Avainsana: koulutus

Miten tutkitaan asioita, joita ei ole koskaan aikaisemmin tutkittu?

by toimitusTutkimus / Uncategorized

Kirjoittaja: Timo Sneck

Kuvan lähde: Tarja Lang

Haaste tulee eteen aina innovaatiohakuisessa toiminnassa. Futurologian isäksi nimetyn Ossip K. Flechtheimin määritelmän mukaan futurologiassa ensin ennakoidaan tulevat ongelmat ja sitten kehitetään niiden synnyn estävät ratkaisut. Siis tutkitaan asioita, joita ei ole aikaisemmin tutkittu ja luodaan puuttuvaa tulevaisuustietoa.

Innovaatiohakuinen kasvu Suomessa

Suomessa suurin ongelma on väestön väheneminen alenevan syntyvyyden vuoksi ja samanaikainen työvoiman määrän väheneminen. Tarvitaan työn tuottavuuden noston edellyttämän osaamisen ennakoivaa koulutusta. Tavoitteena on luoda katkottomia työuria yrityksiin, jotka ovat kykeneviä innovaatiohakuiseen tuottavuuden kasvuun. Samanaikaisesti pitää henkilöstön työn tuottavuutta nostaa.

Tämä innovaatiohakuinen kasvu edellyttää henkilöstön jatkuvaa kouluttamista työn ohessa. Tähän liittyen VTT:llä opastettiin jo 1980-luvulla 20–30 tutkijaa eräällä kurssilla tutkimaan ja kehittämään päättelyrakenteita, joilla kehitetään ratkaisuvaihtoehtoja haasteisiin, joita ei aikaisemmin ole tutkittu. Näin luodaan ”puuttuvaa tulevaisuustietoa”. Tein väitöskirjani suurelta osin tältä perustalta viemällä läpi useita tapausesimerkkejä.

Nyt eräs tärkeimmistä tosielämää parantavista tapausesimerkeistä olisi luoda toimintamalli liiketoiminnan ja työn tuottavuuden samanaikaisesta nostamisesta. Parhaita valmiusasteita tällaiselle kokeilulle löytyy Kemissä. Siellä on äkillisen rakennemuutoksen purkamisen yhteydessä luotu yrityksiä ja niiden työntekijöitä yhdistävä työllisyyden yhteispalvelu Pointti. Tämän tehostamiseksi SitraLab3 yhteydessä kehitettiin periaateratkaisuksi InnoOhry (Innovaatiotoiminnan ohjausryhmä) varmistamaan innovaatiohakuisille yrityksille tarvittavien innovaatioiden saanti. Sen toiminnan aloitusta testattiin SitraLab4 yhteydessä. TutuHesan henkilöstö on osallistunut SitraLab toimintaan Kemin tukena.

Kiertotalouden ankkuriyritys

Muutaman vuoden kuluttua Infinited Fiber Company (IFC) on käynnistämässä Kemiin jätetekstiileistä Infinna™ -kuiduksi jalostavan tehtaan, joka toimii samalla kiertotalouden ankkuritehtaana. Perinteisessä lineaarisessa arvoketjussa on selkeä yritysten välinen suhde, jossa yritys myy alihankkijana tuotantonsa valmistavalle yritykselle, joka jalostaa tästä lopputuotteen. Tällöin voidaan puhua ketjun kärkiyrityksestä. Kiertotalouden sirkulaarisessa arvoketjussa ei ole kärkiyritystä, vaan tuotannon koon perustana on ankkuriyritysten kapasiteetti ja ketjun seuraavien arvontuottajayritysten kyky ylläpitää loppukäyttäjille sopivien tuotteiden jatkuvaa kehittämistä.

Sirkulaarisen ketjun jatko tästä on tutkimatonta aluetta. Kemissä luodaan käsitystä niistä osaamisista, jotka IFC:n uusiokuitujen markkinoille tullessa kiertotalousketjun seuraavien arvontuottajien henkilöstön on hallittava. Näin päästään käynnissä olevassa kokeilussa keskittymään tekstiilialan kiertotalousketjun tarvittavien osaamisten kouluttamiseen Kemissä. TutuHesan tilaisuudessa 24.10.2023 Omnian tutkimuspäällikkö Tarja Lang luonnehti tilannetta seuraavasti: “Kun vielä ei tiedetä, mitä osaamista tekstiilialan kiertotalouden työntekijöiltä vaaditaan, niin ei voida tietää, mitä tulevaisuudessa pitää kouluttaa ja miten koulutus pitäisi järjestää.” Kiertotalousketjun määrittäminen on täysin kesken siihen asti, kunnes opetustoimi osataan toteuttaa oikein.

