Kaupunkiympäristöön usein kuuluu kaikille avoimia, yhteisöllisyyteen ja toiminnallisuuteen keskittyviä tiloja ja taloja. Löytyy nuorisotaloja, asukastaloja, tyttöjentaloja ja työttömien taloja, joissa voi rauhassa kohdata toisia, harrastaa, hakea tietoa tai tukea.
Kaivopuistoon Helsinkiin on remontoitu ja avattu kaikille avoin talo omistettuna tieteelle ja toivolle. Puistokatu 4 toimii tilana, joka kokoaa tutkijoita, taiteilijoita, yrityksiä ja kansalaisia yhteisen tavoitteen äärelle: luoda kulttuurin muutosta kohti ekologisesti kestävää, hyvää elämää. Puistokatu 4:n toiminta pohjautuu toiveikkaalle tulevaisuudelle.
Ilmastonmuutoksen ja sen aiheuttaman ekologisen kriisin keskellä voi tulevaisuus näyttäytyä pelottavalta uhkakuvalta tai väsyttävän monimutkaiselta ratkaistavien asioiden vyyhdiltä. Siksi tarvitaan tietoa ja tutkimusta, mutta myös kuvitelmia ja kuvitteluja vaihtoehdoista: minkälaiset näkökulmat ja näkemykset, ideat ja ajatukset voisivat auttaa meitä elämään yhdellä maapallolla, yhdessä.
Puistokatu 4 avautui 8. elokuuta näyttelyllä, jossa talon kolme kerrosta huoneineen on täytetty teoksilla toivosta ja tavoittelemisen arvoisesta tulevaisuudesta. 14 huonetta -näyttelyssä vahvin mieleen jäävä sanoma on toisten lajien ymmärtämisen tärkeys ja empaattinen lähestymistapa kaikkeen elolliseen.
Jotta voisimme jatkaa elämäämme maapallolla kunnioittaen sen rajallisia resursseja, meidän on ensin astuttava pois ihmiskeskeisestä ajattelu- ja elintavasta. Empatia on harjoite ja polku siihen suuntaan.
Wauhaus: Puumaja, kuva: Katariina Kantola
Wauhaus-kollektiivin installaatiossa ”Puumaja” kävijä laskeutuu metsän ympäröimään majaan kuuntelemaan evoluutiobiologi Aura Raulon pohdintaa esimerkiksi siitä, kuka tai mikä on yksilö. Tekijät kertovat teoksestaan:
”Teoksemme johdattaa kokijan pohtimaan yksilökeskeistä kuvaa olemassaolostamme ja tarkastelemaan sitä sen sijaan keskinäisriippuvuuksien kautta. Yksilöllisyytemme rajat vuotavat: olemme aina osa muita ja muuta, riippuvaisia toisten olemassaolosta, eikä olemassaoloamme voi täten irrottaa ympäristöistämme. Yhteytemme meitä ympäröiviin maisemiin on jatkuva, solutasomme lävistävä, koko elämämme pituinen prosessi.” (Lähde: Puistokatu 4, Facebook)
Soil Searchers Collective: Sen lauluja laulamme. Kuva videosta: Katariina Kantola
Syvemmälle metsän maaperään ja ekosysteemiin zoomataan Soil Searchers Collectiven hypnoottisen hienossa ”Sen lauluja laulamme” videoteoksessa. Jos ihmiselle on joskus haasteellista nähdä metsää puilta, voi katseen kääntää myös aivan toiseen suuntaan eli eliöihin ja elinvoimaan metsän alla, maan ja puiden sisään.
Suhdettamme empatiaan pohtii Enni-Kukka Tuomalan teos ”Is There Space For Empathy?”, joka muuttaa empatian konkreettiseksi tilaksi, johon kävijä voi astua sisään.
”Kasvava empatiavaje on yksi suurimmista haasteistamme, ja syistä ilmastokriisin takana. Tarvitsemme radikaalin empatian vallankumouksen, ei ainoastaan ihmisten, vaan ihmisten, luonnon ja eri lajien välillä”, Tuomala kommentoi. (Lähde: Puistokatu 4, Facebook)
Enni-Kukka Tuomala: Is There Space For Empathy?, kuva: Katariina Kantola
Empatian rinnalla tarvitaan toimintaa
Jos toiveikkaamman tulevaisuuden ensimmäinen askel on empatia, tarvitaan rinnalle myös toimintaa.
Helsingin kuvataidelukio, Torkkelin opiskelijoiden “Follow Me (ole niin kiltti)” -installaatiossa kävijät voivat esimerkiksi kirjoittaa toiveitaan tulevaisuudelle. Jo toiveen pohtiminen, puhumattakaan toiveen kirjoittamisesta, konkretisoi, että tulevaisuuteen voi suhtautua ja siihen voi vaikuttaa aktiivisesti. Tämän päivän toiveella voi rakentaa toivottua tulevaisuutta.
Helsingin kuvataidelukio, Torkkeli: “Follow Me (ole niin kiltti)”, yksityiskohta installaatiosta. Kuva: Katariina Kantola
Landys Roimolan vaikuttava “Floor is Lava” on rakennettu romumetallista ja mansikkapeltojen muovijätteestä. Massiivisen teoksen voi tulkita muistuttavan meitä siitä, miten roskaantuminen ja saastuminen täyttää tilamme (maapallon ja kirjaimellisesti yhden huoneen Puistokadun talosta), jos annamme toimintamme jatkua ennallaan.
Landys Roimola: Floor is Lava, yksityiskohta teoksesta. Kuva: Katariina Kantola
Teemu Keisterin “Peppumonumentti” on ”oodi hauskanpidolle ja kepeydelle”. Peppumonumentin viesti on itseasiassa todella tärkeä ja omanlaiseen aktivismiin ja toimintaan kannustava: epävarmoina aikoina vapaudu irrottelemaan, iloitsemaan ja heiluttamaan peppua.
Teemu Keisteri: Peppumonumentti, yksityiskohta teoksesta. Kuva: Katariina Kantola
Tutustu 14 huonetta -näyttelyyn 21.8.2022 asti osoitteessa Puistokatu 4, Helsinki tai näyttelyn Facebook tai Instagram-sivuilla.
Kirjoittaja on museoissa ja gallerioissa viihtyvä taiteenharrastaja, entinen taidehistorian opiskelija, alati oppiva tulevaisuusajattelija sekä Tulevaisuuden tutkimuksen seuran jäsen. Mediatutkimuksesta valmistunut FM, joka työskentelee markkinointiviestintäpäällikkönä media-alalla. Instagram: @tulevaisuudet_taiteessa Twitter: @katariinak LinkedIn: KatariinaKantola
Kuvassa Jaakko Niemelän teos Laituri 6 (2021). Kuva: Katariina Kantola
”Nyt jos koskaan on se hetki, jolloin taiteilijalla on tehtävä tässä maailmassa; sanoittaa uudelleen meidän tapaamme kuluttaa ja katsoa ympäristöä. Sitä tarvitaan, jotta löydämme uusia ulospääsyteitä. Siitähän tässä on kyse.”
