevaan 

Tanssin, pyörin,
helma hulmuaa sumeissa kuvissa kuin animaatiossa
kuplivia kärpäsiä käsissäni, tätäkö on olla kasvi
kokea kehossani, varressani ja lehdissäni
luoda emootion ja kognition yhteistoimintaa

Voimakas prosessi
konerealismin äärellä
Sain takaisin, minkä olin kadottanut
Kokeilevassa artikkelissa tekoälylle annettiin tasa-arvo
Ottaako tekoälyn sovellukset osaa kypsempään keskusteluun
taiteen ja tekoälyn suhteesta?

Taide tuo inhimillisyyttä teknologian maailmaan
läpinäkyvyyttä, osallistumista ja kokemuksia,
jotta ymmärtäisimme, miten asiat toimivat
Se hälventää pelkoja, mystiikan verhoa
takaa paljastuu tulevaisuus, johon voin vaikuttaa

Mekanismit syntyvät vuosisatojen kuluessa 
Kun ajattelutapaa uudistetaan 
toimiala ampuu ehdottomuuden alas
Ehdotusten avulla parannamme järjestelmän sopeutumiskykyä

Taiteella on merkitystä, kuten on todettu
nopeatempoiselle tulevaisuudelle syntyy kontrasti
ajan hidastuessa käsityskyky venyy kuin purukumi
Mielikuvittelemme itsemme mihin vain,
laajennamme piiriä: keitä olemme me, jotka kuvittelemme?

Taiteen avulla ohitamme roolit, joista osallistumisemme

Kirjoitin toiveen science fictionista, 
jossa uhkakuva tulevasta on ihmisten arjesta lähtöisin


Runon kirjoittaja Tuomas Tirkkonen on yrittäjä (Tupu Creative) ja fasilitoija, joka hyödyntää taidetta organisaatioiden kehittämisessä.

Tagged : / / / /

Miten nähdä korkeakoulujen Digivisio 2030 -hankkeen tulevaisuuteen?

Kirjoittaja: Tapani Martti

Suomen korkeakoulujen yhteinen Digivisio 2030 -hanke lupaa tehdä Suomesta joustavan oppimisen mallimaan. Tässä tekstissä pohdin, millä eri tulevaisuudentutkimuksen menetelmillä korkeakoulujen tulevaisuuksia voisi lähestyä ja mitä vaikutuksia hankkeella on suomalaiseen korkeakoulujärjestelmään ja oppimiseen.

Mikä Digivisio 2030 -hanke?

Digivisio on suomalaisten korkeakoulujen yhteinen, Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama hanke. Siinä tuodaan oppimisen kansalliset tietovarannot yksilön ja yhteiskunnan käyttöön.

Hanke tukee elinikäistä oppimista sekä mahdollistaa pedagogiikan kehittymisen ja korkeakoulujen uudistumisen. ”Vuonna 2030
Suomessa on avoin ja tunnustettu oppimisen ekosysteemi, joka hyödyttää myös laajasti niin tutkimus- ja innovaatiotoimintaa kuin työelämääkin.” (Lähde: Digivisio)

Tavoite on siis selvillä, mutta mitä tämä käytännössä tarkoittaa eri toimijoiden ja koko korkeakoulujärjestelmämme kannalta? Voimme tulevaisuudentutkimuksen työkaluja käyttämällä saada tästä käsityksen. Vaikka varmuutta ei ole, voimme ainakin tunnistaa joitakin mahdollisia tulevaisuuksia ja suunnitella toimintaa pyrkien niistä parhaimpaan.

Toimijat: oppijat, korkeakoulut, OKM, Suomi, muu maailma

Hankkeen tavoitteena on siis tukea oppijoiden oppimista läpi elämän. Hankkeessa toimijana ovat korkeakoulumme, joita on yli kolmekymmentä samojen lakien mukaan toimivaa yksikköä sillä täsmennyksellä, että osa on yliopistoja ja osa ammattikorkeakouluja.

Suoraviivainen tapa nähdä tulevaisuuteen olisi korkeakoulun tulevaisuustaulukon laatiminen. Siinä voi hyödyntää PESTEC-analyysiä, trendejä ja heikkoja signaaleja. Tulevaisuustaulukon pohjalta voisi tuottaa muutaman skenaariokuvauksen jatkotyön pohjaksi. Tässä kuitenkin unohtuisi se, että hankkeen tavoitteissa mainitaan myös avoin ja tunnustettu oppimisen ekosysteemi. Korkeakoulut muodostavat yhdessä verkoston ja vaikka oppija opiskelisikin tutkintonsa vain yhdessä korkeakoulussa, on hän valinnut opiskelupaikkansa koko verkostosta. Sitä ohjailee Opetus- ja kulttuuriministeriö, vaikka korkeakoulut ovatkin autonomisia yksiköitä.

Näin ollen tulevaisuuden tutkiminen tuleekin mielestäni aloittaa koko korkeakoulujärjestelmän tulevaisuudesta. Sen jälkeen voi edetä tulevaisuudenkuviin yksittäisen korkeakoulun tasolla.

