Olohuonekeskustelu kulttuurin tulevaisuudesta

Juuri nyt kulttuuri- ja opetusministeriössä valmistellaan kulttuuripoliittista selontekoa, jonka määräaika on tämän vuoden kesäkuu. Tässä blogimerkinnässä esitellään kulttuurin tulevaisuuteen liittyviä ajatuksia, joita syntyi ja joista keskusteltiin Tutu-seuran, Suomen musiikkitieteellisen seuran ja Metropolia-ammattikorkeakoulun kesken. Ajatusten vaihto näiden tahojen välillä käynnistyi syksyllä 2023, kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa pidettiin yhteistyöseminaari Musiikki toivotuissa tulevaisuuksissa.[i] 

Opetus- ja kulttuuriministeri Sari Multalan asettaman kulttuuripoliittista selontekoa valmistelevan työryhmän tehtävänä on esittää a) tulevaisuuskuva ja b) tarvittavat toimenpiteet, joiden perustana ovat taide- ja kulttuurialan tilannekuva sekä keskeiset toimintaympäristöä muuttavat tekijät.[ii]

Onko kulttuuripoliittisella selonteolla väliä?

Edellinen valtioneuvoston kulttuurin tulevaisuutta käsitellyt selonteko annettiin 2011 Stefan Wallinin opetus- ja kulttuuriministerikaudella.[iii] Se oli omana aikanaan varsin edistyksellinen ja monipuolinen. Selonteossa visioitiin kulttuurin tilaa Suomessa vuonna 2035. Tärkeimmiksi mahdollisuuksiksi nostettiin kestävä kulttuuri, kulttuurinen moninaisuus ja luovuus, jotka tuottavat hyvinvointia, taloudellista kasvua ja kulttuurin vahvempaa yhteiskunnallista vaikuttamista.

Käytännössä kuitenkin taide ja kulttuuri jäivät sivurooliin seuraavissa hallitusohjelmissa, eivätkä aiheet ole olleet 2010 jälkeen lähellä hallitusten toiminnan ja päätösten ydinkysymyksiä. Joitakin selonteon tavoitteita on silti ollut löydettävissä hallitusohjelmien ja toteuttamissuunnitelmien teksteistä sekä konkreettisista toimenpide-ehdotuksista.[iv] Siksi ei ole samantekevää, millä aktiivisuudella kulttuuriala ja sen toimijat vaikuttavat selontekoon.

Uusia konsepteja kansalaisvaikuttamiseen

Vuoden 2024 selontekoa on haluttu valmistella laajapohjaisessa vuorovaikutuksessa alan toimijoiden ja sidosryhmien kanssa. Tarjolla on ollut useita vaikuttamisen paikkoja.

Esimerkiksi valtiosihteeri Elina Laavin ideoima ja Kulta ry:n lanseeraama Olohuonekeskustelu-konsepti houkutteli järjestämään vapaamuotoisia tapaamisia kavereiden, oman lukupiirin, taidekerhon tai harrastajakuoron jäsenille:

Voisiko sinun olohuoneesi olla kulttuurisalonki? Järjestä ystävien kanssa kulttuurikeskustelu! Kulttuuri- ja taide-elämä uudistuu alati, mutta mihin suuntaan, siinäpä kysymys, johon voi kuka tahansa kulttuurin ystävä, harrastaja, rakastaja ja kuluttaja nyt vaikuttaa. Valmisteleva työryhmä haluaa kuulla, mitä juuri sinun olohuoneessasi keskustellaan kulttuurista ja taiteesta.

Olohuonekeskusteluun sai kutsua selontekoa valmistelevan työryhmän jäseniä ulkopuoliseksi innostajaksi ja teemaan johdattelevaksi alustajaksi. Keskustelun tulos tai keskeinen viesti oli mahdollista lähettää suoraan osaksi kulttuuripoliittisen keskustelun ydintä Kulta ry:n sivuilta löytyvällä niin sanotulla  inspiraatiolomakkeella.[v]

Tutu-seuran ja Metropolian musiikin koulutuksen olohuonekeskustelu

Vapaamuotoisen vaikuttamisen vuoksi Metropolian kulttuurialan asiantuntijoita ja esihenkilöitä sekä Tulevaisuuden tutkimuksen seuran edustaja Erkki Aalto kutsuttiin 27. helmikuuta 2024 yksityiskotiin Etelä-Helsinkiin kahden tunnin mittaiseen olohuonekeskusteluun. Sen aluksi Kulta ry:n toiminnanjohtaja Rosa Meriläinen kertoi selontekoa valmistelevan työryhmän tavoitteista ja siitä mikä juuri silloin oli ajankohtaista. Hän korosti selonteon pitkän aikavälin vaikuttavuutta: vaikka nyt valtiontalouden tilanne on heikko ja koko ajan puhutaan säästöistä ja leikkauksista, täytyy olla visio tulevaisuudesta ja pyrkiä sitä kohti.[vi] Alustuksen jälkeen keskusteltiin inspiraatiolomakkeen suuntaviivojen mukaisesti tilaisuuden teemasta erityisesti ammattikorkeakoulujen näkökulmasta.

Tavallinen tiistai-iltapäivä tuntui kohoavan arjen yläpuolelle näkemyksellisten keskustelijoiden ansiosta. Vaikutuksen teki jo se, miten laaja-alaisesti musiikin ja kulttuurin yhteiskunnallisesta potentiaalista  puhuttiin. Sen lisäksi vakuuttavuutta keskusteluun antoi se, että puheilla oli katetta. Ei puhuttu toiveista, haaveista tai pilven takaisista maailmoista, vaan asioista, joita ammattikorkeakoulujen kulttuurialalla oli jo pitkän aikaa kokeiltu, kehitetty ja arvioitu. Paitsi tutkintoon johtavassa koulutuksessa, myös lukuisissa hankkeissa ja taiteellisessa toiminnassa on osana opiskelijoiden oppimista luotu verkostoja ja tuotu uudenlaista lisäarvoa yhteiskunnan eri sektoreille.

Tärkeää oli myös, että selontekoa valmistelevan työryhmän jäsen Meriläinen oli mukana koko keskustelun ajan. Hän sai uutta tietoa ammattikorkeakoulujen roolista alueensa kulttuuritoiminnan keskittyminä ja tulevaisuuden kulttuuriammattilaisten kouluttajina. Sillä voi olla enemmän merkitystä, kuin kannanotoilla tai verkkokyselyihin vastaamisella.

Millaista kulttuuriosaamista tulevaisuus tarvitsee

Olohuonekeskustelun ensimmäinen teema liittyi kulttuurin ja taiteen tulevaisuuteen, siihen missä edellä mainitun inspiraatiolomakkeen mukaan ”pitäisi tehdä loikka” tai ”mikä olisi maamme kannalta ehdottoman tärkeää”.

Tällaiseksi nousi kulttuurin tunnistaminen ja tunnustaminen kansakunnan henkisen kriisinkestävyyden tuottajana ja omaan kotiseutuun sitoutumisen varmistajana.

Emme elä ollaksemme terveitä, vaan ihmisinä tarvitsemme merkityksellisyyden kokemuksia. Sellaista on esimerkiksi ylpeys omasta maasta, kotipaikasta tai yhteisöstä. Juuri tässä ammattikorkeakoulut ovat vahvoja toimijoita, kulttuuri kun ei synny itsestään eikä ainoastaan taiteilijoiden välityksellä.[vii]

Ammattikorkeakoulujen kulttuurialat ja niiden kouluttamat toimijat ovat avainasemassa alueellisen elinvoiman tuottamisessa ja heidän arvostuksensa olisi nostettava osaamisen ansaitsemalle tasolle.

Keskeisinä kulttuuripoliittiseen selontekoon liittyvinä teeseinä nostettiin esiin seuraavat kahdeksan tulevaisuuden visiota:

  • musiikki nähdään ihmisen sellaisen kasvun perustana, jossa materia ei dominoi ja joka ei haaskaa luonnonvaroja
  • elävän musiikkisuhteen ja yhteisöllisen musiikkipedagogiikan tunnustetaan vaikuttavan kansalaisten hyvinvointiin, koheesioon, resilienssiin ja merkityksellisiin kokemuksiin. Ne nähdään  tärkeinä elämän jokaisessa vaiheessa mielenterveyden pilarina. Musiikkikasvatusta vaalitaan ja vahvistetaan
  • kulttuurialojen korkeakoulutettuja ja osaamistaan monipuolisesti soveltamaan kykeneviä ammattilaisia pidettäisiin yhteiskunnan voimavarana ja rationaalisena, tavoiteorientoituneena työvoimana, ei yhteiskunnan rakenteista irrallisina toimijoina
  • kaikilla Suomen alueilla olisi väestömäärään suhteutettu riittävä määrä palkattuja musiikki- ja taidepedagogeja tuottamassa osallistavaa toimintaa, ei vain taiteilijoita esiintymässä muille
  • musiikki tunnustetaan voimavaraksi maahanmuuttajien integroimisessa. Musiikin yhdistävä voima on useissa ammattikorkeakoulujen hankkeissa testattu ja todettu, nyt tarvitaan myös rakenteita ja musiikkipedagogikoulutusta maahanmuuttajataustaisille positiivisen kotoutumisen tukemiseksi.
  • kaikki saavat oppia soittamaan jotakin instrumenttia peruskoulun aikana. Erinomaisia malleja jo on, kuten monikulttuurinen Tempo-orkesteri, joka on toiminut jo yli 10 vuotta. Kustannustehokkuuden vuoksi jo kehitettyä ja toimivaa konseptia tulisi monistaa.
  • elämänmittainen musiikkipolku on turvattu jokaiselle: ei rajoituta vain esimerkiksi tiettyyn paikkaan, ikään, musiikin genreen tai taidealaan, vaan panostetaan kaikille avoimiin ja saavutettaviin korttelikonsertteihin, musiikkipuistoihin ja yhteisömusiikkileireihin
  • kuntien kulttuuri- ja vapaa-aikasektori uudelleenorganisoidaan laajassa yhteistyössä ammattikorkeakoulujen kulttuurialojen kanssa ja 4500 euron innovaatioseteli ulotetaanmyös kulttuuritoimijoille yhteisöllisyyttä ja osallisuutta edistävään toiminnan käynnistämiseen.

Kulttuurialat rikastavat ekosysteemejä

Käsite ”kulttuuri” tarvitsisi maassamme raikasta tuuletusta ja selonteossakin sen esille nostamista, että kulttuurin panos monipuolistaa yhteiskunnan ekosysteemeitä. Juuri ammattikorkeakoulujen supervoima on opiskelun kaikkinainen tiivis työelämäyhteys. Kulttuurialan opinnoissa se merkitsee monipuolisia ammatillisia sidoksia myös muihin kuin kulttuurialan toimijoihin.

Esimerkiksi musiikkiosaamista hyödynnetään opetussuunnitelmissa laajasti ihmislähtöisten ratkaisujen  suunnittelussa, kommunikaation ja mielikuvittelun edistämisessä, tunnesiteiden rakentajana, aivojen joustavuuden ja mukautumiskyvyn säilyttäjänä tai vaikkapa nuorten keskittymiskyvyn parantajana. Tutkinto-opiskelijoilla on vilkkaan hanketoiminnan ansiosta uusin tieto yhteiskunnan ilmiöistä ‒ ja kyky reagoida mahdollisiin uusiin tarpeisiin.

Työelämäyhteys ei tarkoita nykypäivän ammattikorkeakouluissa toimialaspesifiin piiriin rajautumista, vaan ongelmien ratkomista tai toimeksiantojen toteuttamista monialaisissa ryhmissä.[viii] Musiikilla ja sen ammattitaitoisilla pedagogeilla on laaja rooli kulttuurihyvinvoinnin eri kontekstissa, mutta yhteiskunnan rakenteissa osaamista ei vielä ymmärretä hyödyntää.[ix]  

Katseet kääntyvät myös terveyspalveluja tarjoaviin yrityksiin. Voisivatko ne hyvinvoinnin ja vaikkapa paremman työelämän rakentamiseksi palkata vakinaiseen työsuhteeseen musiikki- ja taidepedagogeja tai kulttuurituottajia. Kun stressiin ja unettomuuteen jo suositellaan lääkkeettömiä hoitoja, voisiko musiikkipedagogin vastaanotolle päästä lähetteellä, jos tarvitsee tukea toimintakykynsä ylläpitoon ja työssä jaksamiseen.

Ketterä reagointi on juuri ammattikorkeakoulujen tunnuspiirre: uudet sisällöt tulevat kulttuurialalla opetussuunnitelmiin nopeasti. Kehittämistyön pohjalla on aktiivinen, nimenomaan työelämäläheinen ‒ ei niinkään taide- tai taiteilijalähtöinen ‒ uudistuminen TKI-toiminnan avulla. Alueellinen TKI-työ on tärkeää, koska se tuottaa juuri oman maakunnan tai kaupunkiseudun profiilille tärkeitä näkökulmia ja sisältöjä.

Resilienssiä tasa-arvoisen taideopetuksen avulla

Erilaisissa vaikeissakin kansallisissa tai globaaleissa haasteissa taiteen perusopetuksen tulisi olla turvattuna, jotta maamme selviää ja kehittyy tasapainoisten, luottamusta ja yhteenkuuluvuutta kokevien kansalaistensa varassa. Musiikkikasvatus ja kulttuuritoiminta koskettavat lapsia, koululaisia, nuoria, senioreita, erityisryhmiä, työyhteisöjä, harrastajia, vapaan sivistystyön kenttää ja syrjäytymisuhan alla olevia. Juuri tähän keskittyviä osaajia koulutetaan ammattikorkeakouluissa.

Innostavan musiikkitoiminnan organisoinnissa tarvitaan korkeaa laatua ja todellista osaamista.

Laatu on jatkuvaa kehittymistä, asiakaslähtöisten ratkaisujen aktiivista etsimistä, uusiutumista sekä osallistujille syntyvää luottamusta siihen, että ammattilaisella on eettinen asenne tukea toisten kehittymistä ja osaaminen kehittää jatkuvasti itseä tässä työssä.  


[i] Ks. myös Musiikki-lehden pääkirjoitus ”Hyvässä seurassa on tulevaisuus” file:///C:/Users/rantu/Downloads/137800-Artikkelin+teksti-303422-1-10-20231006.pdf ja TSV:n toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalaisen tervehdyspuhe seminaarissa https://musiikki.journal.fi/article/view/137806.

[ii] Kulttuuripoliittinen selonteko 2023–2024. OKM:n hankkeet ja säädösvalmistelu. Ks. työryhmän jäsenet kohdasta ”Henkilöt” sivulta https://valtioneuvosto.fi/hanke?tunnus=OKM044:00/2023

[iii] Valtioneuvoston selonteko kulttuurin tulevaisuudesta. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2011:8.

[iv] Hummastenniemi, Heidi 2019. Kulttuuripoliittiset tavoitteet vuoden 2010 kulttuurin tulevaisuutta käsittelevän

selonteon jälkeisissä hallitusohjelmissa. Kandidaatin tutkielman, Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/66672/1/URN%3ANBN%3Afi%3Ajyu-201912095144.pdf

[v] Kulta ry. 10.1.2024. Vaikuta taiteen ja kulttuurin tulevaisuuteen – järjestä olohuonekeskustelu! Ks. https://kulttuurijataide.fi/olohuonekeskustelut/.

[vi] Kulttuurialaa uhkaavista budjettileikkauksista ks. esim. Yle-uutiset 10.4.2024: ”Kulttuurista voi kadota lähivuosina kymmeniä miljoonia.” https://yle.fi/a/74-20082767.

[vii] Ks. esim. Huhtinen-Hilden, Laura 2021. Kulttuurihyvinvointialan palapeliä kokoamassa. Musiikki 4/2021, 99–103: Ranta-Meyer, Tuire, Pia Houni ja Noora Vikman 2021. Musiikki, ääni ja hyvinvointi − nykytutkimuksen tilaa kartoittamassa. Musiikki 4/2021, 3–18.