Kuraattori, taide-, luonto- ja ympäristökuvauksen dosentti TaT Juha Suonpää, Turun Sanomat, 21.7.2021
Ilmastonmuutos sekä ihmisen suhde luontoon, ympäristöön ja muihin lajeihin ovat näkyvä teema nykytaiteessa. Ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat riskit eivät ole uusia löydöksiä, vaan ne ovat olleet sekä tutkimuskohteita tieteessä että päättäjien keskuudessa tiedostettuja jo vuosikymmenten ajan (Pantsar & Keronen 2019, 251).
Myös taiteessa ilmastonmuutos ja sen vaikutukset ovat olleet teemana läsnä vuosikymmenten ajan. Esimerkiksi 1980-luvun nykytaiteessa käsiteltiin otsonikatoa ja lajien sukupuuttoa, sillä ne olivat tapetilla oman aikansa ilmastokeskusteluissa. (Miles 2014, 119, 121)
Tänä päivänä voimme lukea otsikoita, tutkimuksia, raportteja ja kannanottoja ilmastonmuutoksesta ja sen vaikutuksista sekä tarvittavista korjausliikkeistä kompleksisen, globaalin ja paikallisen haasteen ratkaisemiseksi. Kun ilmastonmuutos on näyttävästi esillä, millä tavoin taide voi herättää ja ylläpitää keskustelua ilmastonmuutoksesta?
Olen valinnut Tulevaisuudet taiteessa -blogitekstisarjaani kolme eri lähestymistapaa, joilla nykytaiteessa käsitellään ilmastonmuutosta. Ensimmäisessä esittelemässäni näkökulmassa taiteen avulla herätetään huomaamaan ilmastonmuutoksen (konkreettisia) vaikutuksia tulevaisuuteemme.
En arvioi tai peräänkuuluta, pitääkö taiteen tai taiteilijoiden käsitellä ilmastonmuutosta vai ei. Tätä kysymystä pohditaan esimerkiksi Ylen Kulttuuricocktail-ohjelmassa sekä Finlandia-voittaja Anni Kytömäenesseessä Helsingin Sanomissa. Sen sijaan peilaan eri teoksia ja näkökulmia, joista tulkitsen löytyvän yhteyttä ilmastonmuutoksen ajankohtaiseen teemaan. Näitä teoksia ja näkökulmia löytyy ihan varmasti lisääkin. Aikaamme kuvaa niin sanottu ekologinen tiedostavuus, jota voidaan pitää osana aikamme intellektuaalista ilmastoa (Lummaa 2014, 266), ja tämä tiedostavuus näkyy myös kulttuurin ja taiteen saralla.
Tässä tekstissä syvennyn siihen, miten nykytaiteella voidaan kuvittaa tulevaisuuksia, joissa konkretisoidaan ilmastonmuutoksen vaikutukset.
Tulevaisuuskuvia – vai tulevaisuuskuvittelua – ilmastonmuutoksen muokkaamaan maailmaan
Kulttuuriteorian professori, tutkija Malcolm Miles lainaa teoksessaan Eco-Aesthetics: Art, Literature and Architechture in a Period of Climate Change (2014) ympäristöaktivisti George Monbiotia, joka kirjoittaa, että siinä missä faktat ilmastonmuutoksen vaikutuksista ovat selkeitä esittää, on näitä vaikutuksia lähes mahdotonta kuvitella toteutuvaksi. (Miles 2014, 29, kursivointi Kantola)
Malcolm Miles itse taas haastaa taiteen roolia astetta kovemmilla odotuksilla:
Onko nykytaiteella kykyä (ja tahtotilaa) luoda ilmastonmuutoksen vaikutuksista vakavasti otettavaa hätätilaa? Ja jos taide tähän pystyisi, olisiko se vain kuvittelevaa toimintaa vai pystyisikö nykytaide luomaan jollain tapaa jopa maailman järjestystä häiritsevää toimintaa?
Malcolm Miles 2014, 30. Käännös ja kursivointi Kantola
Molemmissa pohdinnoissa avainsanana on kuvittelu. Taiteen ja taitelijoiden kiistaton vahvuus ja ammattitaito on kuvitella, kuvittaa ja tarinallistaa ilmastonmuutoksen vaikutuksia. Tieteen kertomat faktat ilmastonmuutoksen vaikutuksista voidaan taiteen keinoin ja taiteilijoiden näkemyksin kuvitella erilaisiksi tulevaisuuskuviksi. Mielestäni kykyyn kuvitella sisältyy aina mahdollisuus myös herättää toimintaa, jota Malcolm Miles taiteelta peräänkuuluttaa.
Kuvittelu on myös yhtymäkohta, jossa taide ja tulevaisuudentutkimus kohtaavat. Tulevaisuudentutkimuksessa tulevaisuuskuva-termillä on erilaisia merkityksiä riippuen asiayhteydestä. Tekstissäni käytän tulevaisuuskuva-termiä sen tarkoituksessaan kuvata tulevaisuuden tilaa koskevaa näkemystä tai mielen rakennelmaa.
Tulevaisuuskuvien tutkiminen ja rakentaminen on merkittävää siksi, että kuvilla on kaksisuuntainen vaikutus: tulevaisuuskuvan sävy (positiivinen tai negatiivinen) vaikuttaa tämän päivän päätösten ja valintojen sisältöön, ja toisaalta tämän päivän päätökset ja valinnat vaikuttavat tulevaisuuskuviin (Kuusi et al. 2013, 331).
Minkälaisiksi tulevaisuuskuviksi ilmastonmuutoksen muokkaamaa tulevaisuutta rakennetaan nykytaiteessa?
Nouseva merenpinta
Oletteko nähneet Suomessa matkaillessa erilaisia muistomerkkejä ja turistinähtävyyksiä, joissa kerrotaan millä korkeudella merenpinta on ollut missäkin vaiheessa ennen ajanlaskun alkua? Itse olen päässyt tutustumaan niihin varsinkin Varsinais-Suomessa ja länsirannikon kaupungeissa. Nämä muistomerkit ovat palanneet usein mieleen ilmastonmuutosta käsittelevää nykytaidetta seuratessani.
Yksi näkyvimmistä teemoista tai diskursseista eli ”puhetavoista” käsitellä ilmastonmuutosta tällä hetkellä nykytaiteessa on kuvata merenpinnan kohoamista tulevaisuudessa ilmastonmuutoksen vaikutuksesta.
Ilmaston lämpeneminen, mannerjäätiköiden sulaminen ja siitä seuraava merenpinnan kohoaminen vaikuttavat merten virtauksiin, muokkaavat lukuisten eliölajien luontaista elintilaa ja uhkaavat myös upottaa ihmisten asuttamia kaupunkeja alleen (Lähde: Ilmasto-opas).
Merenpinnan kohoamista on haasteellista havainnollistaa galleriatilassa, joten tätä teemaa käsittelevät teokset sijoittuvat usein ulkotilaan ja ovat julkisesti nähtävillä.
