Kuva: R. W. Ekman Ilmatar 1860.

Tulevaisuutta on vaikea, ellei mahdoton ennustaa. Tulevaisuuden tutkijat kehittelevätkin ennusteiden sijaan erilaisia skenaarioita eli mihin-ollaan-menossa-jos -vaihtoehtoja. Silloin tulevaisuuden tekijöillä, eri alojen innovaattoreilla, suunnittelijoilla ja päättäjillä on mahdollisuus valita työstettäviksi ne hankkeet ja projektit, jotka edistävät toivotun tulevaisuusskenaarion toteutumista.

Skenaarioiden lähtökohtia ovat muun muassa nykyajassa ilmenevät heikot signaalit, jotka osaltaan kertovat odotettavissa olevista muutoksista. Näitä signaaleja etsiessään tutkijan on oltava selvillä siitä, mitä ajassa tapahtuu nyt ja pääteltävä havaitsemistaan ilmiöistä, millaisia muutoksia nykypäivään nähden on tulevaisuudessa odotettavissa. Hän ikään kuin seisoo nykyhetkessä aistit valppaina ja tähystää siitä ajassa eteenpäin, tulevaisuuteen. Havaitakseen siellä jotain, hän tarvitsee nykyajassa ilmenevien signaalien lisäksi myös rikasta mielikuvitusta. Tavoite on maailman muuttaminen ihmiselle mahdollisimman mukavaksi paikaksi elellä.

Mutta jos kysymys olisikin siitä, millaiset asiat ja tapahtumat muuttavat tai muokkaavat ihmistä tietynlaiseksi aikojen kuluessa. Silloin olisi tutkijan ikäänkuin seisottava selkäpäin omaan tulevaisuuteemme nähden ja kiinnitettävä katseensa menneisyyteen löytääkseen sieltä signaaleja siitä, miksi ihmisestä on tullut sellainen kuin hän nykyisin on. Löytääkseen menneisyydestä heikkoja signaaleja, jotka ehkä ennakoivat nykyihmisen käyttäytymistä, tutkija tarvitsee historiaa, kansatiedettä, arkeologiaa ja folkloristiikkaa. Silloin hän pääseekin jännittävään ympäristöön, joka on täynnä tietoa, tulkintaa ja taidetta. Historian tutkimus liikuskelee jossakin runouden ja tieteen välimaastossa, sanoo professori Kuosma (2022, HS).

Tavoitteena on silloin ihmisen muuttaminen maailmaansa paremmin sopeutuvaksi ja tutkijalta vaaditaan myös rohkeutta, sillä jos hän näitä signaaleja löytää, voidaan niitä moittia jälkiviisaiksi signaaleiksi. Ihmisen on usein vaikea suostua muuttumaan.

Tämä ilmiö kertoo nykysuomalaisista

Kuvassa on kirjan kansi. Kirja on: Vappu Kaarenoja & Aurora Rämö, TYTÖT. Suomalaisen tasa arvon perusteet. 2020. Kansikuva on hämmästyttävä. Se sanoo suoraan ja rohkeasti, että suomalaiset ovat keskenään tasa-arvoisia sukupuolestaan huolimatta. Siinä poseeraa Suomen hallitus, joka nimitettiin joulukuussa 2019. Korostetun suurena kirjoitettu sana TYTÖT viittaa siihen, että vielä lähimenneisyydessä naisten eteneminen johtaviin asemiin työelämässä ja yhteiskunnassa ylipäätään kilpistyi usein miesten ”keitäppäs kahvia tyttö” -asenteeseen.

Kuva herätti kysymyksiä. Onko tämä tilanne yllätys, vai onko siitä ollut nähtävissä merkkejä suomalaisessa yhteiskunnassa, historiassamme, kulttuurissamme tai vaikkapa kansanluonteessamme aiemmin, ehkä jo kaukaisessa menneisyydessä? Onko menneisyydessä heikkoja tai vähemmän heikkoja signaaleja, jotka olisivat ennakoineet tämän hallituksen kokoonpanoa?