Katse ulos: Mikä on korkeakoulujärjestelmän toimintaympäristön tulevaisuus?

Pehmeä systeemimetodologia on organisaatioiden ja muiden ihmisen rakentamien järjestelmien tulevaisuustyökalu. Siinä huomioidaan paljon hyödyllisiä näkökulmia, mutta pidän sitä kovin raskaana kahdella tasolla tehtävään tarkasteluun.

Korkeakoulujärjestelmän tulevaisuuden tutkimisen lähtökohta on toimintaympäristöä kuvaavien skenaarioiden laatiminen. Työhön soveltuu tulevaisuustaulukkomenetelmä. Muun muassa seuraavat muuttujat ovat kiinnostavia taulukon laadinnassa. Ne kaikki ovat jo itsenään laajoja kokonaisuuksia, joista voisi kirjoittaa erillisiä blogeja tai vaikka kirjan:

  • Tulevaisuuden opiskelijoiden toiveet ja tarpeet siitä, miten opiskelu tapahtuu, esimerkiksi lähiopetus verrattuna etäopiskeluun.
  • Tulevaisuuden työtehtävät ja osaamistarpeet sekä laadullisesti että määrällisesti.
  • Minkälaiset ja kuinka laajat tutkinnot palvelevat parhaiten työelämää jatkossa?
  • Säilyykö korkeakoulutus Suomessa ilmaisena ja riittääkö sen laatu silloin kaikille?
  • Korkeakouluissa tulevina vuosina opiskelevien oppimisvalmiudet verrattuna nykyisin opiskelevien valmiuksiin.
  • Kuinka paljon tarvitaan työelämässä jo toimivien täydennys- ja jatkokoulutusta ja miten se rahoitetaan ja toteutetaan?

Tulevaisuustaulukkomenetelmää laadittaessa huomioidaan myös trendit ja heikot signaalit. Tärkein tähän liittyvä megatrendi on digitalisaatio. Digivisio 2030:ssa vaikuttaa kirjoittamattomana tavoitteena olevan suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ja siihen kuuluvan maksuttoman koulutuksen säilyminen. Suomen kilpailukyvyn kannalta, skenaariosta riippumatta, on mielestäni erittäin olennaista pystyä järjestämään koulutus mahdollisimman taloudellisesti tehokkaalla tavalla.

Korkeakoulujärjestelmän tulee pyrkiä maksimoimaan osaamisen kehittyminen kulloinkin käytettävissä olevilla varoilla. Tämä siksi, että osaamisen kehittyminen todellakin on investointi yhteiskuntamme tulevaisuuteen.

Uskon, että yllä olevien muuttujien pohjalta laadittavista skenaarioista tulee esiin myös opiskelijoiden erilaisuuden lisääntyminen. Tämä on seurausta koulutettavien nuorten määrän kasvusta ja työelämän yhä lisääntyvästä täydennyskoulutustarpeesta. Tilanteen tekee haastavaksi se, että taloudellisen tehokkuuden parantaminen ja tarjonnan erilaistaminen ovat lähtökohtaisesti ristiriitaisia tavoitteita.

Katse korkeakoulujärjestelmään – tieto on valtaa

Digivision mukaan vuoden 2030 Suomessa on avoin oppimisen ekosysteemi. Tavoitteen toteuttamisen keinoja ei ole kuvattu. Tulevaisuuksia voi tällaisessa tilanteessa tutkia edeltäjäanalyysilla. Vertailukohtaa voisi löytää yritystoiminnan arvoketjuja ja -verkkoja käsittelevästä tutkimuksesta.

Nykytilanteessa korkeakouluja on yli kolmekymmentä, ja arvo- ja alihankintaketjut ovat harvinaisia. Edellä kustannustehokkuusnäkökulmasta esiin tuomani standardointi voi tapahtua myös ekosysteemin sisällä.

Digivisio korostaa yhteistä tietoa ja ”yhteisiä tietoaltaita”. Tällainen standardointi tukee alihankintaketjujen muodostumista ja toimialan sisäisen tehokkuuden parantumista. Kilpailu tehostuu ja usein toimialan rakenne muuttuu hajanaisesta toimijakentästä muutaman ison toimijan suuntaan tai tiiviisiin yhteistyöverkkoihin.

Vertailukohtana voisi olla vaikka ilmailuala, jossa nykyisin on yksittäisiin toimintoihin keskittyneitä alihankkijoita ja lentoyhtiöiden alliansseja. Lipun ostat yhdeltä yhtiöltä, konetta operoi joku toinen, matkustamon henkilökunta on vuokrattu kolmannelta, siivouspalvelut hoitaa alihankkija jne. Samat alihankkijat palvelevat useita lentoyhtiöitä.