Elokuussa 2021 Lahden kaupunki toi Helsingin kansalaistorille tilateoksen I.C.E. – Indisputable Case of Emergency (2021). Teokseen kuului muun muassa yhdeksän jääveistosta, jotka sulivat paahtavan auringon alla samalla kastellen katukiveykseen kirjoitettujen kaupunkien nimiä. Sulaneen veden alle jääneet kaupungit kuvastivat vaikutusta, joka tulevaisuudessa kohoavalla merenpinnalla olisi, jos ilmaston lämpenemiselle ei tehdä mitään. Näkyvällä ja vilkkaalla paikalla ollut teoskokonaisuus nousi lehtiotsikoihin sekä kustannuksiltaan että sulaessaan oletettua nopeammin.
”Tavallaan sulaminen ei haittaa, koska tavoite oli nostaa ehkä maailman tärkein aihe keskusteluun. Nyt ilmastonmuutos Kansalaistorilla eteni dramaattisen nopeasti. Kaikki ei mene käsikirjoituksen tai ennalta annetun aikaraamin mukaan.”
I.C.E. – Indisputable Case of Emergency -teoksen suunnitellut arkkitehti Eero Aarti Helsingin Sanomille (HS 10.8.2021)
Syyskuussa 2021 päättyneessä Helsinki biennaalissa ilmastonmuutos oli näkyvä teema. Katsoja pääsi kokemaan tulevaisuuskuvan ilmastonmuutoksen vaikutuksista jo heti kävellessään ensimetrejä Vallisaaren rantapolkua.
Jaakko Niemelä: Laituri 6 (2021). Kuva: Katariina Kantola
Taitelija Jaakko Niemelän vaikuttava teos Laituri 6 (2021) on kuusi metriä korkea rakennustelinerakennelma, jonka punainen katto havainnollistaa, kuinka korkealle merenpinta voisi nousta, jos Grönlannin pohjoinen jääpeite sulaisi.
Ihminen tuntee olonsa pieneksi valtavan teoksen rinnalla. Pieneltä näyttää myös telineiden läpi siintävä ja nousevalla merenpinnalla uhattu Helsingin siluetti. Tulkitsen rakennustelineiden myös korostavan ilmastonmuutosta ihmisen rakennelmana, kerros kerrokselta vaikutuksiltaan kasvavaksi.
Merenpinta nousee tulevaisuudessa myös Helsingin Jätkäsaaressa, jonne on hankittu julkinen taideteos, Litonirameren kalastajat taitelija Akseli Leinoselta. Litonirameren kalastajat -teos arvioidaan toteutuvan Jätkäsaareen vuosina 2022 – 2025.
Teoksessa on kiehtova aikaperspektiivi. Korkeuksissa seilaavat kalastajaveneet havainnollistavat, miten osittain meren päälle rakennettu, vielä uutuuttaan kiiltävä kaupunginosa Jätkäsaari voi jälleen peittyä meren alle tulevaisuudessa. Mutta pääkaupunkimme ollut meren alla myös 6 000 eaa, jolloin Helsinkiä hallitsi Itämeren edeltäjä Litorinameri, jonka pinta oli noin 20 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella.
On mielenkiintoista, miten muinainen historia ja tulevaisuus yhdistyvät kohoavan merenpinnan myötä. Tulisiko Suomen historiallista merenpintaa kuvaavia muistomerkkejä päivittää laskelmilla merenpinnan noususta tulevaisuudessa?
Tulevaisuuden ruokapöytä ilman pölyttäjiä
Christina Stadlbauer & Ulla Taipale: Feast of Pollen Gold (2017). Kuva: Paavo Lehtonen
Ilmastonmuutos tuo eteemme toki muitakin vakavia ja elämäämme suuresti vaikuttavia muutoksia. Kiinnostavan ja konkreettisuudessaan herättävän tulevaisuuskuvan dystooppisen lähitulevaisuuden ruokatuotantoon tarjoaa Christina Stadlbauerin ja Ulla Taipaleen teos Feast of Pollen Gold (2017).
Näin teoksen vuonna 2017 Töölössä sijaitseva Taidekoti Kirpilässä, joka juhlisti 25-vuotisjuhlavuottaan taiteilija Jenna Sutelan kuratoimalla Kohtauksia pöydällä -näyttelykokonaisuudella. (Lue lisää näyttelystä mm. täältä)
Feast of Pollen Gold -teoskokonaisuuteen kuului ruokapöytä, josta löytyi tuoretta tarjottavaa kahdella eri tapaa: ravintoa, josta saamme kiittää pölyttäjien olemassaoloa ja ahkeruutta sekä ravintoa, jota tulemme syömään, jos pölyttäjät kuolevat sukupuuttoon. Hyönteispölytyksestä ovat riippuvaisia tai hyötyvät esimerkiksi kahvi, marjat, hedelmä ja pähkinät. Tuulen avulla pölytys hoituu esimerkiksi vehnällä, riisillä, maissilla ja ohralla. (Pelli & Zaki, HS 11.10.2021)
Christina Stadlbauer & Ulla Taipale: Feast of Pollen Gold (2017). Kuva: Antti Ahonen
Teoskokonaisuuteen kuului avajaispäivänä myös performanssi, jossa taitelijakaksikko kiersi näyttelyvieraiden keskuudessa hienovaraisesti ja äänettömästi miimikoiden katoavaa ja merkityksellistä hyönteisten työpanostusta eli pölytystä.
Teos kuvittelee ja kuvittaa yksinkertaisesti, mutta tehokkaasti, miltä maailmamme ja ruokapöytämme konkreettisesti voisi tulevaisuudessa näyttää ilman pölyttäjiä. Se korostaa hienosti, miten jokaisella pienelläkin luontokappaleella on iso rooli maapallolla omana itsenään, mutta myös ihmisen elämässä, arjessa ja hyvinvoinnissa. Ilmastonmuutoksen rinnalla etenevä luontokato tuo myös peruuntumattomia muutoksia elämäämme.
Lopuksi: Taiteen tehtävä tulevaisuuskuvien rakentajana?
Etenkin julkiset ja laajasti nähtävillä olevat taideteokset voivat tuoda ekologisia kysymyksiä lähemmäksi isompaa yleisöä kuin esimerkiksi yksittäiset tieteelliset artikkelit samasta asiasta (Miles 2014, 143). On erilainen kokemus lukea merenpinnan nousemisesta tulevaisuudessa kuin nähdä omin silmin 15 metrin korkeudessa ”seilaavat” kalastajaveneet (tulevaisuuden) Jätkäsaaressa.
Kuten tulevaisuudentutkija Wendell Bell on todennut, vaikka tulevaisuuskuvat katsovat kauas tulevaisuuteen, vaikuttavat ne ihmisten käyttäytymiseen nykyhetkessä. ”Tulevaisuudenkuvat vaikuttavat siihen, miten ihmiset yrittävät sopeutua erilaisiin odotettuihin tulevaisuuksiin tai yrittävät muokata tulevaisuutta haluamaansa suuntaan.” (Söderlund & Kuusi 2003, 300)
Näen, että yksi taiteen vahvimmista rooleista ja rohkeimmista vaikuttamismahdollisuuksista on kuvitella, kuvittaa ja luoda konkreettisia tulevaisuudenkuvia maailmasta, jota ilmastonmuutos on muuttanut peruuttamattomasti. Luonnollisesti on taiteilijan oma päätös sekä loppukädessä myös taiteen katsojan oma kokemus, kuinka vahvasti teos korostaa näitä vaikutuksia ja muutosta. Nykytaidetta edustava teos ei yleensä tarjoa valmista merkitystä, vaan kehottaa vastaanottajaa etsimään sellaista (Hautamäki 2012, 219).