Sivistys

Heti kirjansa alussa Kaarenoja ja Rämö myöntävät, että Suomi ei ole täysin tasa-arvoinen maa. Naisten johtama hallituskin on osin sattumien summa. Heidän mukaansa kuitenkaan ei ole mikään yllätys, että naisvaltainen hallitus syntyi juuri Suomeen eikä esim. Saudi-Arabiaan, Iraniin tai Espanjaan. Päinvastoin, se tuntuu varsin loogiselta, sillä Suomi tunnetaan nykyisin sivistyksen suurvaltana. Tässä mahtipontisessa väitteessä saamme yhden vihjeen siitä, mistä suunnasta suomalaista tasa-arvoa ennakoivia signaaleja voitaisiin etsiä. Niitä on etsittävä ensinnäkin suomalaisten sivistyneisyyden kehittymisestä. (Kaarenoja & Rämö 2020, 11;26.)

Tiedekulmassa keskustelivat 1.3.22 klo 17.00 Arto O. Salonen, Itä-Suomen yliopiston sosiaalipsykologian professori, kasvatustieteilijä ja kestävän hyvinvoinnin asiantuntija ja Erkka Laininen, diplomi-insinööri, suunnittelupäällikkö opetus-, kasvatus- ja koulutusalojen säätiö, OKKA-säätiö, aiheesta Miksi sivistyksestä pitää puhua.

Keskustelussa selvisi, että sivistys (sivistynyt ihminen) nostaa esiin ihmisyydestä kunkin ajan ratkaisua vaativat ongelmat, esim. kestävyyteen tai tasa-arvoon liittyvät ongelmat. Ilman ihmeempää sivistyneisyyttä nousevat kyllä esiin talouskasvuun ja teknologiaan liittyvät osaamisongelmat, mutta niiden korjaaminen ei riitä, kun ratkaistava on ihmisyydessä piileviä ongelmia. Mitä ne ovat?

Ihmisyyden ongelmia ovat mm. arvoihimme ja maailmankuvaamme liittyvät ongelmat sekä suhteeseemme ja yhteyteemme muihin ihmisiin, muihin eläviin olentoihin ja luontoon liittyvät ongelmat. Niiden ratkaisemiseen tarvitaan osaamisen lisäksi sivistyneisyyttä. Mielenkiintoista on, että keskustelijat lisäsivät näihin ihmisyyden ongelmiin myös suhteemme tulevaisuuden ihmisiin, omiin jälkeläisiimme. Tavoitteena on, että meidän jälkeemme heidän olisi hyvä elää tällä pallolla. Miten tämä otetaan huomioon jokaisessa päätöksessä? Siihen tarvitaan syvällistä sivistystä ja radikaalia mielikuvitusta etenkin päättäjille, mutta myös mahdollisimman monelle kansalaiselle, heille jotka valitsevat päättäjät.

Sivistyksestä pitää siis puhua myös tulevaisuuden tutkimuksessa. Siksi otan seuraavassa esiin kaksi suomalaisten sivistymiseen liittyvää, sukupuolten tasa-arvon kehittymisestä kertovaa heikkoa signaalia kaukaa menneisyydestä. Ne löytyvät suomen kirjakielen syntyhetkiltä kulttuurihistoriastamme ja suomalaisesta uskonnollisuudesta kansanrunoissa kerrottuna ja kristinuskoon opeteltaessa koettuna.

Heikko signaali 1: Miesten ja naisten yhteistyökumppanuus

Tässä luvussa käytän lähteenä pääasiassa Jari Tervon teosta Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. Se on romaani, siis taidetta, mutta hyvin myös dokumentoitu, siis historiaa.