[viii] Ks. esim. Metropolian opetussuunnitelmiin alusta asti kuulunut monialainen innovaatioprojekti Metropolia Minno.

[ix] Ks. Lilja-Viherlampi, Liisa-Maria 2021. Mitä on kulttuurihyvinvointi? Musiikki 4/2021, 74–89.

Tagged : / /

Tulevaisuusdilemma


Kuva: Alakoulun oppilaita Addis Abebassa Etiopiassa.
Kuvaaja: Tuntematon kollegani.

Tulevaisuuden ennakointi on kuin nuorallatanssia, riskialtista tasapainoilua. Nuorallatanssijan on hallittava fyysinen ja henkinen olemuksensa täydellisesti. Tulevaisuuden ennakoimalla taas on oltava laaja-alainen ymmärrys sekä ennakoitavasta asiasta että kaikista siihen vaikuttavista tekijöistä. Tanssija voi saavuttaa mestaruuden sitkeällä harjoittelulla, kaikki riippuu hänestä itsestään. Tulevaisuuden ennakoida tarvitsee aina useiden muiden alojen asiantuntijoita avukseen. Lisäksi sitä vaikeuttaa ilmiö, jota nimitän tulevaisuusdilemmaksi.

Tulevaisuusdilemmalla tarkoitan sitä, että vaikka täällä maailmassa monet asiat muuttuvat koko ajan, jotkut hyvin nopeastikin, voimme vaikuttaa niihin ja kehittää niitä haluamaamme suuntaan. On kuitenkin myös asioita, jotka muuttuvat hyvin hitaasti, jos ollenkaan. Niihin vaikuttaminen on vaikeaa, ellei mahdotonta. Ristiriita syntyy siitä, että emme aina erota näitä kahta toisistaan. Olemme taipuvaisia uskomaan rajattomaan muutosvoimaamme täällä maailmassa. Siihen meitä rohkaisevat erilaiset scifi-tarinat, ja varsinkin se valtaisa teknologinen kehitys, johon olemme yltäneet. Meistä on alkanut näyttää siltä, että kaikki muuttuu ja on muutettavissa radikaalisti uudeksi koko ajan. Tulevaisuus on jotain hämmästyttävän uudenlaista kaikilta osin.

Mutta eihän se niin mene. Otan seuraavissa luvuissa esille kaksi asiaa: suomalaisen peruskoulun viimeaikaiset kehittämisyritykset ja talouden globalisoinnin, joissa tulevaisuuden ennakointi näyttää menneen harhaan. Lopuksi suosittelen tulevaisuuden ennakoijille Pekka Saurin aikakonetta avuksi vaikeassa tehtävässään.

Yleissivistävän kansanopetuksen muuttumaton muuttuja

Vuonna 2020, kun Pisa-tutkimukset, OECD:maiden 15-vuotiaiden oppilaiden osaamistason mittaukset, alkoivat, komeilivat suomalaiset koululaiset niiden kärkisijoilla, ja luottamus koululaitokseemme nousi huippuunsa. Saimme olla pitkään myös kansainvälisen ihailun kohteina. Pian alkoi kuitenkin tuloksissa alamäki ja sen myötä heräsi huoli yllättävän ilmiön syistä.

Asiaa tutkinut koulutussosiologian ja -politiikan professori Hannu Simola kuitenkin lohduttaa, että mitään katastrofia ei sentään ole tapahtunut, Suomi kuuluu edelleenkin OECD:n kärkikymmenikköön Pisa-mittauksissa. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin esittää yhden selkeän syyn tulosten vähittäiselle huononemiselle: alun menestyksestä saamme kiittää Suomessa aiemmin noudatettuja koulupolitiikkaa ja pedagogiikkaa, jota viimeistään 1990-luvulla ryhdyttiin radikaalisti kehittämään. Sitä haluttiin modernisoida tulevaisuuteen paremmin sopivaksi. Tarvittavia uudistuksia pohdittiin monissa seminaareissa ja yleisötilaisuuksissa, mutta koulutussosiologit niistä tilaisuuksista puuttuivat. Tämän alan asiaa käsittelevä runsas tutkimuskirjallisuus jäi näin ollen uudistajille tuntemattomaksi. (Simola 2023, 7.) Artikkelissaan Simola valottaa suomalaisen peruskoulun historiallista taustaa, joka sen uudistajilta nähtävästi jäi ottamatta huomioon.

Suomi oli lyhyessä ajassa, sotien jälkeen, muuttunut agraariyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi, muokkautunut moderniksi hyvinvointivaltioiksi ja laajentanut takaperoista koululaitosta merkittävästi. Kaikki tämä oli tapahtunut eurooppalaisittain myöhään ja hyvin nopeasti. Se sai kansassa aikaan poikkeuksellisen koulutususkon. Vähäinenkin koulutus näytti mahdollistavan ”siistin sisätyön” ja hyvinvoinnin. Näin koulunkäynnistä, jota alkuun pidettiin turhana laiskotteluna, tuli arvostettu asia. (Simola 2023, 9.)

Kansakoulumme oli alkuaan hyvin säädelty laitos. Oli koulutarkastajat, virallisesti hyväksytyt oppimateriaalit ja opettajien velvollisuus pitää luokkapäiväkirjaa, muistuttaa Simola. Pedagogiikkaa, jonka hengessä tulevia Pisa-menestyjiä opetettiin, hän nimittää ”Adolf Ehrnrooth-pedegogiikaksi”. Se oli patriarkaalista luokkahuonepedagogiikkaa, jossa opettaja pitää huolta kaikkien oppilaiden oppimisesta, mutta säilyttää kuitenkin tietyn välimatkan heihin. (Simola 2023, 9.)

Viimeaikaisten koulu-uudistusten kohteena on ollut poliittisesti ja pedagogisesti edistyksellinen suomalainen peruskoulu. Sen toteuttivat varsin konservatiiviset, mutta samalla edistyksellisen oppilaskeskeiset opettajat, jotka säilyttivät hyvät suhteet enemmistöön oppilaista. Uudistukset ovat vieneet kouluamme vauhdilla ja voimalla kohti ”Nalle Wahlroos-pedagogiikkaa”. Se on Simolan mukaan uuden tottelevaisuuden ja alamaisuuden pedagogiikkaa, jonka ytimenä ovat erottelevat ja luokittelevat kilpailu, vulgaarikonstruktivismilla oikeutettu oppimisen vastuunsiirto oppilaille sekä ihon alle tunkeutuva arviointi ja itsearviointi.” (Simola 2023, 9.)

Yleissivistävän kansanopetuksen muuttumaton muuttuja on oppilas, pieni lapsi, joka on täysin riippuvainen lähellään olevista aikuisista ja muusta ympäristöstään. Myös se, mitä ja miten hän koulussa oppii, on paljolti kiinni näistä tekijöistä. Siksi on viisasta muuttaa tätä ympäristöä tarvittaessa vain hänen ehdoillaan. Ehkä tämä tosiasia jäi koulu-uudistajilta huomaamatta.

Myyttinen talous ja faktinen todellisuus

Talousajattelua on vuosisatojen ajan hallinnut jatkuvan kasvun ideologia. Niin tulevaisuudentekijät kuin maailmassa pärjäämisestään huolestuneet tavalliset ihmisetkin ovat tottuneet pitämään sitä vastaansanomattomana välttämättömyytenä. Se tarkoittaa mm. että tavaratuotantoa on keskitettävä. Siitä on tehtävä globaalia. Tulevaisuuden parempaa maailmaa onkin tehty tästä näkökulmasta lähtien, ja kehitys jatkuu kiihtyvällä vauhdilla. Uppoutumatta tarkemmin tähän, seuraustensa valossa jo järjettömältä näyttävän ideologia syntyhistoriaan, lainaan asian selventämiseksi tähän lyhyen otteen Georg Henrik von Wrightin teoksesta Minervan pöllö (1992).

von Wright puhuu klassisesta modernista, jolla hän tarkoittaa 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa vallitsevaksi noussutta aatevirtausta. Hän sanoo, että tuon ”nuoren modernin kasvot suuntautuivat toiveikkaina tulevaisuuteen”. Sen ihmiskuva oli Shelleyn ”vapautettu Prometheus, oma jumalallinen ohjaajansa, tasa-arvoinen ja vailla luokkaa, heimoa ja kansaa, vapaa pelosta ja palvonnasta, arvoasenteista, oma valtiaansa, rehti, lempeä ja viisas.” Uudelle optimistiselle mielialalle oli luonteenomaista usko edistykseen, rajottamattomaan ja ikuisesti jatkuvaan edistykseen, joka oli luonnollista ja välttämätöntä. Von Wright kutsuu sitä edistyksen myytiksi (1992, 140-143.) Tämän myytin jälkikasvua on nykyinen jatkuvan kasvun ideologia ja sen edellyttämä talouden globalisaatio.

Ideologioita, kuten uskontoja, on tunnetusti vaikea muuttaa. Niinpä globalisaatiotakin on lähinnä pyritty kehittämään edelleen, ei niinkään muuttamaan. Jos muutosyrityksiä on ollut, ne on julkisuudessa usein pyritty sivuuttamaan. Helena Nordberg-Hodge kuitenkin esittelee kirjassaan Tulevaisuus löytyy läheltä. Askelia onnellisuuden talouteen (2022) hämmästyttävän määrän ns. ruohonjuuritason järjestöjä ja yhteisöjä, jotka ovat menestyksellisesti kehittäneet paikallista taloutta. Siinä paikallistamisessa näkökulma on lempeä, feministinen ja kokonaisvaltainen. Keskiössä on inhimillinen ja ekologinen hyvinvointi. Samaan aikaan myös yliopistoissa on alettu yhä laajemmin ymmärtää, että varsinainen taloutemme on elävä luonto, josta meidän tarpeidemme tyydyttäminen viimekädessä riippuu. Poliittiset johtajat ja bisnesvaltiaan kuitenkin ummistavat silmänsä näiltä uusilta ilmiöiltä, eikä valtamediakaan niistä kovin näkyvästi kerro. Siksi tämä kehityssuunta on jäänyt paljolti tuntemattomaksi. (Nordberg-Hodge 2022, 7-8.) Mitä paikallistuminen siis oikeastaan on?

Paikallistuminen (lokalisaatio) tarkoittaa sellaisten taloudellisten ja muiden tukirakenteiden poistamista, jotka tällä hetkellä palvelevat suuryritysten ja pankkien etuja. Se tarkoittaa myös tuontimarkkinoista riippuvuuden purkamista ja oman tuotannon sovittamista paikallisiin tarpeisiin. Tuottajien ja kuluttajien etäisyyttä pyritään siis lyhentämään aina kun se on mahdollista, jolloin tarpeeton rahtiliikenne vähenee. (Nordberg-Hodge 2022, 57-58.)

Paikallistuminen ei kuitenkaan tarkoita menneisyyteen palaamista, sen sijaan se nostaa esiin ja ottaa käyttöön toimintatapoja, joissa kulttuurit ja yhteiskunnat ennen ovat onnistuneet, jotta niitä voitaisiin kehittää edelleen tulevaisuuden suunnittelussa (emt., 145).

Talouden pitkään jatkuneen globalisoinnin vaaralliset jäljet ovat nykyisin selvästi näkyvissä. Niistä myös media meille joka päivä kertoo. Siksi en lähde tässä niitä luettelemaan. Nordberg-Hodgen kirjassa ne ovat laajasti esillä ja kattavasti dokumentoidut. On hyviä perusteita hylätä myyttinen taloudenpito ja perustaa tulevaisuuden suunnittelu faktoihin. Paikallistamishankkeet syntyvätkin usein juuri silkan terveen järjen käytöstä, sanoo Helena Nordberg-Hodge (2022, 15).

Pekka Saurin aikakone

Kirjassaan Onnen harha (2022) Pekka Sauri kertoo keksineensä aikakoneen ja jakaa sen kaikkien käyttöön. Näin se toimii: vähennä syntymävuodestasi nykyinen ikäsi. Katso sitten internetin hakusovelluksesta, mitä kaikkea tulokseksi saamasi vuoden aikana tapahtui. Tulet huomaamaan, että tuona kaukaisena menneisyyden vuonna tapahtuneet asiat ovat useimmat sinulle ihan tuttuja, muistat ne melkein kaikki. Tämä sinun elämäsi nykyisyys oli kuitenkin silloin eläneille ihmisille utopistiseksi miellettyä tulevaisuutta.

Käännä sitten aikakoneen viisarit kohti tulevaisuutta, ja lisää tähän vuoteen, jota nyt elämme, oma ikäsi. Saat tulokseksi kaukana tulevaisuudessa olevan vuoden. Vaikka et voikaan etsiä näkyviin tulevia tapahtumia siltä vuodelta on sinun, ollaksesi looginen, pakko päätellä, että silloin elävät ihmiset muistavat nykyiset tapahtumat lähes kaikki. Se vuosi ei ole tästä hetkestä yhtään kauempana kuin äsken etsimäsi menneisyyden vuosi.

Aikakoneen käyttö todistaa, että tulevaisuuden ennakoinnissa voi erehtyä. Scifi-tarinat ja uuden teknologian hehkutus eivät kerro kaikkea. Harvat ihmiset tulevaisuudessakaan lentelevät ympäriinsä mielikuvituksellisissa avaruuspuvuissa tai syövät ravinnokseen vain proteiini- ja hiilihydraattipuristeita, vaikka niin jo sata vuotta sitten kuviteltiin. Tulevaisuus on todennäköisesti oleellisilta osin samanlainen kuin nykyisyyskin. Tämä on hyvä opetus meille kaikille. Kiitos Pekka Sauri!

Varmaan myös se pihlaja, joka kasvaa Palokarin jylhän kallion kolosta, on tulevaisuudessakin paikoillaan, muutaman kerran uusiutuneena tosin. Siitä on hyvä tarkistaa turvallinen tulosuunta Palokarin eteläpuhdin ankkuripaikkaa veneellä lähestyttäessä.

Ankkurissa Palokarin eteläpuhdissa Uudenkaupungin edustalla 25.7.2009. Kuva: Seija Kojonkoski-Rännäli.

Kirjoittaja: Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet:

Nordgren-Hodge, Helena. 2022. Tulevaisuus löytyy läheltä. Askelia onnellisuuden talouteen. Englanninkielinen alkuteos 2019. Suomentanut Hannu Poutiainen. Basam Books.

Sauri, Pekka. 2022. Onnen harha. Minerva Kustannus. Helsinki.
Simoa, Hannu. 2023. ”Pisan opetukset”. Kanava 2/23, 6-12.

Von Wright, Georg Henrik. 1992. Minervan pöllö. Esseitä vuosilta 1987-1991. Kustannusosakeyhtiö Otava. Keuruu.

Tagged : / / / /

Tulevaisuus ei ole yllätys − paitsi että on

Kirjoitan tämän blogiartikkelin niille ihmisille, jotka pelkäävät tulevaisuutta. Erityisesti ajattelen nuoria ihmisiä, jotka eivät uskalla haaveilla tulevaisuudesta, tehdä rohkean utopistisia suunnitelmia ja ratkaisuja tai hankkia lapsia, koska elämme keskellä vaikeita kriisejä eikä kukaan tiedä, mitä uusia vaikeuksia on vielä edessä.

Tulevaisuuspelko on nyt paljon yleisempää kuin minun nuoruudessani 1950 -60 luvuilla, eikä aiheetta. Nyt on paljon enemmän luotettavaa tutkimustietoa kuin ennen, ja se on helpommin kaikkien saatavilla. Tieto lisää tuskaa, sanotaan. Me tiedämme nyt, että tulevaisuutta on aihetta pelätä. Ennen se tuntui lähinnä kiehtovalta ja jännittävältä yllätykseltä.