Ilmastonmuutosta kuvaavien teosten äärellä katsoja ja kokija voi itse miettiä sitä polkua, joka on johtanut teoksen kuvittelemaan tulevaisuuteen. Mitä päätöksiä on tehty tai jätetty tekemättä, jotta merenpinta nousee tälle korkeudelle? Mitä on tehty tai jätetty tekemättä, kun ruokaympyrästämme ovat kadonneet hedelmät ja marjat? Vaikka teoksessa kuviteltaisiin tulevaisuudessa odottava ”lopputulos”, jää katsojalle tilaa kuvitella tuo polku ja nykyhetken vaikutus polun lopputulokseen.
Mitä muita vastaavia teoksia olet kohdannut ja kokenut? Laita vinkkisi keskustelukenttään tai ota yhteyttä!
Kirjoittaja on museoissa ja gallerioissa viihtyvä taiteenharrastaja, entinen taidehistorian opiskelija, alati oppiva tulevaisuusajattelija sekä Tulevaisuuden tutkimuksen seuran jäsen. Mediatutkimuksesta valmistunut FM, joka työskentelee markkinointiviestintäpäällikkönä media-alalla. Instagram: @tulevaisuudet_taiteessa Twitter: @katariinak LinkedIn: KatariinaKantola
Lähteet:
Hautamäki, Irmeli (2012): Nykytaide, kritiikki ja hermeneuttinen filosofia. Teoksessa Heikkilä, Martta (toim.): Taidekritiikin perusteet. Gaudeamus, Helsinki.
Rubin, Anita (2004): Tulevaisuuskuva. Tulevaisuudentutkimus tiedonalana. TOPI – Tulevaisuudentutkimuksen oppimateriaalit. Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun yliopisto. Haettu 21.11.2021. https://tulevaisuus.fi/kasitteet/kasitteita-s-o.
Söderlund, Sari & Osmo Kuusi (2003): Tulevaisuudentutkimuksen historia, nykytila ja tulevaisuus. Teoksessa Kamppinen, Matti, Osmo Kuusi & Sari Söderlund (toim.): Tulevaisuudentutkimus. Perusteet ja sovellukset. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Takala, Sami (2021): Kansalaistorin jääkuutiot sulivat lähes kokonaan muutamassa päivässä – ”Ei haittaa, koska tavoite oli nostaa ehkä maailman tärkein aihe keskusteluun”, sanoo taiteilija. Helsingin Sanomat 8.8.2021. https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000008179664.html.
Kuvassa Tuula Närhisen teos Baltic Sea Plastique (2013). Kuva: Katariina Kantola
”Ainoa tila, johon ihmiskunta voi vaikuttaa on tulevaisuuden tila. Menneisyys on muistissamme, nykyisyys koostuu toiminnasta ja tulevaisuus mielikuvista ja tahdosta.”
Tulevaisuudentutkija Wendell Bell teoksessa Söderlund & Kuusi 2003, 315.
Ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät arjessamme ympäri maapalloa jo tänä päivänä. Vaikutukset tulevat vahvistumaan ja voimistumaan tulevaisuudessa, jos emme pysty rajoittamaan ilmastonmuutosta vauhdittavaa toimintaa nykyhetkessä.
Tekstini aloittama lainaus tulevaisuudentutkija Wendell Belliltä nostaa esiin, miten voimme suhtautua kolmeen ihmisen käsittämään eri aikaulottuvuuteen: menneisyyteen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Tässä tekstissäni käyn läpi, miten nykytaiteessa tehdään näkyväksi, haastetaan ja kritisoidaan ihmisen nykyhetken toimintaa, joka osaltaan aiheuttaa ilmastonmuutosta.
Nykyhetken epämääräisyys
Tulevaisuuksiin ja tulevaisuuksien kuvitteluun liittyy aina myös menneisyys ja nykyisyys. Katsomme menneisyyteen ja teemme siitä tulkintoja aina nykyhetkestä käsin. Tutkimalla menneisyyttä voimme esimerkiksi tehdä laskelmia eri tulevaisuusskenaarioiden todennäköisyyksistä. Nykyhetki ohjaa myös, miten lähdemme tutkimaan ja rakentamaan tietoa tulevaisuuksista.
Nykyisyyttä on kuitenkin vaikeampi hahmottaa, koska elämme siinä juuri nyt. Nykyisyys tai nykyhetki jää epämääräiseksi, koska nykyisyydellä ei ole ajallista ulottuvuutta, vaan se käsitetään rajaviivaksi menneisyyden ja tulevaisuuden välissä (Männikkö 2013, 32). Nykyhetkestä on vaikea ottaa kiinni, sillä sen näkee tai tulkitsee selkeämmin vasta jonkin ajan kuluttua eli menneisyytenä.
Ilmastonmuutoskeskusteluissa korostuu vahvasti nykyhetken toiminta, koska sillä voidaan konkreettisesti vaikuttaa tulevaisuuteen. Seuraamme, miten poliittiset päättäjät, yritykset ja yhteisöt sekä yksilöt tekevät tai jättävät tekemättä päätöksiä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi (Pantsar & Keronen 2019, 254).
Koska nykyhetken sanoittamisessa ja kuvittamisessa voi olla omat haasteensa, olen usein aidosti vaikuttunut teoksista, jossa tehdään näkyväksi ihmisen nykyhetken toiminta. Seuraavaksi esittelen muutamia teoksia, joiden keskiössä on ihmisen toiminta ja tarkemmin sanottuna ihmisen tuottama roska ja saaste. Se, minkä ihminen välinpitämättömyyttään on jättänyt taakseen tai tupruttanut taivaalle, löytyy nyt ihmisen edestä uudestaan – estetisoituna teoksena.
Merten muovisaaste
Wäinö Aaltosen museossa nähtiin keväällä 2021 merta ja merien tilaa käsittelevä ryhmänäyttely Epävarma horisontti. Teosten rinnalla tarjottiin kattavasti tutkittua tietoa merten tilasta ja ihmisen aiheuttamasta luonnon tasapainon horjumisesta.
”Merivedet ovat tutkijoiden mukaan siirtyneet antroposeeniin, geologiseen kauteen, jossa ihmisen toiminta vaikuttaa niihin enemmän kuin luonnonvoimat. Sukellamme jatkuvasti syvemmälle muutokseen.”
Näyttelykokonaisuus jäi vahvasti mieleen. Merta teemana lähestyttiin monesta eri suunnasta ja eri syvyyksistä. Meren äänekäs pauhu, turvattomat syvyydet, kiehtovat mytologiat ja tarinat, väylät tuntemattomiin mantereisiin ja uusiin elämänsuuntiin korostivat merten merkitystä meille kaikille.