Kieli syntyy kääntämällä aistimuksia ja tuntemuksia sanoiksi ja lauseiksi. Näin neuvoi Pernajan Torsbyssä kirkkoherra kymmenvuotiasta Mikael Agricolaa, jolla oli tapana tulla hänen luokseen silloin tällöin lukemista opettelemaan. Kirkkoherra oli taitava opettaja, juuri noin olisivat neuvoneet muutamat suuret filosofian klassikotkin satoja vuosia myöhemmin. Sana on tiettyyn elämäntilanteeseen liittyvä ja sen yhteyteen sidottu ”yksittäistapaus”, sanoi Gadamer (1986, 192). Myös Wittgensteinin mukaan sanojen merkitys löytyy niiden käyttöyhteydestä (1980, 30).

Ongelmia oli yllin kyllin Mikaelilla myös finskaksi kirjoittamisessa. Miten kirjoitetaan blumma finskaksi: cucca, cukka, cucka vai kukka?, hän kysyi kirkkoherralta. En tiedä, sanoi tuo viisas opettaja, en voi kertoa sinulle, miltä maailma näyttää, avaan vaan silmäsi. Tähän oli oppilaan
tyytyminen. Hän oli rohkea, avasi silmänsä ja myös korvansa. Niin hän sekä näki että kuuli, miltä maailma näyttää ja miltä se kuulostaa.

Agricolan onneksi kirjaimet oli jo keksitty. Ei tarvinnut enää piirtää kuvia asioista, jotka halusi merkitä muistiin, toisille tiedoksi, kuten kirjoituksen syntyaikoina tehtiin. Onnekseen hän syntyi Suomeen paikkakunnalle, jossa asui myös ruotsinkielisiä ihmisiä. Varakkaan talon poikana hän oppi lapsena ruotsinkielen. Lukemisen ja kirjoittamisenkin hän oppi ruotsiksi ja osin latinaksikin. Mutta erityisesti hän ihasteli suomenkielisiä ilmaisuja, joita kuuli ympärillään rahvaan käyttävän.

Mikael kirjoitti laudanpätkille hiilellä suomenkielisiä sanoja muistiin: ”katti, hölttäperse, edesseisoa, lutka, kanalia, lustitarha, cianvittu ”. Renki-ja piikafinska oli hänestä väkevää kieltä. Enimmäkseen hänen muistiin saamansa sanat olivat naisten lausumia. Naiset puhuivat enemmän kuin miehet ja heidän ilmaisunsa oli värikästä. Suurin osa muistiinkirjoitetuista sanoista oli piika-Malinin sanoja, Jari Tervo nimittääkin Malin-piikaa suomenkielen magistraksi. Voidaan sanoa, että Malin-piika oli Agricolan paras yhteistyökumppani suomen kirjakielen luomisen alkuvaiheessa.

Agricolan äidin ja Torsbyn kirkkoherran saumaton yhteistyö taas johti siihen, että nuori Mikael pääsi Viipuriin aloittamaan koulunkäynnin, jota isä kiivaasti vastusti. Siinä tarvittiin jopa lievää painostusta kirkkoherran puolelta Mikaelin isän helmasyntiin, kirkossa humalaisena häiriköintiin viitaten. Näin alkoi suomen kirjakielen kehittäminen, ja samalla sai alkunsa myös Suomen kansan sivistyminen. Tärkeä tekijä oli se, että suomalaiset miehet ja naiset arvostivat toisiaan ja kykenivät yhteistyöhön.

Todisteita suomalaisten miesten ja naisten yhteistyökyvystä löytyy lisää myöhemmältä ajalta. Täällä pohjolassa luonnonolosuhteet ovat ankarat, mikä tarkoittaa mm. sitä, että jokaista kynnelle kykenevää tarvitaan metsässä ja pellolla. Työt tehdään yhdessä. Kansallismuseoon tallennettu muistitieto vuosilta 1860 – 1920 kertoo, että naiset lähtivät tarvittaessa heinätöihin, pellolle ja ojankaivuuseen, heidän varsinaisiksi töikseen mainitaan pyykkäys, leipominen ja lannan levitys. Samaa kertoo Kuvauksia kansannaisten elämästä maalla -teos vuodelta 1890. Ilmeisesti yhdessä tekeminen koski naisten osallistumista myös kaikkein raskaimpiin ”miesten” töihin. Miesten osallistumista esim. kodinhoitoon, ruuanlaittoon tai lastenhoitoon ei näissä muisteluissa mainita.