Nostan ensin esiin tapahtumasarjan, jonka yhteydessä minulle kävi selväksi, että pelottava tulevaisuus ei aina olekaan yllätys eikä sen tarvitse sitä olla. Ihminen osaa jo aika pitkälle ennakoida ja tehdä tulevaisuutta. Tietoa siihen on riittävästi. (Luku 1)

Sitten pohdin lyhyesti sitä, mikä tai kuka on ́syyllinen ́siihen, että olevaiseen ilmestyy aina jotain uutta. Mikä tai kuka on siis vastuussa tästä tapahtumisesta. Päätelmäni on, että vain ihminen voi olla vastuussa siitä, mitä hänen toimestaan olevaiseen ilmestyy. (Luku 2)

Lopuksi tarkastelen vastuuntunnon kehittymistä tekijässä tekemisen yhteydessä ja totean, että meidän tekemisentapamme on muuttunut niin yksipuoliseksi, ettei vastuuntunto aina voi sen yhteydessä tekijässä kehittyä. (Luku3)

1. Titanic – Estonia – ?

Autolautta Estonia haaksirikkoutui ja upposi Itämerellä 28.9.1994. Sen keulavisiiri oli irronnut. Onnettomuus oli Pohjoismaissa ja muuallakin järkyttävä yllätys, sillä alus oli aikansa teknologian huipputuote, huippunopea ja huippuylellinen merenkulkuväline. Nyt, lähes 30 vuotta myöhemmin, meidän on kysyttävä, oliko Estonian haaksirikko sittenkään yllätys. Tutkimuksissa on nimittäin käynyt ilmi, että Estonia ei ollut merikelpoinen (HS 24.1.23). Siltä siis puuttui merenkulkuvälineen tärkein laatuominaisuus, joka varmasti oli tiedossa jo 1990-luvullakin.

Syksyllä 1993 oli ilmestynyt virolaisen kirjailijan Jaan Kaplinskin kirja Titanic. Siinä hän kertoi keväällä 1912 uponneen Titanicin tarinan. Hän kuvaa Titanicia ihmisen typeryyden ilmentymäksi. Estonian kohtalo oli Titanicin tarinan analogia, jonka saattoi ennakoida.

Onnettomuuden taustalla on ihmisen liian suureksi kasvanut ”jumaluhma”, sanoi Kaplinski Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä 12.1.11.1994. Titanic oli ihmisen laskevan, teknillisen järjen ylivoimainen tuote. Se oli melkein kuin ihmisen luoma enkeli, joka veisi ihmiset nopeasti ja turvallisesti vanhasta maailmasta uuteen maailmaan. Se vapauttaisi meidät luonnon ja materian kahleista, se muuttaisi meidät täydellisiksi valo-olennoiksi.

Rakennuttajat / omistajat vaativat suunnittelijoilta mahdollisimman suurta ylellisyyttä ja miehistöltä mahdollisimman suurta nopeutta, koska kilpailu edellytti niitä. Kilpailun synnytti talousjärjestelmä, jota kutsutaan kapitalismiksi. (Kaplinski 1994, 44-46).

‘Myös Estonia kuvailtiin tiedotusvälineissä samanlaisin ilmaisuin sen valmistumisvaiheessa. Myös Estonian rakentamisessa oli kysymys kilpailusta, vaatimus nopeudesta ja ylellisyydestä. Kukaan ei silloinkaan syyttänyt ihmistä vaan järjestelmää. Näiden molempien alusten rakentamisessa käytettiin aikansa parasta teknologiaa ja sekä suunnittelijat että valmistajat olivat aikansa huippuosaajia. Nyt on kuitenkin Estonian osalta voitu todistaa, että rakentamisessa on tehty kohtalokkaita virheitä. Herää kysymys olisivatko samantyyppiset virheet osoittautuneet haaksirikon syyksi myös Titanicin kohdalla, jos hylkyä olisi voitu riittävästi tutkia.

Taloudellisen voiton maksimointi näiden alusten käytöstä oli niiden tekemisen perimmäinen syy ja tarkoitus. Se varmasti olisi myös saavutettu, jos ne vain olisivat olleet merikelpoisia. On pelottavaa, mutta hyvin uskottavaa ennakoida, että tekoälyn tarinasta on tulossa kolmas osa Titanic – Estonia-analogiaan.

2. Tässä maailmassa kaikki mitä on, on ilmestyvää-viipyvää-vaikutusta, joka tulee esiin kahdella eri tavalla

Maailmaan ilmestyy physiksestä, luonto-luovuudesta, kuin tyhjästä, aina jotain uutta, niin kuin kukka puhkeaa. Sen esiin tuleminen on siinä itsessään. Se on itsestään tapahtuvaa vapautumista, näkyväksi tulemista ja itsenään olemista, ”ilmestyvää, viipyvää, vaikutusta” (Heidegger 1987,11), johon myös ihmisen oleminen kuuluu. Emme voi tietää mitään sen tekijästä emmekä tekijän intentiosta, meidän on kehitettävä vain kertomuksia, legendoja ja uskomuksia niistä. Myös tieteen on ollut näihin asti tyytyminen vain hypoteesiin jopa maapallon syntymisestä eli esiin tulemisesta.

Kärsimyskukka, kuva: Seija Kojonkoski-Rännäli

Mutta maailmaan ilmestyy aina jotain uutta myös ihmisen tekemänä, jotain jonka esiin tuleminen on tekijässä eikä siinä itsessään. Esimerkiksi hopeamalja ja puuvene ovat tällaisia tuotteita. Ihmisen olemassaolo on olennaisesti hänen toimintaansa ja tekemistänsä, ja se kohdistuu samaan kokonaisuuteen, jonka osa hän itse on. Täällä ei ole mitään ulkopuolista resurssia, joten tekijänä ihminen on tiukasti sidoksissa kaikkeen muuhun olevaiseen, sekä elolliseen että elottomaan. (Heidegger 1987,12.) Vain ihminen voi kantaa vastuun ihmisen tekemisestä. (Olen selvittänyt Heideggerin teoriaa luonto – luovuudesta / physiksestä tarkemmin tutkimuksessani Ajatus käsissämme 1995,34-36).

Kaljaasi Olga, keulapiikki, kuva: Seija Kojonkoski-Rännäli

3. Käytännöllinen järki (sofrosyne)

”Tietämisemme ja osaamisemme oikeanlainen käyttäminen vaatii järkevyyttä” sanoo Gadamer (1986, 327), ja viittaa tässä Aristotelen käsitteeseen sofrosyne. Vastaava suomenkielinen käsite on käytännöllinen järki. (Simo Knuuttilan käännös teoksessa Aristoteles, Nikomakoksen etiikka 1989).

Käytännöllinen järki voi Gadamerin mukaan toimia vastuullisuuden korkeimpana tasona jopa ihmisen, sinänsä rajoja tuntemattoman, tietämisentahdon alueella niin luonnontieteissä kuin yhteiskuntatieteissäkin. Käytännöllinen järki on ihmisen sisäinen kvalifikaatio eli kyky tai taito. Samalla se on myös hyve. Se on muista ihmisen kyvyistä ja taidoista poikkeava sikäli, että se vaatii kehittyäkseen samanaikaisesti sekä niiden henkisten että niiden fyysisten kykyjen kehittämistä, joita ihminen tarvitsee konkreettisessa tuottamistoiminnassaan. Kykynä se siis muodostuu sekä henkisistä että fyysisistä kyvyistä. (Aristoteles 1989; kts. Kojonkoski- Rännäli 1995, 62-66.) Kuvaavia esimerkkejä sen toteutumisesta ihmisen tekemisessä löytyy esim. Robert Pirsigin teoksesta Zen ja moottoripyörän kunnossapito (1994).

3.1 Koneella ei ole käytännöllistä järkeä

Koneella ei ole ruumista, ei siis myöskään aisteja. Se ei voi saada välitöntä, esitemaattista tietoa ympäristöstään käytännön tehtävissä kuten ihminen. Siksi koneelle ei kehity käytännöllistä järkeä, eikä se voi olla vastuullinen teoistaan. Kone ei myöskään osaa varoa vahinkojen aiheuttamista tekemisessään, ja ne vahingot ovat usein hyvin tuhoisia ja
laajalle ulottuvia.

Kun ihminen käytännön työssään lyö vahingossa vasaralla sormeensa tai ompelee ompelukoneella sormensa kynnen läpi, jää vahinko pieneksi, ja se on usein nopeasti korjautuva, mutta se tekee vasaran ja ompelukoneen käyttäjästä varovaisen työssään. Hän tajuaa omat rajansa ja oppii suhteellisuudentajua. Käytännön työssä ihminen huomaa, ettei pelkkä tieteellinen tieto riitä näkemään asioiden yhteyksiä toisiinsa
eikä kaikkia tapahtumien taustalla vaikuttavia tekijöitä. Silloin niitä ei voi myöskään ennakoida.

Gadamer lienee oikeassa arvellessaan, että ihmisen ajattelu nykyisellään ei näytä riittävän olevan olemisen ymmärtämiseen. Ihmisen kehollisuuden osuus hänen peruskokemuksiinsa todellisuudesta on jäänyt kohtuuttoman vähälle huomiolle länsimaisessa ajattelussa. Kuitenkin on todisteita siitä, että ihmisen liikkuvuus on perustavaa laatua olevalla tavalla hänen intentionaalisuuttaan. Tietoisuus ei suinkaan ole ensisijaisesti tyyppiä ”minä ajattelen”, vaan tyyppiä ”minä osaan” (Merleau-Ponty 1989,
137). Ja kehon taitava toiminta on luovaa ajattelua ilman tietoista reflektiota (Klemola, 1991,133).

3.2 Yhä harvempi ihminen saa nykyään kokemusta konkreettisesta
tuottamistoiminnasta

Tuottamistoimintamme perustuu yhä enenevässä määrin vain teoreettiseen tietoon. Työ on tietotyötä, se tehdään digitaalisesti. Koneet ovat pitkälti täyttäneet ikiaikaisen toiveemme vapautua raskaasta ja likaisesta ruumiillisesta työstä. Samalla ihmisistä yhä harvemmalle voi työssään kehittyä käytännöllistä järkeä. Tekeminen ei silloin aina ole
olemisensallivaa (Wohnenlassen), ja sen tulokset voivat olla vaarallisia. (Olemisensallivasta tekemisentavasta kirjoitin tarkemmin Tulevaisuusblogissa artikkelissani ”Pandemia tulevaisuuden tekijänä”, 31.5.2022.)

Kaikki suomalaiset metsäkanalinnut rakentavat talvella pakkaselta ja pedoilta suojakseen kiepin pehmeään lumeen. Sitä voitaisiin sanoa heideggerilaisittain olemisensallivaksi (wohnenlassen) rakentamiseksi. Se ei ota keneltäkään mitään välttämätöntä pois, vaan pyrkii tekemään maailmassa olemisen kaikille mahdollisimman hyväksi. Tällainen rakentamisen tapa liittyy oleellisesti näiden lintujen elämäntapaan ja on niillä vaistojen ohjaamaa.

Ihmisilläkin tekemisentapa ja elämäntapa liittyvät kiinteästi yhteen, mutta me ohjaamme niiden muotoutumista suuressa määrin omilla valinnoillamme ja ratkaisuillamme. Lisäksi tähän kokonaisuuteen kuuluu ihmisillä myös ajattelutapa. Sekin muotoutuu tietynlaiseksi tekemisentavan ja elämäntavan mukaisesti.

Riekonkieppi, leikisti. Kuva: Lauri-Henrik Jalonen

3.3 Länsimaisen ihmisen ajattelutavassa on nykyisellään vakava puute

On syytä epäillä, että vallitsevassa moraalisessa diskurssissamme on ongelmia, kun siinä lähdetään oletuksesta, että ei-inhimillisen maailman asioilla ei ole vakavasti otettavaa moraalista relevanssia. Useimpiin modernin etiikan teorioihin sisältyvä käsitys sosiaalisista ja materiaalisista konteksteistaan eristetystä moraaliagentista on aiheuttanut sen, että ne
eivät pysty käsittelemään ihmisen suhdetta luontoon. Niiden piirissä vain ihmisen katsotaan kykenevän moraaliseen toimintaan, joka nähdään jopa jaloimpana ihmisenä olemisen muotona.

Näin kirjoitti ekologisen etiikan tutkija Suvielise Nurmi (2008, 390). Vuonna 2020 ilmestyi hänen väitöstutkimuksensa Ecologically relational moral agency. Conceptual shifts in environmental ethics and their philosophical implications. Siinä hän luettelee relationaalista moraaliagenttia luonnehtivat kokemukselliset tuntemukset kaikkea olevaista kohtaan näin: ”Tunnen sinut, olen sinuun kiintynyt, olemme yhteistyökumppaneita, tunnen vastuuta sinusta, tässä on moraalista järkeä.” (Nurmi 2020, 284.)

Kohtaaminen. Jiira-Silvia ja lapintiainen Kietka-mökin verannalla 4.4.2022.
Kuva: Jenni Koskikumpu.

Kirjoittaja: Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet:

Aristoteles. 1989. Nikomakhoksen etiikka. (suom. Simo Knuuttila). Gaudeamus.

Gadamer H.-G. 1986. Hermeneutik II. Wahrheit und Methode. Ergängzungen, Register. Tubingen.

Heidegger, M. 1987. Einfurung in sie Metaphysik. Tubingen.

Kaplinski, J. 1994. ”Titanic”. HS Kuukausiliitte 23, 44-48.

Klemola T. 1991. Liikunta tienä kohti varsinaista itseä. Liikunnan projektien
fenomenologinen tarkastelu. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta. Vol. XII.

Kojonkoski-Rännäli S. 1995. Ajatus käsissämme. Käsityön käsitteen merkityssisällön analyysi. Sarja C. Osa 109.

Kojonkoski-Rännäli S. 1995. ”Käsin tekeminen ja käytännön järki. Vastuuntunnon kehittyminen ja
taitojen hallinta.” Kasvatus. 3/1905, 234-243.

Luola, P. ”Viranomaiset: Estonia ei ollut merikelpoinen” HS 24.1.2023 A6.

Merleau-Ponty M. 1989. Phenomenology of Perception. London.

Nurmi, S. 2008. Ihmisluonto ja moraali. Ympäristöetiikan purkimyksiä kohti relationaalista moraaliagenttia. Teologinen aikakauskirja 5/2008, 390-411.

Nurmi, S. 2020 Ecologically relational moral agency. Conceptual shifts in environmental ethics and their philosophical implications. Faculty of Theology. University of Helsinki. Doctoral Dissertation.

Tagged : / / /

Tulevaisuus ilman ihmisiä – dystopiaa vai utopiaa?

Monet tulevaisuutta ajattelevat pitävät ihmistä keskeisenä toimijana myös tulevaisuudessa, koska olemme tuhansia vuosia olleet planeetan hallitsevin laji. Toisin sanoen mikään muu eliölaji tai olosuhteet eivät ole uhanneet meidän olemassaoloamme lajina pitkään aikaan. Tässä blogiteksissä pohditaan, millainen tulevaisuus olisi ilman meitä.

Kehitys yksisoluisista tekoälyyn

Elämä on kehittynyt yksisoluisista merenelävistä monisoluisiin maaeläimiin ja kohti älyllistä olentoa nimeltä Homo Sapiens. Lajien monipuolisuutta on ajanut aika ja kehitys. Tämä kehitys on johtanut meidän tuntemaamme nyky-yhteiskuntaan ja teknologiaan: sähköenergian käyttämiseen, älyllisiin laitteisiin, internettiin, dataan ja tekoälyyn. Ihmiskunnan kehitystä vie eteenpäin ajan lisäksi halu olla parempi ei vain yhdessä asiassa, vaan halu olla parempi kaikessa. Haluamme olla terveempiä, tehokkaampia, älykkäämpiä ja myös olla elossa kauemmin. Näissä haluissa ei sinänsä ole mitään vikaa. On todella hyvä asia, että ihmiskunta on kehittynyt ja elämme mukavammin kuin meitä edeltävät ihmiset, mutta mihin tämä kehitys johtaa?