Kun puhutaan merten saastumisesta, on kasautuva, jättimäisinä laattoina lilluva ja hiljalleen hienojakoiseksi huuhtoutuva muoviroska ollut näkyvää mediakuvastoa 2020-luvulla. Muoviroska on erittäin konkreettinen ja ymmärrettävä tapa kuvata, miten ihmisen välinpitämättömyydellä on seurauksensa.
Tuula Närhinen: Baltic Sea Plastique (2013). Kuva: Katariina Kantola
WAM:in näyttelyssä pysähdyin pidemmäksi ajaksi taiteilija Tuula Närhisen teosten äärelle. Hän on rakentanut teoksiaan rannoilta löytämistään muoviroskista. Baltic Sea Plastique -teoskokonaisuus (2013) rakentuu lasimaljoihin säilötyistä muoviveistoksista. Ihmisen taakseen jättämä roska on asetettu näytille kuin jokin ainutlaatuinen eläin tai kasvi, joka on haluttu säilöä tuleville sukupolville.
Kun kalaparvet pienenevät, korallit himmenevät ja simpukat katoavat, jää ihmisen verkkoihin merten roskapyörteet ja rannoille poimittavaksi muovin palasia.
Roskat, jotka haluamme piilottaa
Petra Vehviläinen: Spirits (2021). Kuva: Katariina Kantola
Taiteilija Petra Vehviläinen käsittelee roskaa ymmärtäväisesti, jopa empaattisesti näyttelyssään Spirits (2021) Galleria Huudossa. Hän on käyttänyt aikaa kutoakseen ja parsiakseen roskia ja työskentelystä jäänyttä ylijäämää herkiksi ja siroiksi verkoiksi, rauhoittavan sävyisiksi installaatioiksi ja hallituiksi kokonaisuuksiksi.
”Ajattelen myös ylijäämää ja roskaa jonkinlaisina henkinä tai aaveina, jotka leijuvat ympärillämme, mutta jotka tahdomme unohtaa tai piilottaa itseltämme. Pois heitettäessä materia ei noin vain katoa – se menee toisaalle, muuttaa ehkä muotoaan. Mietin materiaalien syntyprosesseja, matkaa miten ne ovat kulkeutuneet luoksemme, minkälaisiin verkostoihin ja materiaalihierarkioihin ne kietoutuvat, ja miten ne paljastavat keitä me olemme.”
Helmikuussa 2008 ranskalais-brittiläis-saksalainen taitelijakaksikko HeHe (Helen Evans ja Heiko Hansen) toteuttivat yhteistyössä Helsingin Energian kanssa julkisen installaation Helsingin Ruoholahdessa. Nuage Vert (”Vihreä Pilvi”) oli vahvasti yhteisöllinen ja sosiaalinen teos, jossa Salmisaaren energialaitoksen piipusta kohoavaan höyrypilveen heijastettiin vihreää lasersädettä värjäten sen vihreäksi. Lähialueiden asukkaita oli pyydetty rajoittamaan energiankulutustaan tunnin ajaksi, ja vihreän pilven eli laserheijastuksen koko kasvoi vähentyneen energiankulutuksen myötä.
Valtava, vihreä pilvi Helsingin taivaan yllä oli huomiota herättävä näky, ja teos on toteutettu Helsingin jälkeen muissakin kaupungeissa. Vihreän pilven koon muutos konkretisoi, miten energiankulutuksen muutoksilla nykyhetkessä on vaikutusta ympäröivään maailmaan. Toisaalta räikeän vihreä pilvi muistutti myös myrkkypilvistä, ilmansaasteista ja päästöistä, joita ihminen synnyttää. Nuage Vert -teoksen pilvi voi herättää ristiriitaisia tulkintoja, mutta keskiössä on ajatus nykyhetken toiminnan vaikuttavuudesta.
Lopuksi: Menikö roska silmään?
Petra Vehviläinen: Spirits (2021). Kuva: Katariina Kantola
Roskaantuminen ja saastuminen ovat myös osa ilmastonmuutoksen visualisointia ja kuvastoa tuhottujen metsien, luonnonmullistusten ja kuolevien eliöiden rinnalla (mm. Miles 2014). Tässä tekstissä käsittelemäni teokset kuvaavat roskaa ja saastetta, joka on ihmisen (nyky)toiminnan lopputulemaa. Roskat ja saasteet nostetaan ja käsitellään visuaalisesti näyttäviksi – ja jopa kauniiksi.
Olen tehnyt näistä teoksista luennan osaksi ilmastonmuutoksen teemaa, vaikka tämä ei välttämättä olisi taiteilijoiden näkemys. Kuitenkin esteettisen elämyksen rinnalla näiden teosten ääressä tulee epämukava olo, sillä ne voidaan tulkita kuvaavan toimintamme epäkohtia, itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä, jotka vauhdittavat ilmastonmuutosta ja lajikatoa tulevaisuudessa.
Galleriatilassa silmästä silmään kohtaamamme roska voi myös vahvistaa tahtotilaa, jossa muun muassa kiertotaloutta kehittämällä tulevaisuudessa vähennetään roskalaattoja meristämme ja saastepilviä taivaankannelta.
Mitä muita vastaavia teoksia olet kohdannut ja kokenut? Laita vinkkisi keskustelukenttään tai ota yhteyttä!
Kirjoittaja on museoissa ja gallerioissa viihtyvä taiteenharrastaja, entinen taidehistorian opiskelija, alati oppiva tulevaisuusajattelija sekä Tulevaisuuden tutkimuksen seuran jäsen. Mediatutkimuksesta valmistunut FM, joka työskentelee markkinointiviestintäpäällikkönä media-alalla. Instagram: @tulevaisuudet_taiteessa Twitter: @katariinak LinkedIn: KatariinaKantola
Lähteet:
Miles, Malcolm (2014): Eco-Aesthetics: Art, Literature and Architechture in a Period of Climate Change. Bloomsbury, London.
Männikkö, Matti (2013): Tulevaisuudentutkimus ja historiankirjoitus. Teoksessa Kuusi, Osmo, Timo Bergman & Hazel Salminen (toim.): Miten tutkimme tulevaisuuksia? Acta Futura Fennica 5, 3. uudistettu painos. Tulevaisuuden tutkimuksen seura ry, Helsinki.
Söderlund, Sari & Osmo Kuusi (2003): Tulevaisuudentutkimuksen historia, nykytila ja tulevaisuus. Teoksessa Kamppinen, Matti, Osmo Kuusi & Sari Söderlund (toim.): Tulevaisuudentutkimus. Perusteet ja sovellukset. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Kuvassa Hertta Kiisken Alkuliemi-näyttelyä. Kuva: Katariina Kantola
”Taide itsessään ei voi pelastaa maailmaa, mutta se voi esittää ja kuvata ilmastonmuutoksen haasteita. Taide voi myös kuvitella tulevaisuuksia, joita ole määritelty vain rahan näkökulmasta.”
Malcolm Miles 2014, 3, 64, käännös Kantola
Miksi ilmastonmuutosta vastaan toimitaan ja tulee toimia jatkossakin?