Toimintojen keskittämisen ja maantieteellisen hajauttamisen välinen suhde tullee olemaan yksi keskustelunaihe. Samanlaisia oppimismahdollisuuksia haluttaneen jatkossakin tarjota koko maassa, mutta toisaalta samaa yliopistojen perustutkimusta kannattaa keskittää yhteen paikkaan. Ratkaistaanko tämä eri suuntaan vetävien voimien ongelma eriyttämällä opetus ja tutkimus ainakin alemmalla korkeakouluasteella? Ammattikorkeakouluille tämä voisi olla hyvinkin mieluisa ratkaisu.

Yksittäisen korkeakoulun näkökulma

Miten yksittäinen korkeakoulu voi tässä tilanteessa tutkia mahdollisia tulevaisuuksiaan? Sen toimintaympäristö koostuu opiskelijoista, muusta korkeakoulukentästä ja koko korkeakoulujärjestelmän toimintaympäristöstä. Erilaisia mahdollisia tulevaisuudenkuvia paljon.

Opetus- ja kulttuuriministeriön merkitys toiminnan rahoittajana ja rahoituksen perusteiden määrittäjänä on myös olennainen. Hankkeen
edetessä moni asia selkiytyy. Tässä vaiheessa voi kuitenkin tunnistaa joitakin trendejä, valita joitakin toimintaympäristöä kuvaavia skenaarioita ja tehdä SWOT-analyysiä niiden pohjalta. Se auttaa omien
toivottavien tulevaisuuskuvien laatimisessa.

Takaisin korkeakoulujärjestelmään: Mitä oppija saa hankkeesta?

Tässä tekstissä olen keskittynyt korkeakouluihin ja korkeakoulujärjestelmään sekä siihen miten rajallisilla
kansantalouden resursseilla voidaan tarjota koulutus yhä useammille – myös työelämässä toimiville. Esitin joitakin näkemyksiä tulevaisuudentutkimuksen menetelmillä saatavista tuloksista. Digivisio 2030 -hanke on kuitenkin niin laaja ja ajallisesti pitkä, että siinä on tilaa ja tarvetta vielä moneen tulevaisuusverstaaseen, riskiarvioon, ristivaikutusanalyysiin ja ehkä jopa roolipeliskenaarioon edellä mainittujen menetelmien lisäksi.

Mitä oppija sitten tästä kaikesta hyötyy?

Digivisio 2030 -hankkeen kuvauksessa mainitaan: ”Oppijan hyöty on kehittämisen keskiössä”. Konkreettisina hyötyinä mainitaan mm. digitaalinen pedagogiikka, kehittynyt opintotarjonta ja käyttäjäystävällinen ohjaus. Tulevaisuuden oppijoiden toiveet ja tarpeet on kuitenkin syytä tutkia tulevaisuudentutkimuksen menetelmin. Ilman sitä ei hankekuvauksessa mainittu korkeakoulujen siirtyminen hallinto- ja järjestelmäkeskeisestä ajattelusta yksilön oppimisen erilaisten tarpeiden tyydyttämiseen ole uskottava.

Kokonaisuutena hankkeen tavoitteet ovat mielestäni erinomaiset ja tarvitsemme sen tuloksia hyvinvointivaltiomme tulevaisuuden turvaamiseksi.

Blogissa mainittuihin tulevaisuuden tutkimuksen menetelmiin voi perehtyä esimerkiksi Tulevaisuudentutkimuksen seura ry:n kirjasta Miten tutkimme tulevaisuuksia? ja Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen
verkkomateriaalista.

Tapani Martti

Kirjoittaja on tulevaisuudentutkimustakin harrastava ikuinen oppija, joka on tähän mennessä ehtinyt tutustua mm. tietotekniikkaan, liiketoiminnan kehittämiseen, kansainväliseen ICT-teollisuuteen, tuotantotalouteen ja ammattikorkeakoulutoimintaan.

Kuva: MetsikGarden from Pixabay.

Tagged : / / /

Vastuullinen tekoäly?

Käsitteistä tiedon jakamisessa

Ihmiset käyttävät käsitteitä kommunikoidessaan keskenään, myös silloin, kun on kysymys tiedon, uskomusten tai erilaisten näkemysten jakamisesta. Puheessa ja kirjoituksessa käsitteet ovat sanoja, jotka eri ihmiset voivat tulkita ja ymmärtää eri tavoin. Siksi puhujan ja kirjoittajan on tärkeää selvittää käyttämiensä käsitteiden merkitys viestinsä vastaanottajille.

Luonnontieteessä ei viestinnässä välttämättä tarvita niin paljon sanoja kuin humanistisissa tieteissä, koska niissä faktat usein voi ilmaista matemaattisina kaavoina ja tilastollisena numerotietona. Ilmaisu on silloin hyvin tarkkaa ja täsmällistä, eikä erilaisia tulkintoja pääse syntymään. Tällainen tieto kumuloituu vertikaalisesti eli uusi tieto kumoaa aina entisen, mikä myös lisää yksiselitteisyyttä.