Naiset Suomessa ottivat itsestäänselvänä paikkansa myös eduskuntatyössä, kun se aika koitti. Hilja Pärssinen, joka oli kansanedustaja 1929-1935 antoi opintomatkalla Englannissa ollessaan haastattelun The Daily Mailiin naiskansanedustajien työstä. Hän sanoi naisten olevan eduskunnassa aivan oikeassa paikassa ja tekevän hyvää työtä maansa eteen. ”Emme kenties puhu yhtä usein kuin miehet, mutta teemme valtavasti työtä valiokunnissa”, hän kertoi. (Kaarenoja & Rämö 2020) Valiokunnissahan eri alojen asioita valmistellaan, ja niiden työ on päätösten perusta. Päätettäessä pidetään sitten puheet.

Kun istutaan rinnakkain jalkapuussa ja kinkereillä papin kuulusteltavana, ja tehdään yhdessä hommat myös pellolla, niin asenteet muokkautuvat suotuisiksi eduskuntatyönkin tekemiseen yhdessä, arvelevat Kaarenoja ja Rämö. Siitä aukeaa ovi naisille myös ministeriyteen ja presidentiksi asti.

Heikko signaali 2: Nainen jumalana Suomessa

Tässä luvussa käytän lähteenä pääasiassa Tiina Piilolan teosta Kalevalan naiset. Se kertoo suomalaisista ennen historiallista aikaa. Kalevala on taideteos, jonka Elias Lönnrot muokkasi kansanrunoistamme. Piilolan teos on runsaasti dokumentoitu tietoteos suomalaisten varhaisista uskomuksista, arvoista ja maailmankuvasta Kalevalassa.

Kansalliseepoksemme Kalevala näyttää meille naiset vahvoina ja uusiutumiskykyisinä, kun taas miehet siinä maailmassa usein osoittautuvat luusereiksi. Elias Lönnrotin kerrotaan kyllä yrittäneen vesittää tämän kansanrunoudessa ilmenevän eron naisten ja miesten välillä, mutta se murtautuu sieltä kuitenkin esiin, vaikka luuseripiirteitä naisissakin siellä ilmenee. Kun Kalevalan tekstiä lukee tarkemmin, huomaa pian, että naiset ovat eepoksen suurimpia vallankäyttäjiä, sanoo Tiina Piilola, he pistävät miehet toimimaan ja pitävät juonen vauhdissa.

Heti Kalevalan ensimmäisessä runossa lukija tapaa myyttisen, naispuolisen luomisen jumalattaren, Ilmattaren:

Olipa impi ilman tyttö, kave luonnotar korea.
Piti viikkoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä.
Ilman pitkillä pihoilla, tasaisilla tantereilla.

Ilmatar kuitenkin kyllästyi siveään eloonsa ilmassa ja laskeutui meren selvälle selälle. Siellä raju itätuuli sekoitti naisen pään ja hedelmöitti hänet. Vaikean ja pitkän raskauden aikana Ilmatar tuskastui tilaansa. Hän myönsi tarvitsevansa apua ja pyysi sitä Ukko ylijumalalta, joka oli luonnonvoima hänkin, ikään kuin kollega Ilmattarelle.

Ukko ylijumala ei ilmeisesti osannut auttaa Ilmatarta raskautta koskevassa ongelmassa, mutta hän keksi tälle tehtävän, joka oli hyödyksi kohta syntyvälle ihmiselle. Ihminen nimittäin tarvitsisi maailman asuakseen, mutta sellaista ei vielä ollut olemassa. Maailma oli siis luotava ennnen ihmisen syntymää. Tähän työhön Ukko ylijumala lähetti Ilmattarelle avuksi sotkan, joka muni hänen merestä pilkahtavalle polvelleen kuusi kultamanaa ja yhden rautamunan. Näistä aineksista syntyi kahden luonnonvoiman, naispuolisen ja miespuolisen, yhteistyössä kalevalainen kosmos, paikka elää ja toimia ihmiselle.