Yksinkertaisesti kysymys on ihmisen ja kaiken muun elollisen olemassaolon jatkuvuudesta. Mutta ilmastoneutraali hyvinvointiyhteiskunta voisi yksinkertaisesti olla myös parempi paikka elää kuin nykyinen.
”Se on puhtaampi, terveellisempi, oikeudenmukaisempi, kunhan pidämme huolen, että siirtymä siihen on reilu ja ihmiset ovat osallisia muutoksessa.” (Pantsar & Keronen 2019, 28)
Tässä tekstissä pohdin nykytaidetta, joka kuvittelee ihmisen ja muiden elollisten tasa-arvoista, toistensa ymmärrykselle ja kunnioittamiselle pohjautuvaa maailmaa. Voisiko sitä sanoa paremmaksi maailmaksi?
Nykytaiteen kentälläkin nousevaa teemaa tai aihealuetta, jossa etsitään vaihtoehtoisia, ei-hierarkkisia tai oletettuja tapoja ymmärtää erilaisten olioiden keskinäisiä suhteita, nimitetään posthumanistiseksi lähestymistavaksi (Lummaa & Rojola, 2014, 14).
Posthumanistisessa lähestymistavassa pyritään ymmärtämään ihmisen, luonnon ja muun elollisen välistä suhdetta, samankaltaisuuksia ja yhteisiä kohtaamispisteitä. Posthumanistinen maailma (tai tulevaisuus) näyttäytyy empaattisena, ystävällisenä ja lämpimänä.
Jos taide pystyy kuvittelemaan tulevaisuutta muuten kuin rahan tai taloudellisen hyödyn näkökulmasta, mihin alussa lainaamani kulttuuriteorian professori Malcolm Miles viittaa, voi juuri posthumanistinen lähestymistapa olla sen ilmentymä.
Silta ihmisen ja muun elollisen välille
Posthumanistiselle suuntaukselle tai teoksille on yhteistä usein muun muassa se, että taiteilija kuvittelee, kuvittaa ja rakentaa siltaa ihmisen ja muun elollisen välille, ja kutsuu teoksen kokijan ymmärtämään ja kuvittelemaan muun elollisen näkökulmia tai jopa tunne- ja ajatusmaailmaa.
nabbteeri: ”Kotikutoisen selkärangattomuuskultin etnografiaa ja muita naapuruuksia” (2019). Kuva: Katariina Kantola
Kirjoitin aikaisemmin Tulevaisuuden taiteessa -blogissani taiteilijakaksikko nabbteerin teoksesta ”Kotikutoisen selkärangattomuuskultin etnografiaa ja muita naapuruuksia” -teoskokonaisuudesta (2019), jossa tarinallisestaan ja jopa inhimillistetään muun muassa ötököiden kokemusmaailmaa osana ihmisen elinpiiriä. Teoskokonaisuudessa myös nostetaan esiin ihmisen ylivoimainen valta-asema suhteessa muuhun elolliseen ja luontoon.
Kiasmassa esillä ollut Sääennuste tulevaisuudelle -näyttely (2019) käsittelikin tulevaisuutta muun elollisen näkökulmasta ja posthumanistisella tematiikalla. Esimeriksi levät, (tuholais)ötökät ja bakteerit nostettiin teosten päärooliin korostamaan, että olemme ihmisinä yksi laji muiden elollisen joukossa. Maapallon tulevaisuus riippuu siitä, miten hyvin tämän ymmärrämme.
Sääennuste tulevaisuudelle -näyttelyn ja nabbteerin teoksen tematiikka nousivat mieleeni myös lukiessani Liina Aalto-SetälänOlen maa johon tahdot -näyttelystä (2021), jonka kerrotaan olevan ”oodi lahottajille, pölyttäjille ja tuholaisille; elonkehämme pienille tukipilareille. — kuvitelma monilajisesta tulevaisuudesta ja toisenlaisesta luontosuhteesta — hyönteisten salakirjoitusta, kirjanpainajien gallerioita, kompostin väkeä sekä toukka tulevaisuudesta.” Näyttely oli esillä B-galleriassa, Turussa marraskuussa 2021.
Kaikki kytkeytyy yhteen
Aistit-näyttelystä Terike Haapoja: On Belonging (2021), yksityiskohta videosta. Kuva: Katariina Kantola
Elollisten väliset riippuvuussuhteet ja yhdistymiset toisiinsa näkyivät teemoina myös esimerkiksi Helsingin Taidehallin syyskuussa 2021 päättyneessä Aistit-näyttelyssä, jossa ihmisen suhdetta ympäröivään maailmaan ja ympäristöön peilattiin erilaisten aistikokemusten ja empatian kautta.
Niin ikään syyskuussa päättyneen Helsinki biennaalin teema Sama meri
”…kuvaa sitä, miten kaikki ympärillämme on yhtenäistä ja vastavuoroista. Näyttelyn keskeinen ajatus on, miten kaikki on riippuvuussuhteessa toisiinsa ja kytkeytyy yhteen kuten meri, joka ympäröi ja yhdistää meitä kaikkia.”
Taiteilija Hertta KiiskenAlkuliemi-näyttely (2021) Turun taidemuseossa oli vahva kokemus ja viipyilin teosten ääressä niin pitkään, että seuralaiseni ehti siirtyä eteenpäin museon toisiin huoneisiin.
Alkuliemi ”kuvittelee vaihtoehtoisen menneisyyden tai tulevaisuuden – ajan, jossa planeetan eri elämänmuotojen elo kietoutuu yhdenvertaisesti toisiinsa.” (Lähde: Turun taidemuseo)
Hertta Kiiski: Alkuliemi (2021). Kuva: Katariina Kantola
Alkuliemi-kokonaisuudessa yhdistyivät voimakkaasti maailmankuvan ajattomuus ja nykyhetkeenkin kiinnittyvä kantaaottavuus eläinten ja elollisten oikeuksiin. Näyttelyyn kuului Turun taidemuseon 2. kerroksen ”kokoushuoneeseen” rakennettu installaatio, jossa katsoja pääsi sivullisena kuuntelemaan jonkinlaista kokousta.
Kokouspöydän ääressä istui päättömiä hahmoja keraamisine käpälineen ja eläintenoikeuksia julistavine t-paitoineen. Pöydän päässä kokousta veti eteerisellä laulullaan pahkasta rakennettu puheenjohtaja (tai jumalatar?).
Kun muissa tässä tekstissäni esittelemissä teoksissa haetaan ihmisen ja muun elollisen välille empaattista ymmärrystä, voi Kiisken rakentamassa kokoushuoneessa aistia vallan vaihtuvan ihmiseltä tälle pöydän ääressä istuvalle kokoonpanolle.
Hertta Kiiski, Alkuliemi (2021). Kuva: Katariina Kantola
Myös näyttelyn pääsalin seinien valokuvista terävästi ja määrätietoisesti kohti katsovat nuoret, keijukorvaiset tytöt tuntuvat viestivän, että jotain uutta on syntymässä tai on jo syntynyt. Kiisken näyttely tarjosi vaihtoehtoja uudenlaisen maailman päätäntävallalle: voiko posthumanistinen maailma ja tulevaisuus olla ylipäätään ihmisen johtamaa?