On selvää, että kun tiedon välittämiseen tarvitaan paljon sanoja, niiden erilaiset tulkintojen, ja myös tutkijan alkuperäisen tarkoituksen väärinymmärtämisen mahdollisuus lisääntyy. Sen lisäksi humanistinen tieto kumuloituu horisontaalisesti, eli uusi tieto ei kumoa entisiä tutkimustuloksia, vaan asettuu niiden rinnalle laajentaen näkemystä kyseisestä ilmiöstä ja mahdollistaen sen entistä paremman ymmärtämisen. Tietysti tämäkin lisää useiden toisistaan poikkeavien näkemysten syntymistä.

Tulevaisuuden tutkimus on monitieteinen tieteenala. Siellä tieteen “kaksi kulttuuria” (C.P. Snow, 1959, 1964, 1993, suomeksi 1998), luonnontieteet ja yhteiskunnallis-humanistiset tieteet toimivat ikäänkuin samassa toimitilassa ja kommunikoivat vilkkaasti keskenään. Käytettyjen käsitteiden merkityksen määrittely on silloin erityisen tärkeää.

Vastuullisen tekoälyn vaatimat mekanismit?

Turun yliopiston äsken ilmestyneessä Aurora-lehdessä esitellään kahdeksan eri tiedekunnan tutkijaa, joiden kerrotaan ratkaisevan “huomisen haasteita!”. Yksi heistä on apulaisprofessori Matti Mäntymäki Turun kauppakorkeakoulusta. Hän toimii vastuullisena johtajana Turun yliopiston koordinoimassa Artificial Intelligence Governance and Auditing (AIGA) hankkeessa.

Tässä hankkeessa on tarkoitus selvittää, miten tehdään eettinen tekoäly. Mäntymäki sanoo, että tätä varten on ymmärrettävä vastuullisen tekoälyn vaatimat mekanismit. (Aurora 1/21, 17-19.) Kysymys on siis ihmisen tekemän tuotteen vastuullisuudesta. Seuraavassa tarkastelen lyhyesti vastuullisuuden käsitettä ihmisen tuottamistoiminnan yhteydessä Martin Heideggerin filosofian valossa.

Tuottaminen esille-tuomisen-tekona Heideggerin mukaan

Ihmisen tuottava tekeminen, kaikilla erilaisilla tekniikoilla, on Heideggerin mukaan esille-tuomista (her-vor-bringen) olevaisesta eli physiksestä. Se poikkeaa kuitenkin luonnossa tapahtuvasta esille-tulemisesta. Luonnossa esille-tuleminen tapahtuu itsestään, ilman välineitä ja ilman tekijää, mutta ihmisen esille-tuomisen-teko on hänestä lähtöisin olevaa tuottamistoimintaa. “Sillä physiksenä läsnäolevan esille-tuomisen-teko on siinä itsessään, esim. kukan puhkeaminen kukinnassa. Sitävastoin käsityöllisesti ja taiteellisesti esille-tuodun, esim hopeamaljan esiin-tuomisen-teko ei ole siinä itsessään, vaan jossain toisessa, käsityöläisessä ja taiteilijassa”, sanoo Heidegger ja jatkaa, silti ihminen ei voi irrottautua physiksen kokonaisuudesta tekijänä eikä irrottaa siitä materiaalia, jota työstää. Eroksi luonnon ja ihmisen esille-tuomisen-tekojen välille jää vain se, että ihminen on teostaan vastuussa. Hänen tekonsa ei tapahdu itsestään, vaan “on hänessä”. (Heidegger 1985, 15.)

Pohdinta

Tässä päättelyssä on ongelmallista se, että ihminen, joka ei voi olla vastuussa omasta täällä-olostaan – hänhän on kuin kukka, joka puhkeaa itsestään – niin hänelle kuitenkin lankeaa vastuu kaikesta keinotekoisesta (artificial) täällä-olevasta. Hän on luomisen ihme, joka on saanut kyvyn ja taidon tuottamistoimintaan physiksestä, ja tämä kyky ja taito näyttää olevan hämmästyttävällä tavalla kumuloituvaa.

Ymmärrän, että päättelyssäni ”astun toisella jalalla” tieteestä uskontojen alueelle. Kummatkin ovat mielessäni keskeneräisinä. Ja filosofisena pohdintana tämä päättely lähenee myös taidetta, eikä se silloin ole tietämistä sen paremmin kuin uskomistakaan. Se vain kyseenalaistaa erilaisia näkemyksiä. Sekoitanko siis asioita pahemman kerran? Sitä en halua tehdä, siksi teen valinnan.

Valitsen Heideggeriä seuraten filosofisen käsitemäärittelyn vastuullisuuden käsitteelle ihmisen tuottamistoiminnan yhteydessä ja pohdintani tuloksena väitän, että jos puhumme vastuullisesta tekoälystä, on se epäonnistumaan tuomittu yritys ulkoistaa tekijän vastuu tehdylle, oma vastuumme tekemällemme tuotteelle. On syytä suostua tiedostamaan älykkyytemme vaarat. ”Suuret muutokset yhteiskunnissa ovat aina lähteneet liikkeelle tietoisuutemme, ei niinkään älykkyytemme, kasvusta” (Markku Wilenius, TS 16.4.21).