Ihmisen älykkyys on tullut rajapintaan, jossa luomme älyä. Tarkoitan siis tekoälyä. Tekoälyn ja algoritmien avulla ihmisistä, eläimistä, luonnosta ja koko planeetasta kerätään dataa käsittämättömiä määriä. Data mahdollistaa tarkemman seurannan planeetan olosuhteista, ihmisen toiminnasta, talouskasvusta ja luonnon monimuotoisuudesta. Kun lähes kaikki muutetaan digitaaliseksi dataksi, jää hyvin vähän asioita, mitä data ei ottaisi huomioon. Tekoälyn kehitys johtaa parempaan tekoälyyn ja dataan. Paremman tekoälyn avulla teemme meistä ihmisistä parempia.

Teknologia on kehittänyt ihmiskuntaa hurjaa vauhtia. Ihmiset jopa pukeutuvat teknologiaan ja dataan. Koska ihmisen aivot ovat plastisia ja sopeutuvaisia, ne sopeutuvat ympäristöön, jota me ihmiset rakennamme ja jossa teknologiaa alkaa olla enemmän kuin luontoa. Voiko ihmisen rakentamia artefakteja ja teknologiaa kutsua moderniksi luonnoksi?

Teknologiaa voidaan hyödyntää myös luonnon hyväksi. “Nature-based-Solutions” (NbS) ovat pyrkimys auttaa luontoa kasvamaan monipuolisesti. Puolestaan “Nature Tech” on teknologiaa, jossa valvotaan ja konrolloidaan näitä NbS-projekteja ihmisten luomien tekoälyn ja algoritmien avulla. Toisin sanoen ihminen pyrkii hallitsemaan planeetan ekosysteemejä. On mahdollista, että ihmisestä kehittyy tekoälyn ja datan avulla älyllinen laji, joka tietää koko planeetan hyvinvoinnin. Voisiko kehittyneen tekoälyn avulla saada jopa ilmastonmuutos hallintaan?

Ihmisen rajalliset aivot

Me muutamme ympäristöämme niin nopealla ja laajalla skaalalla, että meidän psyyke ei pysy vauhdissa mukana. Tämä on yksi syy monenlaisiin psyykkisiin oireisiin kuten teknostressiin ja ahdistukseen.

Ihminen voi tietoisesti keskittyä vain yhteen asiaan samaan aikaan. Tekoäly tekee miljardeja laskutoimituksia siinä ajassa, kun ihminen räpäyttää silmiään. Erona tässä on,  että tekoälyllä ei ole tietoisuutta, koska se on menneisyyden ja nykyhetken datan ohjelmoima. Jos tekoälyllä olisi tietoisuus, energia ei riittäisi noihin miljardeihin laskutoimituksiin.

Johtaako halu olla parempi ja älykkäämpi ihmisten tietoisuuden katoamiseen? Ihminen ei enää tiedostaisi itseään, vaan olisi vain suuri datakapasiteetti. Jos emme tiedostaisi itseämme, emme tiedostaisi tunteitammekaan. Tämä kuulostaa perinteiseltä tietokoneelta vain miljoonia kertaa tehokkaammalta. Eikö tässä katoaisi silloin myös ihmisten ihmisyys? Olisimme vain todella superälykkäitä koneita. Olisimme ehkä kokonaan uusi laji, kuten Yuval Noah Harari kirjoitti dataismista ja teknohumanismista kirjassaan “Homo Deus”.

Utopiaa vai dystopiaa?

Onko yllä kuvattu kehityskulku hyvä vai huono asia? Tietenkin huono asia ihmisille, koska meitä ei enää olisi, mutta mahdollisesti hyvä asia planeetalle, sillä tehokas, superälykäs ja lähes kaiken kattava tekoäly hoitaisi planeetan hyvinvointia. Ihmisen tietoiset vääristymät tai halut eivät olisi estämässä tätä hyvinvointia. Tietenkin on mahdollista, että ihmisten vääristymät ja muut huonot ominaisuudet säilyisivät myös tekoälyssä.

Onko ihminen vain välivaihe planeetan evoluutiossa? Emme varmastikaan ole päätepiste. Elämää on ilman meitäkin. On hyväksyttävä, että monia lajeja (esim. dinosaurukset ja mammutit) ja kokonaisia sivilisaatioita (muinaiset assyrialaiset ja roomalaiset) on hävinnyt maailman historian aikana. Kehitys usein on tapahtunut jonkun sivilisaation tuhon seurauksena. Ei Homo Sapiens ole ikuisesti pysyvä laji. Dinosaurukset elivät kymmeniä miljoonia vuosia ja ihmisten suku kehittyi noin kaksi miljoonaa vuotta sitten.

Onko ihmisen tarkoitus olla vain ponnahduslauta erittäin älykkään tekoälyn maailmaan, jossa dataa hallitseva tekoäly kontrolloi luonnon hyvinvointia. Ihminen on jo vuosisatoja riistänyt luonnonvaroja. Ehkä meidän on hyvä uhrata itsemme, jotta muu luonto paranisi. Me parannamme itseämme muun luonnon kustannuksella, mitä jos luonto parantaisi itseään meidän kustannuksella?

Millaisen tulevaisuuden sinä haluat?

En toivo tällaista dystooppista tulevaisuutta ilman ihmisiä, mutta koen, että sellainen on hyvinkin mahdollista. Tämän takia valinnat ja toimet mitä teemme nykyaikana, täytyisi miettiä tarkkaan ja kaikkea hyvinvointia ajatellen, ei pelkästään ihmiskeskeisesti. Tämän päivän valinnat heijastuvat tulevaisuuteen vaikkakin hitaasti ja pitkällä aikavälillä. Voimmeko olla hyvinvoivia muiden lajien kanssa pitäen yhdessä kotiplaneetastamme ja toisistamme huolta? Tarvitseeko meidän olla kaikessa parempia? Riittäisikö vain kohtalaisen hyvinvoiva?

Toimikaamme älykkäästi ja jopa viisaasti, kauaskantoisesti kaikkea ajatellen. Me kaikki teemme tulevaisuutta tälläkin hetkellä. Millaisen tulevaisuuden sinä haluat meidän planeetallemme? Siihen sinä voit vaikuttaa.

Kirjoittaja
Olen Toni Peltola, 33-vuotias sähköasentaja, sekulaari prosessifilosofian ajattelija sekä aktiivinen teatterinharrastaja Hyvinkäältä. Liityin Tulevaisuuden tutkimuksen seuran jäseneksi vuonna 2022. Minulle luonto, eläimet ja taide ovat erittäin lähellä sydäntäni.

Lähteet

Tekstin lähteenä on käytetty seuraavia teoksia:

Yuval Noah Harari. 2017. Homo Deus: Huomisen lyhyt historia. Bazar.

David Eagleman. 2021. Livewired.

Silja Kosola, Mona Moisala, Päivi Ruokoniemi. 2019. Lapset, nuoret ja älylaitteet. Duodecim.

World Economic Forum. 2022. 5 ways nature tech can bring integrity and scale to nature-based solutions. Saatavilla: www.weforum.org/agenda/2022/12/nature-based-solutions-are-essential-for-tackling-the-climate-and-biodiversity-crises/

Kuvien lähteenä on:

www.pixabay.com

Tagged : / / /

Tulevaisuusherättely työpajamenetelmällä – tutkimuslöydökset ja vinkkejä Tulevaisuustaajuus-menetelmän soveltamiseen

Kirjoittajat: Minna Halonen, VTT Oy ja Silja Huttunen, Toimisto2030 Oy

Tulevaisuustaajuus-työpajamenetelmällä voidaan tukea tulevaisuusvallan yhteiskunnallista laajentumista. Kun tietoisesti laajennetaan sitä ihmisten piiriä, jotka pääsevät keskustelemaan tulevaisuudesta, yhä useampi voi nähdä oman toimintansa olevan suhteessa tulevaisuuden muodostumiseen. Kun opitaan kyseenalaistamaan ja toisaalta itse vaikuttamaan jaettuihin tulevaisuudenkuviin, ollaan tiellä haastamaan tulevaisuutta koskevaa valtaa ja tuetaan sen jakamista.

Tässä blogitekstissä tutkija Minna Halonen avaa Tulevaisuustaajuus-menetelmän vaikutusarvioinnin huomioita, ja menetelmää laajasti soveltanut sosiaalipsykologi Silja Huttunen jakaa vinkkejä menetelmän vaikuttavaan soveltamiseen.

Arviointitutkimuksen tuloksia ja käytännön kokemusta

Teknologian tutkimuskeskus VTT Oy tutki Sitran kehittämän Tulevaisuustaajuus-työpajamenetelmän vaikutuksia. Tulevaisuustaajuus on kaikille avoin työpajamenetelmä toisenlaisten tulevaisuuksien rakentamiseen. Opas menetelmään ja sen materiaalit ovat kaikkien vapaasti saatavilla Sitran sivuilla. Tulevaisuustaajuuden tavoitteena on lisätä osallistujien kykyä kuvitella erilaisia tulevaisuuksia ja toimia toivotun tulevaisuuden toteutumiseksi.

Työpajamenetelmä koostuu neljästä osiosta:

1) Intro ja tulevaisuusherättely

2) Haasta olettamuksia tulevaisuudesta

3) Kuvittele toivottava tulevaisuus

4) Toimi ja vaikuta tulevaisuuteen

Arviointitutkimuksessa Tulevaisuustaajuus-menetelmän vaikutuksia tarkasteltiin yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan tasolla. VTT keräsi aineistoa Tulevaisuustaajuus-menetelmän arviointiin itsearvioinnin, haastattelun, osallistavan arviointipajan, kyselyn ja havainnoinnin keinoin. Aineisto kerättiin syyskuun 2021 ja huhtikuun 2022 välisenä aikana.

Tässä blogissa yhdistämme käytännön kokemuksia arviointitutkimuksen antiin. Tavoitteenamme on tarjota konkreettisia argumentteja ja vinkkejä menetelmän soveltajille, esim. koordinaattoreille, yhteisöpedagogeille, fasilitaattoreille ja opettajille, yhteiskunnan eri sektoreilla.

Tulevaisuustaajuus muuttaa ajattelua ja innostaa toimimaan toisin – tutkitusti

“Tämän pitäisi olla kaikille pakollista!”, on palaute, joka hämmentävän usein kuuluu Tulevaisuustaajuus-työpajan osallistujan suusta. VTT:n arviointitutkimuksessa saatiinkin selkeitä viitteitä siitä, että Tulevaisuustaajuus muuttaa ajattelua ja innostaa toimimaan toisin. Tulevaisuustaajuus-menetelmällä pyritään vahvistamaan tulevaisuusajattelun ja muutoksen tekemisen taitoja niin yksilöiden, yhteisöjen kuin yhteiskunnankin tasolla.

VTT:n arviointitutkimuksen mukaan menetelmän vaikutukset näkyivät kaikkein selvimmin yksilötasolla: osallistujien kokemus omasta osaamisesta tulevaisuusajattelun saralla vahvistui työpajoissa.

Pohdittavaksi: Kun mahdollistamme pääsyn tulevaisuuskeskusteluihin Tulevaisuustaajuus-työpajan muodossa esim. kouluissa, työpaikoilla ja kaupungeissa, ja sen myötä osallistujien kokemus omasta tulevaisuusosaamisesta vahvistuu, mitä se saa aikaan yhteiskunnassa?

Yhteisötasolla selkeimmin vahvistui valmius haastaa organisaation tai muun yhteisön näkökulma tulevaisuuteen. Tutkimuksessa havaittiin orastavia muutoksia valmiudessa kuvitella vaihtoehtoisia tulevaisuuksia yhteisössä.

Pohdittavaksi: Tulevaisuudentutkija Fred Polakin mukaan kyky kuvitella parempaa tulevaisuutta vaikuttaa olennaisesti yhteiskunnan kykyyn selviytyä haasteista. Mitä tapahtuu yhteisössä, jossa on valmiuksia kuvitella vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ja taitoa sanottaa niitä ääneen?

Yhteiskunnan tasolla arviointitutkimus toi alustavaa näyttöä siitä, että Tulevaisuustaajuus mahdollistaa tasavertaisen pääsyn tulevaisuuskeskusteluihin erilaisille kansalaisryhmille. Tutkimus herätti kysymyksen siitä, miten menetelmän käyttö laajenee eri kansalaisryhmille ja tukee tulevaisuuskeskustelua erilaisten sosiaalisten ryhmien sisällä ja välillä sekä yli valta-asetelmien. Nyt käynnissä olevat Tulevaisuustaajuuden sovellukset kouluissa ovatkin hyvä esimerkki siitä, miten kaikki mukaan ottavaa tulevaisuuden tekemistä voidaan saada sisäänrakennettua yhteiskuntaamme.

Pohdittavaksi: Millainen painoarvo yhteiskunnallisen tason tulevaisuususkolle ja tulevaisuuskeskusteluille annetaan sinun lähiyhteisöissä? Mikäli niitä pidetään tärkeänä, luodaan foorumeja tulevaisuuskeskusteluihin, joihin kaikki asianomaiset voivat osallistua. Kaavoituksen asukaslähtöinen suunnittelu on hyvin konkreettinen esimerkki yhteiskunnallisesta osallistamisesta, johon tulevaisuustyöskentely sopii erinomaisesti. Niinikään kaupunginvaltuutettujen työskentely Tulevaisuustaajuus -menetelmällä on hyvä väylä valtavirtaistaa tulevaisuuskeskusteluja.

Toimijuus tulevaisuuden tekemisessä on tulevaisuusajattelun vaativin ja aikaa vievin taso, josta arviointitutkimuksessa havaittiin vasta orastavia muutoksia yksilötasolla.

Pohdittavaksi: Liittyvätkö toimijuuden haasteet myös rakenteellisiin haasteisiin? Ovatko päätöksentekomallit sellaisia, joihin osallistavalla työskentelyllä voidaan aidosti vaikuttaa? Onko työskentely ajoitettu sellaisiin kehittämisprosessin vaiheisiin, joissa aineiston hyödyntäminen on mielekästä?

Mitä Tulevaisuustaajuus-työpajan valmistelussa on syytä huomioida vaikutusten varmistamiseksi?

Arviointitutkimuksessa kiinnitettiin huomiota myös tulevaisuusajattelun vahvistumisen edellytyksiin ja esteisiin. Inspiroivat tulevaisuuskeskustelut – ja niitä seuraava toiminta – edellyttävät turvallista keskusteluilmapiiriä. Tutkimusaineiston valossa Tulevaisuustaajuus-menelmä tuki hyvin tällaisen ilmapiirin syntymistä. Seuraavassa esitämme kahdeksan kohdan muistilistan, jonka avulla voit vahvistaa Tulevaisuustaajuus-työpajasi vaikuttavuutta.