Lopuksi: Mitä posthumanistinen lähestymistapa kertoo ilmastonmuutoksesta?
Posthumanistinen ja empaattinen näkökulma kaiken elollisen keskinäisiin suhteisiin ja yhteiseen elämään voi tulkita viestivän ilmastonmuutoksesta kahdella eri tavalla.
Ensinnäkin se voi viestiä, että (länsimainen) ihminen ja yhteiskunta on kadottanut yhteyden olla osana luontoa ja muita lajeja. Korostamalla empatiaa ja yhteyden rakentamista muihin lajeihin alleviivataan samalla sitä eroa ja epätasa-arvoa, jonka olemme rakentaneet. Elämme aikakautta, jossa ihmisen toiminta on muuttanut läpikotaisesti Maan ekosysteemejä (Lummaa 2014, 265, myös Pantsar & Keronen 2019, 55).
Riistämme ja hyväksikäytämme Maan resursseja ja muita lajeja, minkä seurauksena ilmastonmuutos ja lajikato etenevät kiihtyvällä tahdilla. Tästä näkökulmasta katsottuna myös esittelemäni teokset kannustavat katsojaa oivaltamaan ihmisen ja muun elollisen välisen rikotun yhteyden.
Toinen näkökulma on positiivisempi, sillä teosten voidaan myös tulkita kuvaavan ”ei-ihmiskeskeistä” aikaa, jolloin elämme empaattisemmassa maailmassa. Ihminen ymmärtää jokaista elollista, jopa sitä ihan pienintä maan matosta, ja tuntee yhteenkuuluvuutta muun elollisen kanssa. Tässä ymmärryksessä maapallon, luonnon ja muiden lajien riistäminen ei olisi mahdollista, sillä ihminen riistäisi samalla omaa lajiaan – mikä toisaalta tapahtuu jo nyt ilmastokriisin keskiössä. Empaattisempi maailma on parempi maailma kaikille.
Parempaa maailmaa haetaan ilmastonmuutoksen vastaisissa toimissa – ja myös tulevaisuudentutkimuksessa, jossa on vahva eetos tuottaa tulevaisuustietoa paremman maailman ja tulevaisuuden tavoittelemiseksi (mm. Niiniluoto 2013, 27). Se, kuvaako näiden käsittelemieni teosten maailmankuva tulevaisuutta vai ei, jääköön jokaisen teoksen kokijan itse tulkittavaksi. Itse kuitenkin näen, että joko tulevaisuus tai menneisyys, jossa ihmisen vahva ja sittemmin kadottama side luontoon, on vahvasti läsnä.
Mahdollisten, mutta myös erityisesti mahdottomilta tuntuvien, tulevaisuuksien kuvitteleminen on yksi tulevaisuudentutkijan tehtävistä, jolloin hänen roolinsa muistuttaa enemmänkin taiteilijaa. Erilaisten tulevaisuuskuvien rakentaminen vaatii luovaa mielikuvitusta. (Edward Cornish 1969, lainattu Niiniluoto 2013, 25)
Taiteilijalla taas on ammattitaitoa, luovuutta ja keinoja kuvitella maailmoja tai tulevaisuuksia konkreettisiksi taideobjekteiksi tai koettaviksi esityksiksi, joiden avulla katsoja tai kokija pääsee oivaltamaan jotain uutta: rakentamaan omia tulkintojaan esimerkiksi empaattisemmasta, paremmasta maailmasta.
Mitä muita vastaavia teoksia olet kohdannut ja kokenut? Laita vinkkisi keskustelukenttään tai ota yhteyttä!
Kirjoittaja on museoissa ja gallerioissa viihtyvä taiteenharrastaja, entinen taidehistorian opiskelija, alati oppiva tulevaisuusajattelija sekä Tulevaisuuden tutkimuksen seuran jäsen. Mediatutkimuksesta valmistunut FM, joka työskentelee markkinointiviestintäpäällikkönä media-alalla. Instagram: @tulevaisuudet_taiteessa Twitter: @katariinak LinkedIn: KatariinaKantola
Tekijällä on tekemisessään ristiriitaisia pyrkimyksiä
Ennen teollistumisen aikaa kaikki tavara tehtiin pääosin käsin. Esimerkiksi vaatteiden kohdalla se tarkoitti sitä, että ne pyrittiin tekemään paitsi materiaalia säästäen myös aikaa kestämään. Voidaan sanoa, että tämä oli vaatteiden käyttökelpoisuuden lisäksi niiden tekemisen tärkein pyrkimys. Materiaali oli pääosin luonnosta saatua, joten kestävät, kierrätettävät ja korjauskelpoiset tuotteet säästivät myös luontoa ja maatuivat loppuunkäytettyinä takaisin luontoon.
Mutta käsityö on hidasta ja kallista. Siihen aikaan ihmiset hankkivatkin uutta harvoin ja korjasivat vanhaa usein. Se oli välttämätöntä, kun esimerkiksi talvitakki maksoi 70 vuotta sitten 8000 mk eli nykyisillä työtunneilla työmiehen kuukauden palkan (Markus Hannula, 2021). Siihen oli takin tarvitsijan tyytyminen, sillä käsin tekijän tärkein pyrkimys (intentio) on tehdä hyvää hyvin. Hän myös “antaa kasvot” tuotteen laadulle ja kantaa vastuun tekemisestään (Kojonkoski-Rännäli 1995).
Teollisena aikana ihmisistä tuli kuluttajia. Kuluttaja haluaa ostaa usein uutta ja halpaa. Käsin tekijästä tuli teollinen tuottaja ja yrittäjä. Hänelle onkin nyt mahdollista vastata kuluttajan vaatimuksiin, ja se sopii hänelle hyvin, koska silloin kauppa käy ja pyörät pyörivät.
Esimerkiksi uusia tekokuituja ja niiden värjäämiseen tarvittavia tekstiilivärejä voidaan tehdä nopeasti paljon. Niin syntyy teollisesti myös aina uusia vaatteita niitä vaativille kuluttajille nopeasti ja halvalla. Mutta ne syntyvät usein käyttämällä uusiutumattomia luonnovaroja, kuten öljyä, ja jäävät lyhyen käyttöikänsä jälkeen saastuttamaan häviämättömänä jätteenä luontoa.
Kukaan ei kuitenkaan tunnu kantavan siitä huolta eikä vastuuta, koska tuottajalle eli yrittäjä-tekijälle taloudellisen voiton saaminen on tärkein eli konstitutiivinen pyrkimys. Muitakin pyrkimyksiä hänellä voi olla, mutta ne ovat toissijaisia. Kyllähän toimeentulo on myös käsityön tekijän yksi pyrkimys, mutta ei se tärkein, vaan toissijainen eli regulatiivinen pyrkimys.
Uusien teknisten tekemisentapojen kehittyminen on aiheuttanut sen, että ihmisen ahneus tekijänä on voittanut hänen halunsa tehdä laadukkaita ja sekä ajallisesti että eettisesti kestäviä tuotteita.