Mutta olen valmis kuulemaan myös muita määrittelyjä vastuullisuuden käsitteelle ja harkitsemaan näkemykseni muuttamista, jos se on hyvin perusteltua.

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet

Harju, S., Hyytiäinen, E., Kettunen, H., Monitieteisellä tutkimuksella ratkotaan huomisen haasteet. Aurora 1/21, 10-21.
Heidegger, M. 1985. Vorträge und Aufsätze.
Snow, C. P., 1998. Kaksi kulttuuria. Suom. Kimmo Pietiläinen.
Wilenius, M. Henkinen vireys valtaa maailmaa. Kolumni. TS 16.4.2021.

Tagged : / / /

Kun tulevaisuus on turvaton

“Kulttuuripiirissämme on tapahtunut syvällinen murros”

(Jukka Hautala, HS 6.1.21, A5)

Murros tarkoittaa kulttuurimme siirtymistä patriarkaalisesta ajasta jälkipatriarkaaliseen aikaan. Miehen vallankäyttö kodin uskonnon ja isänmaan asioissa, joka ikiajoista asti on ollut sukupuoleen sidottu, on väistynyt ja laki takaa sukupuolesta riippumattoman vallankäytön. Se miten ihminen elämässä pärjää ja pyrkimyksisään onnistuu ei myöskään ole enää vähään aikaa ollut niin vahvasti sidoksissa sukuun tai lähiyhteisöön kuin ennen. Yhteiskunta pyrkii luomaan tasavertaiset mahdollisuudet kaikille kansalaisille. Näin kirjoittaa Jukka Hautala, rovasti ja kirkolliskokouksen pappisedustaja, vieraskynäkirjoituksessaan.

Kun ihmisen valta-asema yhteiskunnassa, yhteisössä ja perheessä oli jo syntymässä varmistettu sillä, että hän on sukupuoleltaan mies, saattoi nuori mies-ihminen katsoa tulevaisuuteensa rohkeasti ja luottavaisena. Naisille tulevaisuus oli pelottavampi. Heidän oli pakko turvauta miehiin, kun mahdollisuudet vaikuttaa oman elämänsä tärkeisiin ratkaisuihin näyttivät kovin vaatimattomilta. Patriarkaalisessa kulttuurissa hallitsijat ja päättäjät sekä ideologioissa, kuten uskonnoissa, valtioissa että taloudessa olivat miehiä. Poikkeuksia tähän sääntöön oli hyvin vähän.  

Kulttuurin murros alkoi hitaasti hiipien, mutta on nopeutunut ajan mukana. Vaikka muutokset yhtäällä olivat merkittäviä, jäi niiden rinnalle pitkäksi aikaa vielä perinteisten arvojen ja totuttujen tapojen tukemia vanhoja käytäntöjä. Suomessa esimerkiksi kansanopetus koski alusta alkaen kaikkia lapsia, mutta yliopistot avautuivat naisille vasta paljon myöhemmin. Naisten korkea koulutus ja helpottuneet urakehitysmahdollisuudet ovat muodostuneet uhkatekijöiksi patriarkaaliselle vallankäytölle vasta viime vuosina. Nyt näemme joka päivä uutiskuvia papeista, piispoista, ministereistä, maailmanlaajuisten yhteisöjen puheenjohtajista ja talousjohtajista, jotka ovat naisia. Nyt on miesten vuoro pelätä tulevaisuutta, ja heidän pelkonsa on suuri. Ne pelkäävät eniten, joilla on eniten menetettävää. 

“Länsimainen demokratia on tässä historiansa vaiheessa kehittynyt niin, että se ylittää joidenkin kansalaisten sietokyvyn” 

Johanna Korhonen, HS 14.2.21, B10

Otsikossa mainitut kansalaiset edustavat tilastojen mukaan noin kolmasosaa kaikista kansalaisista ja kuuluvat persoonallisuustyyppiin, jolla on autoritaarinen taipumus. He ovat ihmisiä, jotka pitävät järjestyksestä ja ennustettavuudesta, säänöistä, selkeistä hierarkioista, tottelemisesta, palkinnoista ja rangaistuksista. He ovat vähemmistönä kansalaisten joukossa, mutta silti vaarallisia yhteiskuntarauhan kannalta, sillä he pelkäävät. Politiikantutkija Karen Stennerin mukaan heidän mielestään ne asiat, joita enemmistö pitää demokratian saavutuksina – kuten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus – ovat tälle vähemmistölle todiste yhteiskunnan rappiosta. Heidän kannaltaan tasa-arvo on mennyt jo aivan liian pitkälle. Yhdenvertaisuus tuhoaa luonnolliset hierarkiat. Kirkon aseman heikentyminen johtaa moraalittomuuteen ja maahantulijat vaarantavat turvallisuuden.