Vihdoin syntyi myös ihminen, synnyttämällä Ilmatar hänet loi. Hän oli Väinämöinen, siis mies. Naisen luomiseksi ei Kalevalassa tarvittu Väinämöisen kylkiluuta, sillä nainen oli jo olemassa, luotu luontokappaleeksi ja myös synnyttäjäksi eli naiseksi. Voimme aavistella, että kysymys ei tässä olekaan luojan sukupuolesta, vaan yleisemmin itse luonnosta ihmisen yläpuolella olevana voimana ja ihmisen luojana.

Kirjallisuustieteilijä Tellervo Krogerus kertoo Ilmattaren hahmoon liitetyn epiteetin, kave, merkitsevän luotua olentoa, luontokappaletta sekä naista. Folkloristiikan professori Lotte Tarkka puolestaan on sitä mieltä, että mytologiamme ei sijoita maailman alkuun naista, vaan persoonattoman voiman. Voitaisiinko siis tulkita, että Väinämöisen eli ihmisen luominen oli itse asiassa luonnon aikaansaannos? Silloin se kertoisi myös ihmisen ja luonnon välisestä läheisestä suhteesta ja avaisi tietä ihmisen luontosuhteen syvempään ymmärtämiseen myös meille nykyihmisille.

Itämerensuomalaisessa mytologiassa naisten valtapiiriin kuuluvat luonnon, tuonpuoleisuuden, elämän ja kuoleman salaisuudet. Merkittävimmät mytologiset naishahmot ovat aseksuaalisia. He hedelmöittyvät luonnon voimasta. Naissyntyisessä maailmankaikkeudessa he edustavat suurinta vaaraa ja parasta turvaa. Heitä pelätään, mutta myös tarvitaan kipeästi. Nämä ovat miesten tunteita, jotka naiset ovat vahvasti aina kokeneet.

Paljon myöhemmin, kun useimmat suomalaiset olivat jo Ilmattarensa unohtaneet, koki nuori Mikael Agricola voimakkaasti oman seksuaalisuutensa heräämisen kotikylässään Torsbyssä, kertoo Jari Tervo (2020). Sen kokemuksen jälkeen hän oli varma, että hänen hänen kirkkoherralta saamansa oppi kristinuskon Jumalasta oli virheellinen. Jumala olikin nainen, ei mies. Hän kertoi uuden tietonsa kirkkoherralle, joka kauhistuneena ihmetteli, mistä poika oli tuommoista saanut päähänsä.

Wittenbergissä opiskellessaan Agricola oppi Lutherilta, että Ihmistä, joka on sinut oman eläimellisyytensä kanssa, kutsutaan luterilaiseksi. Luther ei kovin hämmästellyt Agricolan näkemystä Jumalasta naisena. Näytti siltä, että hän itsekin arvosti suuresti naisia, etenkin omaa vaimoaan, joka oli entinen nunna. Seksuaalisuus oli Lutherille hyvin tärkeää, ja parasta se oli hänen mielestään entisen katolisen piispan ja entisen nunnan välillä.
Luterilaisessa kristinuskossa ja suomalaisessa mytologiassa on yhteistä naisten arvostaminen miesten rinnalla heidän erilaisuudestaan huolimatta – ja juuri sen tähden.

Seija Kojonkoski-Rännäli

Lähteet:

Gadamer, H.G. 1986. Hermeneutik II. Wahrheit und Methode.

Kuosma, M. ”Vallan, työn ja rahan ytimessä”, Veli-Pekka Leppänen. HS 3.2.22 B10

Vappu Kaarenoja & Aurora Rämö, TYTÖT. Suomalaisen tasa-arvon perusteet. 2020. Siltala.

Piilola, T. 2019. Kalevalan naiset. S&S.

Tervo, J. 2021. Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. Otava.

Wittegestein, L. 1980. Sininen ja ruskea kirja. WSOY.

Tagged : historia / kirjallisuus / politiikka / sivistys / tasa-arvo