On tullut aika ratkaista ristiriidat
Maanantaina 11.10.21 alkoi YK:n luontokokouksen ensimmäinen osa. Sitä isännöi Kiina. Kokouksen tehtävänä on pysäyttää luonnon monimuotoisuuden häviäminen.
Se on siis kokouksen konstitutiivinen pyrkimys, jonka tulisi olla kaiken tulevaisuuden tekemisen taustalla. Suomea siellä edustaa pääneuvottelija Marina von Weissenberg. Meillä on lupa odottaa, että hän tekee kokouksessa kaikkensa sen hyväksi, että maailmanyhteisö voi lähiaikoina ottaa harppauksen kestävyyskriisin ratkaisemisessa, sillä me Suomessa olemme tässä suhteessa optimistisia Sitran tuoreen Tulevaisuusbarometrin mukaan, ja Suomen työ valtiovarainministerien ilmastokoalition vetäjänä on jo kerännyt kiitosta. Mutta helppoa se ei tule olemaan.
von Weissenberg sanoi Helsingin Sanomien haastattelijalle (9.10.2021) tätä elämänsä tähän asti tärkeintä tehtävää koskien:
“Ihminen on ahne. Mutta se haluaa myös tehdä asioille jotakin.”
Tuohon lausumaan sisältyy vaikea totuus: kun ihminen tekee jotain, hänellä on tekemiselleen usein ristiriitaisia päämääriä. Silloin on päätettävä, mikä niistä toteutetaan ja mikä jää toteutumatta. (Petra Pelli 9.10,2021; Oras Tynkkynen ja Mari Pantsar 16.10.2021)
On mielenkiintoista nähdä, mikä näiden neuvottelujen perusteella osoittautuu tulevaisuuden tekijöiden konstitutiiviseksi eli sisäisesti tärkeimmäksi pyrkimykseksi. Onko se ihmisen ahneuden tyydyttäminen ja sitä palvelevan tulevaisuuden tekeminen uusien innovaatioiden ja tekniikan avulla?
Vai onko se luonnon pelastaminen ja sille aiheuttamiemme vaurioiden mahdollisimman täydellinen korjaaminen vaikka se, uusien innovaatioiden ja tekniikan lisäksi, edellyttää myös ihmisen itsensä radikaalia muuttumista?
Käytäntöjemme konstitutiivisista ja regulatiivisista pyrkimyksistä Sami Pihlströmin mukaan
Artikkelissaan “Miksi oikeastaan teemme niitä asioita, joita teemme?” (2020) Sami Pihlström sanoo, että kun yritämme ymmärtää inhimillistä toimintaa kannattaa kiinnittää huomiota siihen miksi oikeastaan / viime kädessä / loppujen lopuksi teemme juuri niitä asioita, joita teemme. Mikä pohjimmaltaan ohjaa toimintaamme? Mitkä ovat sisäisiä eli konstitutiivisia pyrkimyksiämme, joihin sitoutuminen olennaisesti määrittää käytäntöjämme?
Tällaista tarkastelua hän sanoo eräänlaiseksi pragmaattiseksi analyysiksi. Pihlström selvittää asiaa vertaamalla shakinpelaajien toimintatapaa heidän pelatessaan suuryhtiöiden johtajien toimintatapaan heidän johtessaan yritystään. Hän arvelee, että jos shakinpelaajilta kysyttäisiin, kumpi heidän pelissään on ensisijainen tavoite, matin tekeminen vastustajan kuninkaasta vai upseerien kehittäminen nopeasti peliin keskustan haltuunottamiseksi, he vastaisivat, että kyseiset tavoitteet ovat vertailukelvottomia, niitä ei voi asettaa samalle viivalle. Molemmat ovat tärkeitä, mutta matin tekeminen vastustajasta eli voittaminen on pelin konstitutiivinen päätarkoitus. Siihen on pelaajien sitouduttava, jotta yleensä voivat pelata. Kaikki muut tavoitteet palvelevat voittamista regulatiivisina tavoitteina.
Sama pätee yritysten kohdalla. Kun yritysjohtajille tehtiin talvella 2019-2020 kyselyitä, joissa asetettiin vertailtaviksi voiton tuottaminen omistajille ja mm. yhteiskunnallisesti vastuullinen toiminta tai henkilöstön hyvä kohtelu, joutuivat he vertailemaan keskenään vertailukelvottomia asioita, jotka kaikki ovat monen yrityksen tavoitteita, mutta eri tasoilla.
Voiton tuottaminen omistajille on yrityksen pääpyrkimys eli konstitutiivinen piirre yrityksen toiminnassa, muut hyvät tavoitteet voivat kyllä olla mukana toimintaa säätelevinä, regulatiivisina tavoitteina, jos ne tukevat tätä päätavoitetta, jota ilman yritys ei määritelmällisesti ole olemassa.
Tulevaisuuden tutkimus tulevaisuuden tekemisen taustalla
Tulevaisuuden tutkimus on yliopistollinen tutkimusala. Yliopistolaissa, sen 2 §:ssä, sanotaan, että yliopiston tehtävä on
“edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.”
Pihlströmiin tukeutuen voidaan siis sanoa, että yliopiston konstitutiiviset päämäärät tai pyrkimykset liittyvät vapaaseen tutkimukseen, sivistykseen, opetukseen ja kasvatukseen. Näihin liittyy silloin myös tulevaisuuden tutkimus.
Tämä tarkoittaa, että tutkimus tai tutkija ei voi antaa kenellekään ohjeita siitä, miten jotain pitää tehdä. Tässä yhteydessä puhutaan myös perustutkimuksesta. Näin ollen tulevaisuuden tekijöiden pyrkimykset ovat regulatiivisia.
Soveltavaan tutkimukseensa perustuen he ratkaisevat, millä välineillä, millä taidoilla ja miten tulevaisuutta tekevät. Heidän velvollisuutensa on kuitenkin myös tehdä selväksi se, mitkä tulevaisuuden tutkimuksen esiintuomat konstitutiiviset pyrkimykset ovat heidän käytäntöjensä regulatiivisten pyrkimysten taustalla. Silloin mahdolliset ristiriidat tulevat esille.
Seija Kojonkoski-Rännäli
Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.
Lähteet
Hannula M., “Ennen tavara tehtiin kestämään, mutta se maksoi”, HS 9.10.21 C17.
Kojonkoski-Rännäli, S. 1995. Ajatus käsissämme. Käsityön käsitteen merkityssisällön analyysi. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja C. Osa 109
Pelli P., Pääneuvottelija: “Jos Kiina ei ole tämän takana, me olemme pulassa”, HS 9.10.21 A16.
Pihlström, S. Miksi oikeastaan teemme niitä asioita, joita teemme? Huomioita käytäntöjemme konstitutiivisista ja regulatiivisist pyrkimyksistä. Tiedepolitiikka 1/20, 53-58.
Tynkkynen Oras ja Mari Pantsar, “Tulevaisuususko voi päihittää pessimismin”, HS 16.10.21 C19.