Kulttuuritoimittaja Jussi Ahlroth kirjoittaa samasta asiasta Lauantaiesseessään “Kun ihmiskuva kapenee, yhä harvempi kokee kuuluvansa joukkoon” (HS 13.2.21, C6). Hän viittaa Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen kirjaan Mikä liberalismia vaivaa? (Kosmos 2020), jossa kerrotaan, että liberalismi korostaa yksilön vapautta valita monista vaihtoehdoista ja markkinoiden vapautta mahdollistaa tämä yksilön vapaus. Se puolestaan edellyttää – ja myös oikeuttaa – talouden ja kehityksen jatkuvan kasvun. Kilpailu on silloin tietysti luonnollista, ja sitä perustellaan tietynlaisella tulkinnalla tieteen ihmiskuvasta. Tuo ihmiskuva on kuitenkin kapea eivätkä suinkaan kaikki koe siihen sopivansa. Syntyy ihmisryhmiä, jotka jäävät ulkopuolisiksi eivätkä löydä itselleen merkityksellistä paikkaa yhteiskunnassa tai yhteisössä. He kokevat itsensä osattomiksi ja osattomuus ahdistaa – ja pelottaa.

Millaista tulevaisuutta pitäisi rakentaa, jotta pelkäävät ihmiset eivät vaarantaisi yhteiskuntarauhaa tai syrjäytyisi yhteiskunnasta?

Etsiessään neuvoa siihen, miten autoritaarisen taipumuksen omaavia ihmisiä voitaisiin auttaa ahdistuksessaan, joka ajaa heitä syrjäytymään yhteiskunnasta ja käyttäytymään agressiivisesti muita kohtaan Johanna Korhonen tukeutuu politiikan tutkija Karen Stennerin tutkimuksiin. Stennerin mukaan autoritaarisesti suuntautunut vähemmistö yhteiskunnassa muuttuu poliittiseksi voimaksi siinä vaiheessa, kun heidän pettymyksensä elämään on kolminkertainen: ensiksikin he pettyvät johtajiin, jotka ajavat vain omaa etuaan ja edistävät tieten tahtoen kaaosta, toiseksi he pettyvät omaan yhteisöönsä, jossa ei enää ole vain “meitä” vaan jonne on kulkeutunut ties mistä outoja ihmisiä, kolmanneksi he pettyvät siihen, että mitään yhteisiä arvojakaan ei enää näytä olevan, on vain sekalaista seurakuntaa, jossa kukin saa ajatella miten haluaa. Moniarvoisuudessa putoaa pohja kaikelta.

Vihjeet, joita Stennerin tutkimuksista löytyy näiden kolmesti pettyneiden ihmisten ahdistuksen lieventämiseksi ovat selkeitä ja yksinkertaisia. Hän on käyttäytymistieteilijä ja tietää, ettei ihmisten vakiintuneita ajatus- ja toimintatapoja voi muuttaa. Sen sijaan yhteiskuntia voidaan kehittää ottamaan huomioon, etteivät kaikki tunne oloaan kotoisaksi moniäänisessä ja monenkirjavassa demokratiassa. Tarvitaan enemmän resursseja maahantulijoiden kotouttamiseksi. Se nopeuttaa sopeutumista molemmin puolin. Tarvitaan rituaaleja, seremonioita ja muita yhteisyyden tärkeitä elementtejä. Tarvitaan enemmän tukea niille, joille yhteiskunta on liian mutkikas. Se tarkoittaa yhteisöllistä tukea sosiaaliurvaan, työelämään, asumisen ja opiskelun valintoihin, perhe-elämään ja talouden hallintaan. Monikaan ei tarvitse niin paljon valinnanmahdollisuuksia kuin nykyään on tarjolla. Stenner jopa ehdottaa, että tietoakin voitaisiin mieluummin vähentää kuin lisätä. 

Nämä ovat asioita, joista ehkä puhutaan liian vähän, kun tulevaisuutta suunnitellaan. Mutta ne ovat asioita, jotka lisäisivät pelkäävien ihmisten rauhaa ja turvallisuudentunnetta.

Kasvatustieteilijänä ja opettajana olen itse erityisen huolestunut koulun ja koulutuksen tulevaisuudesta, sillä koulutuspolitiikkaa on jo pitkään tehty teknisen kehityksen ja talouskasvun ehdoilla. On myös nähtävissä, että monet oppilaat ja opiskelijat tänä päivänä ovat peloissaa tulevaisuutensa puolesta. Siksi luen helpottuneesti hymyillen Tampereen yliopiston tutkijan, KT, dos. Antti Saaren tuoreen kirjan viimeisiltä sivuilta:

“Koulua on vuosisatojen ajan kritisoitu hyödyttömästä tiedosta ja sen vieraantuneisuudesta ympäröivästä arkitodellisuudesta, esimerkiksi nykyisen työelämän vaatimuksista. Mutta toisaalta vailla välitöntä ulkoista hyötyä olevia teoreettisia ja humanistisia oppiaineita on aina myös puolustettu. Teoreettisuus ja hyödyttömyys voidaan näet nähdä myös ihmisen toiminnan jaloimpina piirteinä. Tällöin esitetään, että tieteellisen tutkimuksen ja opetuksen tuleekin olla vapaata poliittisista, taloudellisista ja uskonnollisista vaatimuksista, sillä muuten se menettää moraalisen olemassaolonsa oikeutuksen Toisinaan voidaan siis sanoa, että koulu ja teoria todellakin ovat hyödyttömiä ja yhteiskunnasta irrallaan – ja hyvä niin!”