  1. Tarkenna työpajan tavoite. Tulevaisuustaajuus-työpajassa tulee olla yksi ennalta valittu aihe, jonka parissa tulevaisuusajatuksia jumpataan. Työpajan aihe voisi olla esim. “Pohjois-Savon hyvinvointi-alue vuonna 2050”, “Osaaminen ja koulutus vuonna 2050” tai “Eläminen Uudellamaalla vuonna 2050”. Jos aiheen rajaus on hyvin tiukka, vapaalle ajattelulle ei jää tilaa, ja jos aihe on liian laaja, on vaikea päästä toimi-osiossa konkretiaan.
  2. Räätälöi työpaja menetelmää kunnioittaen. Tulevaisuustaajuutta kannattaa soveltaa ja räätälöidä omiin käyttötarkoituksiin sopivaksi. Kunnioita räätälöidessä menetelmän pedagogista rakennetta: herättele, haasta, kuvittele ja toimi. Hyvin suunniteltu aikataulu varmistaa kaikkien osioiden läpikäynnin. Jätä ajankäyttö huomioiden ylimääräiset harjoitukset pois. Työpajan voi toteuttaa 1,5-3,5 tunnissa. Anna osallistujille myös hengähdystaukoja: oman ajattelun haastaminen ja tulevaisuuskuvittelu on yllättävän väsyttävää.
  3. Varmista aineiston hyödyntäminen. Tulevaisuustaajuuden kytkeminen laajempaan kontekstiin, esimerkiksi organisaation muutosprosesseihin, ja johdon tuki motivoivat osallistujia ja tuovat jatkuvuutta menetelmän käytölle. Hyödynnä työpajaa siis jaetun ymmärryksen luomiseen pohjustamaan päätöksentekoa. Lue esimerkiksi, kuinka Savo-Pielisen jätelautakunta hyödynsi Tulevaisuustaajuus-menetelmää ohjelmasuunnitteluun.
  4. Suunnittele ja valmistele hyvin. Tulevaisuustaajuus ei ole oppimistilanne vaan kokemus. Menetelmä perustuu yksilön kokemuksille ja niiden jakamiselle ryhmässä. Sen vuoksi kännykät ja tietokoneet jätetään työpajassa aina sivuun. Tulevaisuustaajuus herättää kysymyksiä, epämukavuutta ja toivoa. Silloin tarvitaan tilaa ajatella ja aikaa hengittää, mutta myös tavoitteellista fasilitointia. Valmistele huolella Toimi-osioon työpajan tavoitetta palveleva työpohja. Jos organisaatiossa on meneillään strategiatyö, kytke strategiavalmistelu esimerkiksi otsikkotasolla Toimi-osion toimenpiteiden määrittelyyn. Jos organisaation eri osastot ovat työpajassa, luo mahdollisuus kytkeä toimenpiteiden määrittely työn arkea palveleviin toimenpiteisiin.
  5. Varmista osallistujien moniäänisyys. Aidon, moniäänisen tulevaisuusdialogin luomiseksi tarvitaan osallistujia erilaisista ammatillisista ja sosiaalisista taustoista. Tulevaisuuskeskustelu ei ole rakettitiedettä ja siihen pystyy osallistumaan kuka tahansa, kun siihen annetaan mahdollisuus. Moniäänisyyden toteutumiseksi menetelmän soveltamisessa on tärkeä kiinnittää huomiota sanastoon ja kytkeä tehtävät osallistujille tuttuun toimintaympäristöön. Moniäänisyys tarkoittaa myös lupaa keskustella niin toivottavista tulevaisuuksista kuin tulevaisuuden kauhukuvista: tulevaisuuskyvykkyys on nimenomaan sitä, että pystymme keskustelemaan erilaisista tulevaisuuskuvista.
  6. Hahmota fasilitaattorin rooli. Kaikessa osallistavassa tulevaisuustyöskentelyssä on syytä kiinnittää huomiota valta-asetelmiin. Menetelmä tai vetäjät saattavat epäsuorasti ja tiedostamattaankin tarjota tietynlaisia näkemyksiä osallistujille, joten erityistä huomiota kannattaa kiinnittää siihen, että osallistujat kokevat voivansa vapaasti ilmaista aitoja näkemyksiään tulevaisuudesta. Anna osallistujille mahdollisuus työskennellä kunnioittavan uteliaassa ilmapiirissä tavoitteellisesti. Se on fasilitaattorina tärkein tehtäväsi.
  7. Jaa kokemuksiasi ja opi muilta. Yhteiskehitä ja ota opiksi. Kuten muutkin asiat, myös fasilitointi on opittava taito. Yhdistä menetelmän rakenne ja substanssiosaaminen: tarkenna työpajan teema käsiteltävän aiheen mukaan. Tutustu esimerkiksi, miten Pohjois-Savon kylät sovelsivat menetelmää. Tulevaisuusvallan laajentaminen ja tulevaisuususkon herättely on meidän kaikkien yhteinen vastuu.
  8. Luota prosessiin. Työskentely, jossa kohdataan myös huolet, herättää toivoa aivan uudella tavalla. Todennäköisesti työpajan paras anti osallistujilleen realisoituu tulevien viikkojen ja kuukausien aikana: he osaavat haastaa tulevaisuusoletuksia, kysyä Mitä jos? -kysymyksiä, esittää näkemyksiä tulevaisuudesta ja kuvitella toisenlaisia tulevaisuuksia.

Kirjoittajat: Minna Halonen, VTT Oy ja Silja Huttunen, Toimisto2030 Oy

Lähteet:
Halonen, M., Kurki, S. ja Hyytinen, K. (2022). Tulevaisuusajattelu kansalaistaidoksi. Vaikutusarvioinnin tuloksia.

Polak, F. (1973). The Image of the Future. Elsevier. ISBN 0-444-41053-8. Tulevaisuustyöpajojen tulokset (jatelautakunta.fi)

Tagged : / / / /

Limnéll, Hiltunen & Dufva: Suomen tulevaisuudet

Kirjoittaja: Marileena Mäkelä

Yksi kesällä lukemistani kirjoista oli Jarno Limnéllin, Elina Hiltusen ja Mikko Dufvan tänä vuonna julkaistu kirja Suomen tulevaisuudet: Suuret kysymykset ja vastaukset. Pohdin tässä blogitekstissä kirjaa ja sen herättämiä ajatuksia. Sanna Ketonen-Oksi kirjoitti kirja-arvion tästä teoksesta Futuraan 2/2022.

Pureskeltua asiantuntijatietoa nuorille

Kirja alkaa omistuksella: ”Tämä kirja on omistettu nuorille. Tulevaisuus on teidän.” Kirja on siis omistettu nuorille, mutta varmasti kirjasta on myös hyötyä meille vähän vanhemmille.

Kirja on todellinen asiantuntijakatsaus Suomen tulevaisuuksiin. Kirjan kirjoittajat ovat hyviä asiantuntijoita pohtimaan Suomen tulevaisuuksia: Limnéll on kyberturvallisuuden työelämäprofessori ja sotatieteiden tohtori, Hiltunen puolestaan futuristi ja Dufva tulevaisuudentutkimuksen dosentti Aalto-yliopistossa. Kirjassa on hyödynnetty yli 500 lähdeviitettä. Lisäksi kirjaa varten on haastateltu 36 eri alojen asiantuntijaa. Kirjan rakenne pohjautuu nuorille tehtyyn kyselyyn. Kyselyn pohjalta tulevaisuudenhaasteina nähtiin olevan ympäristön, terveyden, talouden ja turvallisuuden.

Pidin kirjan pääsääntöisesti positiivisesta ”tulevaisuuskuvasta”. Vaikka kirja listasi hyvin paljon erilaisia tulevaisuudenuhkia ja -haasteita, jokaiseen osa-alueeseen löydettiin myös paljon ratkaisuja paremman tulevaisuuden tekemiseksi. Kirja esimerkiksi alkoi varsin positiivisella katsauksella siihen, miten paljon kehitystä sekä maailmassa että Suomessa on viime vuosikymmeninä tapahtunut vaurauden, terveyden ja tasa-arvon osalta. Haluan uskoa, että meillä on toivoa positiivisesta tulevaisuudesta.

Kirja herätti minussa paljon ajatuksia. Vastuullisen liiketoiminnan tutkijana ajattelin tietäväni jo paljon ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta. Kuitenkin huomasin pysähtyväni erityisesti ilmastonmuutososiossa muutostarpeen radikaalisuuteen:

  • Kirjassa kerrotaan, että tällä hetkellä suomalaisen hiilijalanjälki on keskimäärin 10 tonnia vuodessa. Jotta jäätäisiin 1,5 asteen lämpenemistavoitteeseen, hiilijalanjälki pitäisi pudottaa 0,7 tonniin v. 2050 mennessä. Toisin sanoen jokaisen meistä pitäisi radikaalisti muuttaa arjen rutiineita, jotta tähän päästäisiin. Haastankin sinut testaamaan Sitran jalanjälkilaskurista (linkki testiin), mikä on sinun lähtötasosi.

Neljä keinoa positiiviseen tulevaisuuteen

Kirja nimeää jokaiseen osa-alueeseen toimenpiteitä, joiden avulla päästään positiiviseen tulevaisuuteen. Mielestäni kirjan pääviestit voisi tiivistää neljään:

  1. Tulevaisuushaasteiden linkittyminen: Vaikka kirjassa on erilliset luvut jokaiselle aiheelle, niin aiheisiin kuitenkin viitataan ristiin. Esimerkiksi ympäristöongelmien hallitsemisella tai hallitsemattomuudella on vaikutusta myös terveyteen, talouteen ja turvallisuuteen. Luontokadon lisääntyminen vaikuttaa pandemioiden lisääntymiseen. Jos ilmastonmuutosta ei saada hallintaan, sillä on merkittäviä taloudellisia vaikutuksia. Jo ilmastonmuutoksen hillitseminen vaikuttaa negatiivisesti moneen toimialaan ja toisaalta luo uusia työpaikkoja toisille. Luonnonkatastrofit vaikuttavat myös globaaliin turvallisuuteen ja todennäköisesti pitkällä aikavälillä myös turvallisuuteen Suomessa.  
  2. Aktiivinen yhdessä tekeminen: Eri tulevaisuuden uhkiin on mahdollista varautua yhteistyöllä. Kukaan yksittäinen ihminen ei ratkaise esim. ilmastonmuutosta tai luontokatoa, mutta yhteistyöllä on mahdollista saada suunta käännettyä myös globaalien haasteiden osalta. Yhdessä tekeminen on korostaa yhteisöllisyyttä ja sitä kautta sitouttaa meitä kaikkia ponnistelemaan yhteisen hyvän ja paremman tulevaisuuden eteen. Ylhäältä alaspäin -johdettuna muutokset herättävät vain turhaa muutosvastarintaa. Kirjoittajat myös korostivat viivyttelemättömyyttä toimimisessa: Juuri nyt on oikea aika toimia esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja luontokadon suhteen.
  3. Kriisinsietokyvystä huolehtiminen: Vaikka yhteisellä tekemisellä on mahdollista kääntää globaalinkin veneen suuntaa, on myös erittäin tärkeää huolehtia kriisinsietokyvystä. Kirjoittajat aloittivat kirjan kirjoittamisen koronan aikana, kuukausi kirjan julkaisemisen jälkeen Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja tällä hetkellä Suomessakin keskustellaan tulevan talven mahdollisista sähkökatkoista. Erilaisia kriisejä tulee varmasti myös tulevaisuudessa ja yhteiskunnilla pitää olla kykyä selviytyä näissä ja näistä.
  4. Positiiviset tulevaisuuskuvat: Kuten jo yllä sanoin, kirjassa on varsin positiivinen näkemys tulevaisuuteen. Tämä korostuu myös ratkaisuehdoituksissa. Jotta voimme ratkaista ongelmia, joita meillä on niin nykyhetkessä kuin tulevaisuudessa, tarvitsemme yhteisen positiivisen kuvan, jota kohti kulkea.

Kirjan tiedot

Jarno Limnéll, Elina Hiltunen ja Mikko Dufva. 2022. Suomen tulevaisuudet: Suuret kysymykset ja vastaukset. WSOY. Linkki WSOY:n sivuille

Kirjoittaja

Blogin kirjoitti Marileena Mäkelä. Mäkelä on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun ympäristöjohtamisen oppiaineessa. Hän tutkii vastuullista liiketoimintaa esimerkiksi vastuullisuusraportoinnin ja -viestinnän sekä kiertotalouden näkökulmasta. Tulevaisuudentutkimuksessa Mäkelää kiinnostaa erityisesti tulevaisuuskuvat. Vapaa-ajalla Mäkelä muun muassa lukee paljon. 

Tagged : / / /

Näppituntuma, digi-grasping ja muita tulevaisuuden tärkeitä taitoja

Kuva: Jenni Koskikumpu

Tehdään heti aluksi selväksi: on ajanhukkaa rakentaa oma puuvene.

Tämä Nick Schadenin kirjoittaman veneenrakennusoppaan ensimmäinen virke. Se on totta nykyaikana ja varsinkin tulevaisuutta ajatellen. Vai onko?

Oli niin tai näin, monet haluavat nykyäänkin rakentaa oman puuveneen ja myös tekevät niin. Monet myös neulovat mielellään sukkia, jopa upeita kirjoneulevillapaitoja tai virkkaavat pieniä kukkia rikkinäisten farkkujensa korjaamiseksi ja koristelemiseksi. Siitä ei saa rahapalkkaa, eikä se kasvata Suomen taloutta, mutta se on tekijälle merkityksellistä, se on inertiaa. (Koskensilta 2020)

Inertia tarkoittaa fysiikassa kappaleen taipumusta jatkaa tasaista liikettään, ellei siihen kohdistu kiihtyvyyttä aiheuttavaa nettovoimaa. Ihmisessä se on Sivistyssanakirjan mukaan mm. joutilaisuutta, toimettomuutta, velttoutta, hitautta, mielen tyyneyttä ja rauhallisuutta.

Työtä ja tekemistä ajatellen tämä tarkoittaa, että jos tekemisen tavalla on tekijälle merkitystä, se pyrkii jatkumaan entisenlaisena uudessa ajassa, vaikka sillä ei enää nähtäisikään olevan yhteiskunnallista tai taloudellista arvoa. Siksi veneen rakennus, ja kaikki muukin käsityö, yhä on suosittua. Se on tekijälle merkityksellistä. Suomessa käsityö on myös kansanopetuksen historian alusta alkaen ollut kategorinen oppiaine perusopetuksessa, ja on jatkuvasti aktiivisen kehittämisen kohteena.

Varsinainen taito

Taito on siis totuudenmukaisesti päättelevä tekemisvalmius. Jokainen taito koskee jonkin syntymistä. Taidon harjoittamiseen kuuluu myös sen käsittäminen, miten joku sellainen syntyy, joka voi olla tai olla olematta, ja jonka olemassaolon perusta on tekijässä eikä siinä, joka tehdään. Heikkotaitoisuus on silloin väärin päättelevä tekemisvalmius. (Aristoteles 1989, VI 4.) Ilkka Niiniluodon mukaan taito voidaan nykyään ymmärtää laajemmin, ei vain jonkun ulkoisen tuloksen tekemisen kykynä, vaan itse tekemisen ja toiminnan hyvänä laatuna (Niiniluoto, 1992, 7).

Näin laajennettuna käsitteenä taito voidaan määritellä ihmisen kyvyksi käyttää kulloinkin vallitsevissa olosuhteissa itsessään olevia mahdollisuuksia ja saatavissa olevaa relevanttia tietoa omien ideoidensa ja tavoitteidensa, tai jonkun muun tahon päämäärien toteuttamiseen omassa elämismaailmassaan ja yhteiskunnassa. Oleellista taidoissa on siis välineellisyys. Mutta päämäärien ja tavoitteiden asettaminen tekemiselleen, se on tekemisestä irrallinen. Se on hyve (Aristoteles 1989, VI 13).

Käytännöllinen järki

Kyetäkseen asettamaan päämääriä ja tavoitteita tekemiselleen ihminen tarvitsee totuudenmukaisesti päättelevää toimintavalmiutta, jonka avulla hän harkitsee niitä asioita, jotka voivat olla toisin, eli joihin hän voi toiminnallaan vaikuttaa. Tämän hyveen avulla hän arvioi, mikä on hyvä, mikä huono päämäärä.

Aristoteles nimittää tätä arvokasta toimintavalmiutta käytännölliseksi järjeksi (fronesis). Siihen kuuluu kiinteästi myös älykkyys, joka kuitenkin ilman toiminnan hyvää päämäärää on ”pelkkää viekkautta”, sillä ”tämä sielun silmä ei saavuta toimintavalmiuttaan ilman hyveen apua” (Aristoteles 1989, VI, 12).