(Saari 2021, 189-190.)

Mutta tästä ehkä enemmän myöhemmin.

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet

Ahlroth, J. “Kun ihmiskuva kapenee, yhä harvempi tuntee kuuluvansa joukkoon”, Lauantaiessee, HS 13.2.2021, C6.

Hautala, J. “Sukupuoleen sidotun vallankäytön murros ahdistaa monia”, Vieraskynä, HS 6.1.2021, A5.

Korhonen, J. “Yksinkertaisesti liikaa”, Essee, HS 14.2.2021,B10.

Saari, A. 2021. Kasvatusteoria antiikista nykypäivään. Gaudeamus.

Blogin pääkuva: Seija Kojonkoski-Rännäli

Tagged : / /

Työ vai ihminen?

Saako työntekijä tulevaisuudessa voida hyvin vai täytyykö hänen valita työn ja oman hyvinvointinsa välillä?

Esitän teille toivottavan tulevaisuuskuvan 2026 osatyökykyiselle mielenterveyskuntoutujalle, taustoittaen hieman nykyistä osatyökykyisten tilannetta.

Joka neljäs työikäisistä arvelee, ettei jaksa työskennellä työeläkeikään saakka

Mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt ovat työikäisten yleisin kuntoutukseen hakeutumisen syy. Joka neljäs työikäisistä arvelee, ettei jaksa työskennellä työeläkeikään saakka. Suomessa on vajaa 2 miljoonaa työikäistä joilla on pitkäaikaissairaus tai vamma, ja heistä 600 000 kokee sairauden tai vamman vaikuttavan työllistymismahdollisuuksiinsa. Heitä kutsutaan osatyökykyisiksi. Heitä ei ole varaa menettää.

Osatyökykyisten työhön pääsyä voisi edistää laki, joka velvoittaisi työnantajia työllistämään osatyökykyisiäkin henkilöitä. Osa-aikatyön mahdollisuudet, joustavat työajat ja työmuodot, kuten etätyö voivat lisätä osa-työkykyistenkin halukkuutta ottaa osaa työelämään. Toimintakyvyn tukeminen, työhön paluu, työssä jatkaminen, sekä terveelliset ja turvalliset työolot ovat lähitulevaisuudessa Sosiaali- ja terveysministeriön strategian keskeisiä tavoitteita.

Tulevaisuuskuva 2026: Miten Heidin työllisyyden käy?

Heidi tekee töitä terveysalalla, jossa on otettu runsain määrin käyttöön etävastaanotot. Heidi on saanut työhönsä perehdytystä ja it-tukihenkilön päivystävän tuen. Heidi on eronnut hiljattain ja hänen lapsensa ovat muuttamassa omilleen. Heidin työkaverit ovat huomanneet Heidin olevan tavanomaista hiljaisempi, väsyneempi ja vetäytyvämpi. Heidin työkaverit kutsuvat Heidin mukaan lounas- ja kahvitauoille ja kysyvät hänen kuulumisiaan. Myös Heidin esimies käy lounaalla viikoittain Heidin työtiimin kanssa ja kysyy, voiko hän olla avuksi työhön liittyvissä asioissa. Heidi toteaa olevansa todella väsynyt ja psyykkisesti kuormittunut johtuen muutoksista perhe-elämässä. Heidi on tehnyt huomion, että kuormittuneisuus on kasautunut hiljalleen noin vuoden kuluessa. 

Heidille ehdotetaan, että hänen työaikaansa voidaan väliaikaisesti keventää puoleen. Heidille ei suositella kokopäiväistä sairaslomaa. Heidille ehdotetaan, että hän voi tehdä töitä kotoa käsin ainakin yhtenä päivänä viikossa ja hän voi valita työaikansa joustavasti klo 07-21 välillä. Tiimissä keskustellaan, onko joitakin yksittäisiä työtehtäviä, joita Heidi voisi jonkun työkaverinsa kanssa vaihtaa päikseen.

Heidille tarjotaan edelleen päivittäisiä keskustelutaukoja joko työpaikalla tai etäyhteyden kautta, silloinkin, kun hän tekisi töitä kotoa käsin tai olisi kyseisen päivän työvapaalla. Työporukka kokoontuu joka kuukauden viimeinen keskiviikko yhteiseen ja yhdessä valittuun virkistysiltapäivään. Virkistysiltapäivään saa osallistua, vaikka henkilö olisi sairaslomalla tai on töissä, mutta ei ole saavuttanut deadlineja tehtävissään. 

Heidin työnantaja on varmistanut, että viikon kuluessa huolen esille tuomisesta Heidille tarjotaan lääkäriaika ja sen lisäksi mahdollisuutta saada terapeuttista keskustelutukea. Heidi saa valita, haluaako hän keskustella asioistaan yksilövastaanotoilla vai ryhmässä ja molemmissa kuntoutusvaihtoehdoissa on vapautena valita lähi- tai etämahdollisuus.

Keskustelutukea on tarjolla ensimmäisen sopimuksen myötä viidestä kymmeneen kertaa. Heidin esimies on Heidiin yhteydessä kahden viikon välein ja kysyy, miltä työjärjestelyt ovat tuntuneet ja onko Heidillä halua muuttaa niitä suuntaan tai toiseen. Esimies kertoo arvostavansa Heidin työpanosta ja myös hänen hyvinvointiaan työajan ulkopuolella. Esimies toivottaa Heidin tervetulleeksi takaisin kokoaikatyön pariin, mikäli Heidi kokee voimavarojensa karttuvan.

Heidi, esimies ja Heidiä hoitava yhteistyötaho ovat sopineet yhteiset merkit siitä, milloin Heidi voi tehdä lisää töitä tai milloin työmäärää vähennetään. Heidin tapauksessa seurataan mm. yöunen määrää, migreenin saamista lievempioireiseksi ja Heidin mielialaa kyselyasteikolla mitattuna. 

Työkaverit ovat kertoneet Heidille yhteisinä taukohetkinä, että heilläkin on ollut ajanjaksoja, jolloin he ovat olleet surullisia ja että he ymmärtävät Heidin nyt tarvitsevan aikaa kerätäkseen voimavaroja. Heidiä ei nimitellä, hänelle ei pyöritellä silmiä, häntä ei suljeta keskustelujen ulkopuolelle ja hänen ei tarvitse hävetä vointiaan. Työkaverit rohkaisevat Heidiä ja sanovat uskovansa siihen, että Heidi on edelleen hyvä ammatissaan ja että he arvostavat Heidin työpanosta. 

Tulevaisuuskuva 2026: Joustavammat osa-aikatyön mahdollisuudet

Heidi pohtii, miten hänen työllisyytensä kanssa käy: jääkö hän osa-aikaiseksi työntekijäksi vai palaako hän joskus kokoaikatyöhön. Heidin ei kuitenkaan tarvitse stressata osa-aikaisuudestaan siitä näkökulmasta, että työnantajalle tulisi kalliimmaksi pitää palkkalistoillaan kahta osa-aikaista, kuin yhtä kokoaikaista työntekijää. Suomen lait, sosiaaliturva- ja eläkejärjestelmät sekä vakuutusyhtiön toimintaan liittyvät päätökset mahdollistavat osa-aikatyön siten, että työnantajien on mahdollista palkata halutessaan yhden kokoaikaisen työntekijän sijaan kaksi osa-aikaista työntekijää, ja toimia näin kaikkien, ei vain yhden poikkeuksen kohdalla. 

Näin työllisyys saadaan nousuun, ihmisten osallistuneisuus yhteiskuntaan lisääntyy ja useammat ihmiset kykenevät pitämään itsestään taloudellisesti huolta. Näin ollen myös hyvinvointi lisääntyy niillä työntekijöillä, jotka ovat aiemmin arvelleet, että he eivät jaksa tehdä töitä eläkeikään saakka. Työikäisten jaksaminen kohenee ja itsestä huolehtimiseen jää aikaa. Hyvinvointi toteutuu näin ollen paremmin sekä niiden kohdalla, jotka toivovat pääsevänsä työnsyrjään kiinni, että niiden kohdalla, jotka ovat halukkaita vähentämään työtunteja oman hyvinvointinsa vuoksi.

Olisiko tämä sellainen tulevaisuus, jossa sinä haluaisit elää? Mikä estää toteuttamasta tätä jo nyt? Entä mitä tarvitaan, jotta toimisimme enemmän tämän tulevaisuuskuvan toteuttamiseksi? Mitä hyötyä tämän tulevaisuuskuvan toteuttamisesta olisi Heidin kaltaisille yksilöille, työnantajille tai koko yhteiskunnalle?

Lähteisiin on viitattu 16.2.2021

Kelan kuntoutustilastot 2019, 31-32

Säkkinen & co: Sosiaali- ja terveysalan tilastollinen vuosikirja 2019, s.222, THL 

Soste 2021: ”Osatyökykyiset ovat merkittävä työvoimapotentiaali

Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisu: ”Työympäristön ja työhyvinvoinnin linjaukset vuoteen 2030”

Kirjoittaja Satu Mäkelä on toiminta- ja työkyvyn tutkimisen ja tukemisen parissa työskentelevä toimintaterapeutti, opettaja sekä Tulevaisuuden johtamiseen ja asiakaslähtöiseen palveluliiketoimintaan suuntautunut YAMK-tradenomi Kaisa Kallion kansalaislahjasäätiön Kaisankodilla. Hänen TKI-työnsä ”Työikäisten kuntoutus Suomessa vuonna 2030” julkaistiin theseus.fi -tietokannassa vuonna 2020. Hän ylläpitää työkykyään liikkumalla ja islanninhevosta hoitamalla.

Kuva: Satu Mäkelä

Tagged : / / /