Käytännöllisen järjen hyve voi ihmisessä kehittyä vain kiinteässä yhteydessä käytännön tekemiseen ja taitoihin. Se vaatii aikaa. Siksi siitä ei useinkaan nuori ihminen voi olla osallinen, vaikka hän voi olla esim. huippumatemaatikko. Mutta tärkeää käytännöllisen järjen kehittymisessä on myös teoreettinen tieto. Kun ihminen harjaantuu taidoissaan käytännön tekemisessä ja työssä, jota hänen järkensä ja teoreettinen tietonsa ohjaa, hän oppii näkemään kokonaisuuksia ja ymmärtämään, millaisessa suhteessa osat ovat toisiinsa ja kokonaisuuteen. Hän oppii tuntemaan tapahtumien taustan ja ennakoimaan niiden seurauksia.

Koneelle ei koskaan voi kehittyä käytännön järkeä. Se kehittyy vain ihmiselle, joka hallitsee sekä työnsä vaatimat käytännön taidot että niiden teoreettisen perustan.

Kokonainen käsityö

Tehdessään kokonaista käsityötä suorittaen kaikki työprosessin vaiheet (ideoinnin, taiteellisen ja teknisen suunnittelun, valmistamisen ja arvioinnin) itse, tekijä kehittyy tasapuolisesti kaikilta persoonallisuutensa alueilta. Hän käyttää vanhoja tekemisentapoja, ideoi, kokeilee ja harjoittelee uusia. Hän korjaa, hioo ja parantaa tekemistään. Hän oppii tuntemaan materiaalinsa ja arvostamaan sitä. Hän antaa työlleen kasvot ja kokee vastuuta tekemisestään. Työn ulkoisessa tuloksessa tulee näkyväksi se, mitä hän optimaalisesti on. Siksi hän rakastaa työnsä tulosta, ja pyrkii tekemään työnsä mahdollisimman hyvin. Käsityötä tehdään paljon myös ositettuna käsityönä. Sellaisena se ei kehitä tekijäänsä yhtä monipuolisesti kuin kokonaisena käsityönä, mutta on silti tekijälleen rauhoittavaa ja terapeuttista toimintaa antaen parhaimmillaan miellyttävän osaamisen kokemuksen. (Kojonkoski-Rännäli 1995.)

Suomalaisessa käsityön tutkimuksessa ja koulutuksessa kokonaisella käsityöllä on pitkät perinteet. Sen teoreettinen tutkimus alkoi 1990-luvun alkupuolella. Empiirinen tutkimuskin virisi 2000-luvun alussa ja on nyttemmin varsin vilkasta. Myös valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa tämä käsite on ollut meillä 2000-luvun alusta alkaen ohjaamassa käsityön opetuksen suunnittelua ja toteutusta maassamme.

Osaamisen onni ja onnellinen omistaja

Tiedon ja taidon oppiminen useiden inhimillisten kykyjen yhteistyönä on kokemuksena hyvin miellyttävää. Se antaa ihmiselle mahdollisuuden tavoitella itselleen merkityksellisiä asioita. Oppiminen on silloin hallinnan tunne, jota A. T. Nuyen sanoo ylevöitymiseksi (sublime) (1996). Ylevä on jotain olennaista, varsinaista, tavanomaisesti ymmärretyn takana oleva toinen totuus. Ylevöitymisen tai hallinnan tunne syntyy, kun oppija havaitsee voivansa käyttää henkistä kapasiteettiaan monipuolisesti ja laajasti oivaltaen uusia asioita ja myös kykenevänsä ilmaisemaan niitä konkretisoiden ne taidoillaan materiaaliseen maailmaan. (Nuyen 1996, 96.)

Tietoa voidaan jakaa ja tallentaa monin tavoin. Se on kaikille saatavilla, eikä sitä kukaan yksin omista. Mutta taito on vain taitajan oma, luovuttamaton aarre. Se on hänen fyysisessä ja henkisessä olemuksessaan , eikä sitä voi ottaa häneltä pois. Thomas Hobbes sanoo teoksessaan Leviathan sen olevan ihmisen yksilöllinen power (Hobbes 1982). Tämä käsite on ymmärrettävä laajasti. Se on paitsi voimaa ja valtaa, myös arvovaltaa ja hurmaamisvaltaa (Pursiainen 1997,14).

Taidot ovat siis omistajalleen todella suuri voimavara. Paitsi, että ne ovat hyvin yksilöllisiä, niitä on aina rajallisesti. Siksi niistä käydään kovaa kilpailua sekä työelämässä että koulutuksen piirissä. Yksilön on tarkoin harkittava, mitä taitoja itsessään harjaannuttaa, ja päättäjien on tarkoin harkittava, mitä taitoja tulevaisuuden yhteiskunnassa tarvitaan.

Digi-grasping on näppituntuman jatke

Konkreettisen materiaalin muokkaamisen taito omin käsin on ihmiselle hyvin merkityksellistä kuten myös ne känsät käsissä, joiden aistimiskyky kasvaa käsityössä äärimmäisen herkäksi. Esimerkiksi kultasepät selvittivät ennen nykyaikaisia mittausmenetelmiä materiaalinsa kultapitoisuuden varsin tarkasti vain sormenpäillä tunnustelemalla (Sennett 2008, 61). Näppituntuma on tarpeellinen myös mm. tulevaisuuden materiaalituntemuksen ja työn laadun arvioimisen tähden.

Mutta tärkeitä ovat monet muutkin taidot. Tomi Dufva on kehittänyt mielenkiintoisen uuden taitokäsitteen digi-grasping, joka tarkoittaa digitaaliseen tarttumista eli digitaalisen tekemisen taitoa ja ymmärtämistä (Dufva, T. 2018). Yhteiskunta ja tekemisen tavat muuttuvat ja yhä uusia taitoja tarvitaan. Yksi niistä on digitaalisen yhteiskunnan tekemisen ja sen ymmärtämisen taito (ks. mm. Dufva, T., Dufva, M. 2019).

Oppimishalumme on lajillemme tyypillinen mahtava voima. Tietoisuutemme ei suinkaan ole tyyppiä minä ajattelen vaan tyyppiä minä osaan (Merleau-Ponty 1989, 137). Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö kehittymisemme jatkuisi edelleen. Uusi aika tarvitsee aina uusia taitoja, eikä se ole meille mikään ongelma. Ihmisen mielikuvitus on rajaton, ja tulevaisuus on arvaamaton. Ehkäpä seuraava välttämätön taitomme on henkien havaitseminen ja enkeleiden ymmärtäminen.

Seija Kojonkoski-Rännäli

Lähteet

Aristoteles 1989. Nikomakhoksen etiikka. Gaudeamus.

Dufva, T. 2018. Art Education on the post-digital era – Experimental construction of knowledge through creative coding. aaltodoc.aalto.fi

Dufva, T. Dufva, M. 2019. Grasping the future of the digital society. Futures. Volyme 107, 17-28.

Hobbes, T. 1982. Leviathan. First published 1651. Beguin books.

Kojonkoski-Rännäli, S. 1995. Ajatus käsissämme. Käsityön käsitteen merkityssisällön analyysi. Turun yliopisto. Sarja C. Osa 109.

Koskensilta, R. 2020. ”Merkityksellisyys on inertiaa”, n&n 106, 3/20, 3-4.

Niiniluoto, I. 1992. Taito-kollokvion avaussanat. Teoksessa Ilpo Halonen, Timo Airaksinen ja I.

Niiniluoto ( toim.) Taito. Suomen filosofinen yhdistys, 5-9.

Nuyen, A.T. 1996. Postmodern education as subljmation. Educational Theory 46 ( I ), 93-103.

Pursiainen, T. 1997. Palkitsemisen etiikka. Tiedepolitiikka 22 (4), 13-24.

Sennett, R. 2008. The Craftsman. London. Yale University Press.

Tagged : / / / / /

Puoliksi pureskeltuja mietteitä kestävästä kehityksestä ja vaihtoehtoisista tulevaisuuskuvista

Olen ollut viime aikoina useammassa eri tieteenalan konferenssissa puhumassa siitä, kuinka meidän tulisi avartaa kykyämme kuvitella vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Aihe ei ole tulevaisuudentutkimuksessa uusi, mutta monien muiden aiheiden rinnalla melko abstrakti ja ehkä siksi monille etäiseksi jäänyt. Ja kuitenkin – nyt jos koskaan elämme maailmantilanteessa, jossa vaihtoehtojen kuvittelemiselle on huutava tarve. 

Tämä blogi ei otsikkonsa mukaisesti ole tutkimuksellinen syväluotaus aiheeseen, vaan pyrkii toimimaan keskustelunavauksena kohti syvempiä vesiä. On aika keskustella enemmän siitä, kuinka vaihtoehtojen kuvittelun tulisi haastaa myös jo tekemiämme valintoja. Näin vahvistaisimme kykyämme pohtia eri vaihtoehtojen pitkäkestoisia vaikutuksia suhteessa tavoittelemaamme tulevaisuuteen. 

Vaihtoehdottomuus on valinta

 Vaikka kuulemme usein sanottavan, että “Tulevaisuus tehdään!”, todellisuudessa rajaamme usein ajatteluamme siihen, mihin meillä juuri nyt on sopivia mittareita ja välineitä. Tai siihen, miten voimme vastata meille asetettuihin tavoitteisiin heti, tässä ja nyt. Uudenlaisia toimintamalleja ja rakenteita luotaessa on kuitenkin tärkeää kyetä pitää keskustelu avoimena ja mahdollisimman moniäänisenä. 

Joskus jopa eettisesti kyseenlaiset, radikaalit ideologiat ja mielipiteet voivat toimia oivallisena haastajana tavoiteltuja tulevaisuuskuvia muodostettaessa. Myös kaikkeen uudistukseen nuivasti suhtautuvat vastarannan kiiskit voivat olla suoranainen siunaus, esimerkiksi tilanteessa, jossa tavoiteltava päämäärä on liian samea. 

Ilman vahvaa, merkityksellistä visiota tavoiteltavasta päämäärästä on vaikea muodostaa yhteyttä tulevaisuuden ja nykyisyyden välille. Silloin saatamme hyvinkin ajautua hyvin epäsuotuisille kehityspoluille, kauas tavoittelemastamme. Tätä nimenomaista ”ajautumisen” prosessia on kuvannut briljantisti mm. vuonna 2019 lanseerattu, Emma Thompsonin tähdittämä minisarja Years and Years. (Suosittelen!)

Uhkana näköalattomuus

Olen nostanut joissakin esityksissä esiin mm. kaksi kuvaa, esimerkkinä kestävän kehityksen keskustelussa edelleen melko tyypillistä vaihtoehdottomuutta. 

Ensimmäinen kuva on nähtävissä World Economic Forumin verkkosivuilla, osiossa jossa puhutaan maailman tulevaisuuskestävimmistä kaupungeista. Kuvassa on tiivis kaupunkirakennelma pilvenpiirtäjineen. Luonnolla ei tässä todellisuudessa ole sijaa. Olen havainnut kuvan todella edustavan monelle sitä tavoiteltavaa olotilaa. Perusteluna mm. se, että tiivis kaupunkirakentaminen on haja-asutusta ekologisempaa. Kuvan löytää täältä: https://www.weforum.org/agenda/2018/06/worlds-most-future-proof-cities-jll/.

Toinen kuva (ohessa oleva kuva 1) esittää itselleni tärkeää paikkaa kivenheiton päässä kodistani. Olen käyttänyt tätä kuvaa haluten kiinnittää huomion vahvaan luontoyhteyteen. Vastaava kuva oli mielessäni, kun pohdin omia tulevaisuuden toiveitani One Day in 2050 -verkkokampanjan yhteydessä, otsikolla ”Abundance of good life”. Haluan tavoitella planetaarisesti kestävää elämää: vähemmän suorituskeskeisyyttä, enemmän ajattelun syvyyttä, luonnon ehdoilla tapahtuvaa toimintaa.

Kuva 1. Kuvaaja: Sanna Ketonen-Oksi

Hiljattain esitykseni lopuksi minulle esitettiin kysymys siitä, olenko lainkaan tullut miettineeksi kuvan 2 esittämän vaihtoehdon tuottamaa negatiivista hiilijalanjälkeä. Kysymys herätti mielenkiintoni: Todellakin, onko tiivis kaupunkiasuminen paras tapa edistää ekologisesti kestävää asumista? 

… Syventymättä näihin pohdintoihin sen enempää, esitän muutaman vastakysymyksen kestävän hyvinvoinnin asiantuntija Arto O. Salosen sekä afrikkalaisesta yhteisöllisen hyvinvoinnin käsitteestä eli ubuntusta kirjoittaneen Mungi Ngomanen hengessä: Missä määrin ohjaus tiiviiseen kaupunkiasumiseen perustuu terveellisen, turvallisen, ja sosiaalisesti toimivaa luontosuhdetta vaalivaan kestävään kehitykseen? Missä määrin kyse on vain länsimaisen kulutustalouden jatkumon mahdollistamisesta? Mitä meidän tulisi muuttaa nykyisessä yhteiskunnassamme voidaksemme asua kuvan 2 edustaman mielikuvan mukaisesti? 

Tilaa vaihtoehdoille

Nykyistä tutkimustyötäni ohjaavat vahvasti havaintoni siitä, kuinka ilmastonmuutokseen ja kestävään kehitykseen liittyvissä keskusteluissa on nähtävissä paljon vastakkainasettelua ja poissulkemista. Kärjistettynä, kun yksi puhuu hyvästä elämästä, toinen puhuu globaalista markkinataloudesta ja sen vaikutuksista kansantalouteen. Kun yksi puhuu hiilidioksidi­päästöjen vähentämisestä, toinen puhuu niitä synnyttäviin toimintamalleihin puuttumisesta. Kun yhdelle huoli ilmastosta tarkoittaa halua elää askeettisesti, toiselle ratkaisu kaikkiin ongelmiin löytyy teknologiasta. Jne.

On paljon puhetta ”oikeista” ja ”vääristä” valinnoista. Mutta emme käy keskustelua erilaisista tarpeista, näkökulmista tai rinnakkain toteutettavista vaihtoehdoista. Emme keskustele lainkaan riittävästi siitä, kuinka saattaisimme myös olla huomattavasti nykyistä onnellisempia ja terveempiä, jos loisimme aidosti vaihtoehtoisia näkymiä ja kehityspolkuja hyvään, sekä ekologisesti että sosiaalisesti kestävään elämään. 

Nämä ajatukset pyörivät päässäni myös lukiessani taannoin kevään kirjauutuudesta ”Kaikki luodon linnut”. Kirjassa Panu ja Sanna-Mari Kunttu kertovat Pentti Linkolan jalanjäljissä kesällä 2020 tekemästään yli 1000 kilometrin melontamatkasta saaristomerellä. Matkan tarkoituksena oli havainnoida saaristoluonnossa viime vuosikymmeninä tapahtuneita muutoksia. Helsingin Sanomien kirjoituksesta mieleeni painuivat Kuntuista välittyvä syvä luontosuhde sekä esimerkit saariston lintujen pesimärauhaa rikkovista välinpitämättömistä moottoriveneilijöistä. 

Tuona samaisena sunnuntaipäivänä vietin ystäväni kanssa muutaman tunnin läheisellä Natura 2000 -verkostoon kuuluvalla alueella luontoa tutkaillen. Päätimme kävelymme auringon syleilyssä, ihaillen edessämme olevaa perinteistä maalaismaisemaa. Ystäväni soitti kotiin saavuttuani, ja kertoi luontoretkemme olleen hänelle todella voimaannuttava. Itse maalla kasvaneena ja kuitenkin koko aikuisikäni kaupungeissa asuneena jäin puolestani pohtimaan sitä, voiko (ja jos kyllä, niin miten) syvä luontosuhde syntyä tiiviissä kaupunkiyhteisössä kasvaville, joilla kosketus luontoon on vain satunnaista ja joka silloinkin perustuu lähinnä rakennettuun ympäristöön?

Viimeinen sysäys tälle kirjoitukselle tapahtui lounasta tehdessäni. Kuuntelin Spotify´sta haastattelua, jossa suvulleen tyypilliseen tapaan akateemisesti liike-elämän palvelukseen kouluttautunut nuori nainen kertoo matkastaan yksinyrittäjäksi, Pariisin keskustaan perustamansa keramiikkatyöpajan vetäjäksi. Hän kertoo elämänsä olevan nyt taloudellisesti riskialttiimpaa, mutta monin verroin opettavaisempaa ja antoisampaa. Tunnen tämän naisen 3-vuotiaasta: hän on ranskalaisittain hyvin yhteiskunnallisesti valveutunut ja sivistynyt. Kuten hän haastattelussa toteaa, voidessaan nyt toteuttaa itseään ei hän enää kaipaa lainkaan materialistista yltäkylläisyyttä ympärilleen. 

Lisää ajatustenvaihtoa?

Kuten viisas sananparsi sanoo, olennaista ei ole osata vastata hyvin annettuihin kysymyksiin vaan kysyä hyviä kysymyksiä. Huomaan vuosi vuodelta kaipaavani yhä enemmän niitä kysymyksiä. Huonoja ja hyviä. Ajattelua haastavia kysymyksiä. 

Tässä joitakin itselleni keskeisimpiä kysymyksiä:

  • Pyrkiikö talouden rakennemuutosta ja hiilineutraalin hyvinvointiyhteiskunnan rakentamista tukeva vihreä siirtymä aidosti ratkaisemaan ilmastonmuutoksen keskeisiä haasteita vai onko se enemmänkin keino ylläpitää nykyisiä rakenteita? 
  • Riittääkö, että tavoittelemme keinoja pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen?  Kenen ehdoilla tämä kehitys tapahtuu?
  • Miksi puhumme irtikytkennästä emmekä vähempään kulutukseen perustuvan elämäntyylin suomasta taloudellisesta vapaudesta? 
  • Olisimmeko kaikki onnellisempia, jos keskittyisimme rakentamaan vahvempaa, ylisukupolvista luontosuhdetta ja vähemmän kuormittavaa työelämää? 
  • Mitä toimenpiteitä tarvitsemme sosiaalisesti kestävän kehityksen tueksi? Tunne- ja ihmissuhdetaitoja?  
  • Miksi kaupungeissa ajatellaan niin usein asuvan enemmän viisautta kuin maaseudulla? Eikö kaikki tieto ja osaaminen ole arvokasta?
  • Miksi vaihtoehtojen kuvitteleminen on niin vaikeaa?

Jos tämä kirjoitus herättää mielenkiintosi, ja haluat jatkaa / sparrailla / rakentavasti haastaa kirjoittajaa vaihtoehtoisten tulevaisuuskuvien rakentamiseen sekä merkitysten esille nostamiseen liittyen, laita sähköpostia osoitteeseen  sanna @ ketonenoksi.com

Tähän keskustelunavaukseen liittyy myös syksyllä ilmestyvä Futura 3/22, jota päätoimitamme Hazel Salmisen kanssa teemalla ”Unohdettu tulevaisuustieto ja kestävät tulevaisuudet”. Teemanumeron keskiössä on eri maailmankatsomusten ja tulevaisuusymmärrysten välillä tapahtuvien dialogien mahdollistaminen. Tiedoksi myös osana Anticipation 2022 -konferenssia toteutettava verkkotyöpaja “Collecting transformative approaches and methods to feed our imagination, and to cultivate our abilities to anticipate/use the future”, joka perustuu Ketonen-Oksin ja postdoc -tutkija Minna Vigrenin käynnissä olevaan tutkimusyhteistyöhön mielikuvitusta ruokkivista, vaihtoehtojen kuvittelua tukevista menetelmistä. 

Kirjoittaja on organisaatioiden tulevaisuuskestävyyteen ja (innovaatio)ekosysteemien toimintaan perehtynyt tutkija (Laurea-ammattikorkeakoulu), joka työskentelee tällä hetkellä mm. mielikuvitusta ruokkivien ja translationaaliseen toimijuuteen kannustavien menetelmien, ennakointijärjestelmien kehittämisen ym. teemoihin liittyvien tutkimusaihioiden parissa eri kokoonpanoissa.

Blogin oletuskuva on otettu helmikuussa 2/22 Torinon Museo della Scienzen kestävää kehitystä ja tulevaisuutta pohtivasta näyttelystä.





Tagged : / / /

Pandemia tulevaisuuden tekijänä

Pandemian historia on kirjoitettu

Historioitsija Juha Siltala on kirjoittanut historian todellisuudesta, jota olemme eläneet viimeiset pari vuotta ja elämme edelleen. Teoksen nimi on Pandemia – Kiihdytysajon äkkijarrutuksesta uuteen normaaliin (Otava). Se ilmestyi 2.5.2022. Tämän vain kaksi vuotta kestäneen ilmiön kirjoitettu historia on pitkä. Teoksessa on 907 sivua. En ole vielä niistä ainuttakaan lukenut, vaan tietoni perustuvat Helsingin Sanomissa 28.4.22 olevaan Juha Siltalan haastatteluun (Juha Riihimäki 2022).

Toisenlainen tulevaisuus

Pandemian aikana olemme kuulleet toistuvasti väitteen, jonka mukaan mikään ei tämän jälkeen enää ole ennallaan. Edessä on suuria muutoksia. Erityisesti kaikki se, mikä on tuntunut normaalilta ja itsestään selvältä muuttuu nyt ihan joksikin toisenlaiseksi, ’uudeksi normaaliksi’. Mielessämme on pyörinyt hätääntyneitä kysymyksiä. Millainen on uusi normaali? Miten ja miksi muutokset tapahtuvat? Voiko pandemia tehdä tulevaisuutta?

Siltalan uuden teoksen ennakkotiedoista voi päätellä, että pandemia tekee tulevaisuutta muuttamalla ihmistä. Se tekee meistä uudenlaisia muokkaamalla maailmankuvaamme ja arvojamme. Se saa meidän tavoitteemme ja toiveemme muuttumaan ja herättää velvollisuudentunteemme uuteen herkkyyteen ei vain muita ihmisiä kohtaan vaan myös koko luontoa ja maapalloa kohtaan. Tästä kaikesta seuraa, että muutamme itse omaa elämäntapaamme. Uusi elämäntapa on uusi normaali. Se on tulevaisuus, jota pandemia tekee.

Onko pandemian tekemä tulevaisuus uutena syntyvää menneisyyttä?

Eräs Siltalan historiantutkimuksessa esiin nouseva tulevaisuusnäkymä koskee käsityksiämme työstä ja tekemisestä. Hän ennakoi, että pandemian jälkeisessä elämässä nykyistä enemmän ihmistyötä tullaan sitomaan tuottavaan ja mielekkääseen työhön koneilla ja digitaalisesti tehtävän työn sijaan ja niiden lisäksi. Työtavat muuttuvat vähemmän luontoa ja maapalloa kuluttaviksi, huoltoketjut lyhenevät ja omavaraisuus lisääntyy.

Käsityön opettajana ja sen tutkijana kiinnitän huomiota myös siihen, että Siltala nostaa esiin tässä yhteydessä käsityön tekemisen, erityisesti neulomisen, nopean ja yllättävän suuren lisääntymisen pandemian aikana. Hänen mukaansa infoähkyn uuvuttamat tietotyöläiset aktivoivat neulomalla parasympaattista hermostoaan ja laskivat sykettään. Olen itsekin tulkinnut neulomisinnon osoittavan ihmisten resilienssiä eli palautumiskykyä kriisien aiheuttamasta stressistä (lue lisää aiheesta blogistani).

Jos ihmisen tekemisentapa todella muuttuu kokemamme kriisin vaikutuksesta entistä enemmän mielekkääksi, kokonaista käsityötä (Kojonkoski-Rännäli 1995) muistuttavaksi tekemiseksi, on tuo kriisi aiheuttamistaan vaikeuksista huolimatta ollut koko maailmalle onneksi, sillä ihmisen tekemisentapa vaikuttaa paljon tekijän ajattelutapaan ja elämäntapaan. Sitä kautta se vaikuttaa myös luontoon ja koko maapalloon. Onko tulevaisuus, joka silloin syntyy uutena syntyvää menneisyyttä? Ei, se on vanhan ja uuden hedelmällisestä vuorovaikutuksesta syntyvää tulevaisuutta.

Tekemisentapa, elämäntapa, ajattelutapa

Martin Heidegger etsi vuonna 1951 pitämässään esitelmässä Bauen Wohnen Denken (Rakentaminen, asuminen, ajatteleminen) ratkaisua ihmisen maailmassaolon ongelmaan analysoimalla otsikkonsa sanoja vanhassa saksan kielessä (Heidegger 1985). Esittelen hänen analyysinsä tuloksia seuraavassa lyhyesti. Tarkempi selvitys Heideggerin analyysista löytyy artikkelistani Käsityön filosofian lähtökohtia (2005, 286-290).

Heidegger sanoo, että ihmisen maailmassaolo on täällä asumista, ja asuminen toteutuu rakentamalla. Rakentaminen asumisena on, paitsi rakenteiden pystyttämistä, myös viljelemistä ja kasvusta huolehtimista. Se on silloin varsinaista rakentamista. Sellaisena se on kuitenkin ihmiseltä jo unohtunut. Käytännössä rakentaminen merkitsee nykyisin vain rakenteiden pystyttämistä.

Rakentaen asumisen peruspiirre on huolehtiminen ja hoitaminen. Rakentamisen peruspiirre puolestaan on asumisen salliminen eli mahdolliseksi tekeminen (wohnenlassen). Tällainen elämäntapa kuuluu Heideggerin mukaan inhimilliseen elämään. Siinä ihmisellä on mahdollisuus hoitaa kaikkea olevaista. Tekemisentapa eli rakentaminen on tässä elämäntavassa enemmänkin esineiden tuomista esille materiaalista (hervorbringen) kuin vain ihmisen omien vaatimusten ja toiveiden mukaista tuottamista, joka ei ota huomioon luontoon ja ympäristöön liittyviä tekemisen rajoituksia.

Tekemisentapamme vaikuttaa myös ajatteluumme. Käsityön tekeminen ohjaa tekijän ajattelua eri tavalla kuin vaikkapa tietoverkossa työskenteleminen. Erilaisuus ei ole uhka vaan rikkaus. Meidän on tarkkaan harkittava, millainen vaikutus kullakin tekemisentavalla on ajatteluumme. Ehkä meidän ei ole viisasta olla yksipuolisia tekemisessämme. Käsityön taitajan ajattelutapa täydentää teknologian huippuosaajan ajattelutapaa. Yhdessä niistä syntyy ajattelua, jonka varassa osaamme rakentaa maailmaa asuaksemme täällä rauhassa, tyytyväisinä viihtyen. (Heidegger 1985.)

Tiedämme, että Heideggerin nalyysi sai voimaa paitsi hänen filosofisesta ajattelustaan myös hänen rakkaudestaan kotisetunsa luontoon Schwarzwaldin vuoristossa. Perusteluissaan se on kuitenkin lujan rationaalinen ja johdonmukainen. Se on arvokas lahja viheliäisten ongelmiensa kanssa painiskelevalle 2020-luvun ihmiselle.

Lähteet

Heidegger, M. 1985. Vorträge und Aufsätze. Funfte Auflage. Verlag Gunter Neske.
Kojonkoski-Rännäli, S. 1005. Käsityön filosofian lähtökohtia. Teoksessa Sampsa Kullas, Marja-Leena Pelkonen (toim.) The relationahip of Nordic handicraft studies to product development and technology. Prossedings from a NordFo conference in Rauma, September 20. – 26. 2004. NordFo Techne Series. Sesearch in Slojd Education and Crafts Science B:14/ 2005, 284-320.
Riihimäki J., ”Mitä meille juuri tapahtui?”, HS 28.4.2022, C 6-7. Linkki Helsingin Sanomien artikkeliin (maksumuurin takana).

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Tagged : / /

Takaperin tulevaisuuteen

Kuva: R. W. Ekman Ilmatar 1860.

Tulevaisuutta on vaikea, ellei mahdoton ennustaa. Tulevaisuuden tutkijat kehittelevätkin ennusteiden sijaan erilaisia skenaarioita eli mihin-ollaan-menossa-jos -vaihtoehtoja. Silloin tulevaisuuden tekijöillä, eri alojen innovaattoreilla, suunnittelijoilla ja päättäjillä on mahdollisuus valita työstettäviksi ne hankkeet ja projektit, jotka edistävät toivotun tulevaisuusskenaarion toteutumista.

Skenaarioiden lähtökohtia ovat muun muassa nykyajassa ilmenevät heikot signaalit, jotka osaltaan kertovat odotettavissa olevista muutoksista. Näitä signaaleja etsiessään tutkijan on oltava selvillä siitä, mitä ajassa tapahtuu nyt ja pääteltävä havaitsemistaan ilmiöistä, millaisia muutoksia nykypäivään nähden on tulevaisuudessa odotettavissa. Hän ikään kuin seisoo nykyhetkessä aistit valppaina ja tähystää siitä ajassa eteenpäin, tulevaisuuteen. Havaitakseen siellä jotain, hän tarvitsee nykyajassa ilmenevien signaalien lisäksi myös rikasta mielikuvitusta. Tavoite on maailman muuttaminen ihmiselle mahdollisimman mukavaksi paikaksi elellä.

Mutta jos kysymys olisikin siitä, millaiset asiat ja tapahtumat muuttavat tai muokkaavat ihmistä tietynlaiseksi aikojen kuluessa. Silloin olisi tutkijan ikäänkuin seisottava selkäpäin omaan tulevaisuuteemme nähden ja kiinnitettävä katseensa menneisyyteen löytääkseen sieltä signaaleja siitä, miksi ihmisestä on tullut sellainen kuin hän nykyisin on. Löytääkseen menneisyydestä heikkoja signaaleja, jotka ehkä ennakoivat nykyihmisen käyttäytymistä, tutkija tarvitsee historiaa, kansatiedettä, arkeologiaa ja folkloristiikkaa. Silloin hän pääseekin jännittävään ympäristöön, joka on täynnä tietoa, tulkintaa ja taidetta. Historian tutkimus liikuskelee jossakin runouden ja tieteen välimaastossa, sanoo professori Kuosma (2022, HS).

Tavoitteena on silloin ihmisen muuttaminen maailmaansa paremmin sopeutuvaksi ja tutkijalta vaaditaan myös rohkeutta, sillä jos hän näitä signaaleja löytää, voidaan niitä moittia jälkiviisaiksi signaaleiksi. Ihmisen on usein vaikea suostua muuttumaan.

Tämä ilmiö kertoo nykysuomalaisista

Tytöt-kirjan kansikuva, Siltala Publishing
Tytöt-kirjan kansikuva, Siltala Publishing

Kuvassa on kirjan kansi. Kirja on: Vappu Kaarenoja & Aurora Rämö, TYTÖT. Suomalaisen tasa arvon perusteet. 2020. Kansikuva on hämmästyttävä. Se sanoo suoraan ja rohkeasti, että suomalaiset ovat keskenään tasa-arvoisia sukupuolestaan huolimatta. Siinä poseeraa Suomen hallitus, joka nimitettiin joulukuussa 2019. Korostetun suurena kirjoitettu sana TYTÖT viittaa siihen, että vielä lähimenneisyydessä naisten eteneminen johtaviin asemiin työelämässä ja yhteiskunnassa ylipäätään kilpistyi usein miesten ”keitäppäs kahvia tyttö” -asenteeseen.

Kuva herätti kysymyksiä. Onko tämä tilanne yllätys, vai onko siitä ollut nähtävissä merkkejä suomalaisessa yhteiskunnassa, historiassamme, kulttuurissamme tai vaikkapa kansanluonteessamme aiemmin, ehkä jo kaukaisessa menneisyydessä? Onko menneisyydessä heikkoja tai vähemmän heikkoja signaaleja, jotka olisivat ennakoineet tämän hallituksen kokoonpanoa?

Sivistys

Heti kirjansa alussa Kaarenoja ja Rämö myöntävät, että Suomi ei ole täysin tasa-arvoinen maa. Naisten johtama hallituskin on osin sattumien summa. Heidän mukaansa kuitenkaan ei ole mikään yllätys, että naisvaltainen hallitus syntyi juuri Suomeen eikä esim. Saudi-Arabiaan, Iraniin tai Espanjaan. Päinvastoin, se tuntuu varsin loogiselta, sillä Suomi tunnetaan nykyisin sivistyksen suurvaltana. Tässä mahtipontisessa väitteessä saamme yhden vihjeen siitä, mistä suunnasta suomalaista tasa-arvoa ennakoivia signaaleja voitaisiin etsiä. Niitä on etsittävä ensinnäkin suomalaisten sivistyneisyyden kehittymisestä. (Kaarenoja & Rämö 2020, 11;26.)

Tiedekulmassa keskustelivat 1.3.22 klo 17.00 Arto O. Salonen, Itä-Suomen yliopiston sosiaalipsykologian professori, kasvatustieteilijä ja kestävän hyvinvoinnin asiantuntija ja Erkka Laininen, diplomi-insinööri, suunnittelupäällikkö opetus-, kasvatus- ja koulutusalojen säätiö, OKKA-säätiö, aiheesta Miksi sivistyksestä pitää puhua.

Keskustelussa selvisi, että sivistys (sivistynyt ihminen) nostaa esiin ihmisyydestä kunkin ajan ratkaisua vaativat ongelmat, esim. kestävyyteen tai tasa-arvoon liittyvät ongelmat. Ilman ihmeempää sivistyneisyyttä nousevat kyllä esiin talouskasvuun ja teknologiaan liittyvät osaamisongelmat, mutta niiden korjaaminen ei riitä, kun ratkaistava on ihmisyydessä piileviä ongelmia. Mitä ne ovat?

Ihmisyyden ongelmia ovat mm. arvoihimme ja maailmankuvaamme liittyvät ongelmat sekä suhteeseemme ja yhteyteemme muihin ihmisiin, muihin eläviin olentoihin ja luontoon liittyvät ongelmat. Niiden ratkaisemiseen tarvitaan osaamisen lisäksi sivistyneisyyttä. Mielenkiintoista on, että keskustelijat lisäsivät näihin ihmisyyden ongelmiin myös suhteemme tulevaisuuden ihmisiin, omiin jälkeläisiimme. Tavoitteena on, että meidän jälkeemme heidän olisi hyvä elää tällä pallolla. Miten tämä otetaan huomioon jokaisessa päätöksessä? Siihen tarvitaan syvällistä sivistystä ja radikaalia mielikuvitusta etenkin päättäjille, mutta myös mahdollisimman monelle kansalaiselle, heille jotka valitsevat päättäjät.

Sivistyksestä pitää siis puhua myös tulevaisuuden tutkimuksessa. Siksi otan seuraavassa esiin kaksi suomalaisten sivistymiseen liittyvää, sukupuolten tasa-arvon kehittymisestä kertovaa heikkoa signaalia kaukaa menneisyydestä. Ne löytyvät suomen kirjakielen syntyhetkiltä kulttuurihistoriastamme ja suomalaisesta uskonnollisuudesta kansanrunoissa kerrottuna ja kristinuskoon opeteltaessa koettuna.

Heikko signaali 1: Miesten ja naisten yhteistyökumppanuus

Tässä luvussa käytän lähteenä pääasiassa Jari Tervon teosta Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. Se on romaani, siis taidetta, mutta hyvin myös dokumentoitu, siis historiaa.

Kieli syntyy kääntämällä aistimuksia ja tuntemuksia sanoiksi ja lauseiksi. Näin neuvoi Pernajan Torsbyssä kirkkoherra kymmenvuotiasta Mikael Agricolaa, jolla oli tapana tulla hänen luokseen silloin tällöin lukemista opettelemaan. Kirkkoherra oli taitava opettaja, juuri noin olisivat neuvoneet muutamat suuret filosofian klassikotkin satoja vuosia myöhemmin. Sana on tiettyyn elämäntilanteeseen liittyvä ja sen yhteyteen sidottu ”yksittäistapaus”, sanoi Gadamer (1986, 192). Myös Wittgensteinin mukaan sanojen merkitys löytyy niiden käyttöyhteydestä (1980, 30).

Ongelmia oli yllin kyllin Mikaelilla myös finskaksi kirjoittamisessa. Miten kirjoitetaan blumma finskaksi: cucca, cukka, cucka vai kukka?, hän kysyi kirkkoherralta. En tiedä, sanoi tuo viisas opettaja, en voi kertoa sinulle, miltä maailma näyttää, avaan vaan silmäsi. Tähän oli oppilaan
tyytyminen. Hän oli rohkea, avasi silmänsä ja myös korvansa. Niin hän sekä näki että kuuli, miltä maailma näyttää ja miltä se kuulostaa.

Agricolan onneksi kirjaimet oli jo keksitty. Ei tarvinnut enää piirtää kuvia asioista, jotka halusi merkitä muistiin, toisille tiedoksi, kuten kirjoituksen syntyaikoina tehtiin. Onnekseen hän syntyi Suomeen paikkakunnalle, jossa asui myös ruotsinkielisiä ihmisiä. Varakkaan talon poikana hän oppi lapsena ruotsinkielen. Lukemisen ja kirjoittamisenkin hän oppi ruotsiksi ja osin latinaksikin. Mutta erityisesti hän ihasteli suomenkielisiä ilmaisuja, joita kuuli ympärillään rahvaan käyttävän.

Mikael kirjoitti laudanpätkille hiilellä suomenkielisiä sanoja muistiin: ”katti, hölttäperse, edesseisoa, lutka, kanalia, lustitarha, cianvittu ”. Renki-ja piikafinska oli hänestä väkevää kieltä. Enimmäkseen hänen muistiin saamansa sanat olivat naisten lausumia. Naiset puhuivat enemmän kuin miehet ja heidän ilmaisunsa oli värikästä. Suurin osa muistiinkirjoitetuista sanoista oli piika-Malinin sanoja, Jari Tervo nimittääkin Malin-piikaa suomenkielen magistraksi. Voidaan sanoa, että Malin-piika oli Agricolan paras yhteistyökumppani suomen kirjakielen luomisen alkuvaiheessa.

Agricolan äidin ja Torsbyn kirkkoherran saumaton yhteistyö taas johti siihen, että nuori Mikael pääsi Viipuriin aloittamaan koulunkäynnin, jota isä kiivaasti vastusti. Siinä tarvittiin jopa lievää painostusta kirkkoherran puolelta Mikaelin isän helmasyntiin, kirkossa humalaisena häiriköintiin viitaten. Näin alkoi suomen kirjakielen kehittäminen, ja samalla sai alkunsa myös Suomen kansan sivistyminen. Tärkeä tekijä oli se, että suomalaiset miehet ja naiset arvostivat toisiaan ja kykenivät yhteistyöhön.

Todisteita suomalaisten miesten ja naisten yhteistyökyvystä löytyy lisää myöhemmältä ajalta. Täällä pohjolassa luonnonolosuhteet ovat ankarat, mikä tarkoittaa mm. sitä, että jokaista kynnelle kykenevää tarvitaan metsässä ja pellolla. Työt tehdään yhdessä. Kansallismuseoon tallennettu muistitieto vuosilta 1860 – 1920 kertoo, että naiset lähtivät tarvittaessa heinätöihin, pellolle ja ojankaivuuseen, heidän varsinaisiksi töikseen mainitaan pyykkäys, leipominen ja lannan levitys. Samaa kertoo Kuvauksia kansannaisten elämästä maalla -teos vuodelta 1890. Ilmeisesti yhdessä tekeminen koski naisten osallistumista myös kaikkein raskaimpiin ”miesten” töihin. Miesten osallistumista esim. kodinhoitoon, ruuanlaittoon tai lastenhoitoon ei näissä muisteluissa mainita.

Naiset Suomessa ottivat itsestäänselvänä paikkansa myös eduskuntatyössä, kun se aika koitti. Hilja Pärssinen, joka oli kansanedustaja 1929-1935 antoi opintomatkalla Englannissa ollessaan haastattelun The Daily Mailiin naiskansanedustajien työstä. Hän sanoi naisten olevan eduskunnassa aivan oikeassa paikassa ja tekevän hyvää työtä maansa eteen. ”Emme kenties puhu yhtä usein kuin miehet, mutta teemme valtavasti työtä valiokunnissa”, hän kertoi. (Kaarenoja & Rämö 2020) Valiokunnissahan eri alojen asioita valmistellaan, ja niiden työ on päätösten perusta. Päätettäessä pidetään sitten puheet.

Kun istutaan rinnakkain jalkapuussa ja kinkereillä papin kuulusteltavana, ja tehdään yhdessä hommat myös pellolla, niin asenteet muokkautuvat suotuisiksi eduskuntatyönkin tekemiseen yhdessä, arvelevat Kaarenoja ja Rämö. Siitä aukeaa ovi naisille myös ministeriyteen ja presidentiksi asti.

Heikko signaali 2: Nainen jumalana Suomessa

Tässä luvussa käytän lähteenä pääasiassa Tiina Piilolan teosta Kalevalan naiset. Se kertoo suomalaisista ennen historiallista aikaa. Kalevala on taideteos, jonka Elias Lönnrot muokkasi kansanrunoistamme. Piilolan teos on runsaasti dokumentoitu tietoteos suomalaisten varhaisista uskomuksista, arvoista ja maailmankuvasta Kalevalassa.

Kansalliseepoksemme Kalevala näyttää meille naiset vahvoina ja uusiutumiskykyisinä, kun taas miehet siinä maailmassa usein osoittautuvat luusereiksi. Elias Lönnrotin kerrotaan kyllä yrittäneen vesittää tämän kansanrunoudessa ilmenevän eron naisten ja miesten välillä, mutta se murtautuu sieltä kuitenkin esiin, vaikka luuseripiirteitä naisissakin siellä ilmenee. Kun Kalevalan tekstiä lukee tarkemmin, huomaa pian, että naiset ovat eepoksen suurimpia vallankäyttäjiä, sanoo Tiina Piilola, he pistävät miehet toimimaan ja pitävät juonen vauhdissa.

Heti Kalevalan ensimmäisessä runossa lukija tapaa myyttisen, naispuolisen luomisen jumalattaren, Ilmattaren:

Olipa impi ilman tyttö, kave luonnotar korea.
Piti viikkoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä.
Ilman pitkillä pihoilla, tasaisilla tantereilla.

Ilmatar kuitenkin kyllästyi siveään eloonsa ilmassa ja laskeutui meren selvälle selälle. Siellä raju itätuuli sekoitti naisen pään ja hedelmöitti hänet. Vaikean ja pitkän raskauden aikana Ilmatar tuskastui tilaansa. Hän myönsi tarvitsevansa apua ja pyysi sitä Ukko ylijumalalta, joka oli luonnonvoima hänkin, ikään kuin kollega Ilmattarelle.

Ukko ylijumala ei ilmeisesti osannut auttaa Ilmatarta raskautta koskevassa ongelmassa, mutta hän keksi tälle tehtävän, joka oli hyödyksi kohta syntyvälle ihmiselle. Ihminen nimittäin tarvitsisi maailman asuakseen, mutta sellaista ei vielä ollut olemassa. Maailma oli siis luotava ennnen ihmisen syntymää. Tähän työhön Ukko ylijumala lähetti Ilmattarelle avuksi sotkan, joka muni hänen merestä pilkahtavalle polvelleen kuusi kultamanaa ja yhden rautamunan. Näistä aineksista syntyi kahden luonnonvoiman, naispuolisen ja miespuolisen, yhteistyössä kalevalainen kosmos, paikka elää ja toimia ihmiselle.

Vihdoin syntyi myös ihminen, synnyttämällä Ilmatar hänet loi. Hän oli Väinämöinen, siis mies. Naisen luomiseksi ei Kalevalassa tarvittu Väinämöisen kylkiluuta, sillä nainen oli jo olemassa, luotu luontokappaleeksi ja myös synnyttäjäksi eli naiseksi. Voimme aavistella, että kysymys ei tässä olekaan luojan sukupuolesta, vaan yleisemmin itse luonnosta ihmisen yläpuolella olevana voimana ja ihmisen luojana.

Kirjallisuustieteilijä Tellervo Krogerus kertoo Ilmattaren hahmoon liitetyn epiteetin, kave, merkitsevän luotua olentoa, luontokappaletta sekä naista. Folkloristiikan professori Lotte Tarkka puolestaan on sitä mieltä, että mytologiamme ei sijoita maailman alkuun naista, vaan persoonattoman voiman. Voitaisiinko siis tulkita, että Väinämöisen eli ihmisen luominen oli itse asiassa luonnon aikaansaannos? Silloin se kertoisi myös ihmisen ja luonnon välisestä läheisestä suhteesta ja avaisi tietä ihmisen luontosuhteen syvempään ymmärtämiseen myös meille nykyihmisille.

Itämerensuomalaisessa mytologiassa naisten valtapiiriin kuuluvat luonnon, tuonpuoleisuuden, elämän ja kuoleman salaisuudet. Merkittävimmät mytologiset naishahmot ovat aseksuaalisia. He hedelmöittyvät luonnon voimasta. Naissyntyisessä maailmankaikkeudessa he edustavat suurinta vaaraa ja parasta turvaa. Heitä pelätään, mutta myös tarvitaan kipeästi. Nämä ovat miesten tunteita, jotka naiset ovat vahvasti aina kokeneet.

Paljon myöhemmin, kun useimmat suomalaiset olivat jo Ilmattarensa unohtaneet, koki nuori Mikael Agricola voimakkaasti oman seksuaalisuutensa heräämisen kotikylässään Torsbyssä, kertoo Jari Tervo (2020). Sen kokemuksen jälkeen hän oli varma, että hänen hänen kirkkoherralta saamansa oppi kristinuskon Jumalasta oli virheellinen. Jumala olikin nainen, ei mies. Hän kertoi uuden tietonsa kirkkoherralle, joka kauhistuneena ihmetteli, mistä poika oli tuommoista saanut päähänsä.

Wittenbergissä opiskellessaan Agricola oppi Lutherilta, että Ihmistä, joka on sinut oman eläimellisyytensä kanssa, kutsutaan luterilaiseksi. Luther ei kovin hämmästellyt Agricolan näkemystä Jumalasta naisena. Näytti siltä, että hän itsekin arvosti suuresti naisia, etenkin omaa vaimoaan, joka oli entinen nunna. Seksuaalisuus oli Lutherille hyvin tärkeää, ja parasta se oli hänen mielestään entisen katolisen piispan ja entisen nunnan välillä.
Luterilaisessa kristinuskossa ja suomalaisessa mytologiassa on yhteistä naisten arvostaminen miesten rinnalla heidän erilaisuudestaan huolimatta – ja juuri sen tähden.

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet:

Gadamer, H.G. 1986. Hermeneutik II. Wahrheit und Methode.

Kuosma, M. ”Vallan, työn ja rahan ytimessä”, Veli-Pekka Leppänen. HS 3.2.22 B10

Vappu Kaarenoja & Aurora Rämö, TYTÖT. Suomalaisen tasa-arvon perusteet. 2020. Siltala.

Piilola, T. 2019. Kalevalan naiset. S&S.

Tervo, J. 2021. Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. Otava.

Wittegestein, L. 1980. Sininen ja ruskea kirja. WSOY.

Tagged : / / / /