Kemissä ollaan aloittamassa sirkulaarisen tekstiilialan kiertotalousketjun alkuvaiheen yritysten toiminnan ja osaamistarpeiden määrittelyä. Sen rinnalle voi ottaa muita alueita kehittelykohteiksi Kemin valmiuksien perustalta. Kemin Pointti kehitti Kemin äkillisen rakennemuutoksen hankkeessa menettelytavan, jossa ratkaistaan myös katkottoman työuran haasteita. Tällä hetkellä on motivoitava henkilöstö tulevaisuudessa tapahtuvaan yrityksen ja sen henkilöstön työn tuottavuuden samanaikaiseen nostoon. Tämä on mahdollista vain järjestelyillä, joilla tarvittava koulutus toteutetaan oikeaan aikaan innovatiivisten ratkaisujen käyttöön ottavien yritysten kanssa.

Miksi näin on? Vain yritys voi tietää, milloin innovatiiviset ratkaisut ovat kypsiä markkinoille eli kiertotalousketjun tiettyyn arvontuottoketjun vaiheeseen. Tämä ei ole mahdollista, ellei henkilöstölle ole opetettu tuolloin tarvittavia taitoja. Kemi-pilotin avulla voidaan lisätä ”elinikäisen koulutuksen muotoja” innovaatiohakuisen kasvun edellyttämien taitojen tuottamiselle. Jatkuvan oppimisen ja työllisyyden palvelukeskuksen (JOTPA) on organisaationa tällä hetkellä käytännössä mahdotonta osallistua koulutuksen toteutukseen, kun kilpailun takia innovaatioita ei voida avata muille näkyviksi.

Kohti jatkuvaa osaamisen kehittämistä

Sosiaalipolitiikan täyskäännös syntyy kouluttamalla innovaatiohakuisten kasvuyritysten henkilöstöä uusien osaamisten hallintaan. Tämä onnistuu vain niin, että yrityksen ja sen henkilöstön työn tuottavuudet nousevat samanaikaisesti. Työvoimapulan takia yritysten toiminnan laajeneminen ja tuottavuuden kasvu voivat pääsiassa toteutua vain yrityksissä olemassa olevan henkilöstön osaamisen kehittämisen kautta. Tämä edellyttää erityisesti kiertotaloudessa avointa innovaatioalustaa, joka osoittaa kaikkien sirkulaariseen arvontuottoketjuun kuuluville ne taidot, jotka kunkin vaiheen yrityksen on hallittava oman ja muiden vaiheiden yritysten ja sitä kautta kokonaisuuden toiminnan tehostamiseksi.

Kuvattu askel poistaa pulaa erityisosaamisesta, joka tarvitaan tulevaisuuden ammateissa. Nykyisillä keinoilla suurta osaa työttömistä ei kyetä pysyvästi palauttamaan työelämään. Tätä varten on kehitetty urakone, joka ohjaa työntekijää valitsemaan sopivimman työtehtävän, jonka rekrytointivaatimukset ovat mielekkään opiskelun avulla saavutettavissa. Yksittäinen kunta tai alue ei kykene koulutusta ennalta järjestämään. Sitä varten ensimmäinen vaihe on korvata esim. työ- ja elinkeinoministeriön toimialakohtaiset raportit Ketjuräätälöintikoneella, jossa on koko ajan päivittyvät koulutusohjelmat. Kone on ideoitu räätälöimään ja kytkemään toisiinsa työvoiman kysynnän edellyttämät taidot ja erilaisista tehtävistä työttömiksi jääneille sopivimmat valintavaihtoehdot koulutusohjelmineen. Näin voidaan kehittää henkilökohtainen koulutusohjelma, jonka suorittamalla työtön täyttää sopivan rekrytoivan yrityksen edellyttämät kyvykkyydet.

Tulevaisuudessa ammattien sijasta puhutaan toisiinsa sopivista osaamismoduuleista, jotka vaihtoehtoisissa työtehtävissä on osattava. Jos esimerkiksi JOTPAlle valmisteltaisiin kuvattu Ketjuräätälöintikone, se voisi laajentaa nykyistä rooliaan työelämäpalvelijana luoden myös reaaliaikaisen digitaalisen tietovarannon. Tällöin toisen asteen oppilaitokset sekä lukiot voisivat urakoneen avulla ohjata työelämään siirtyviä opiskelijoita näkemään katkottoman työuran ylläpidon rakenteet Ketjuräätälöintikoneen avulla.

Kaupunki- ja aluetason InnoOhryt hankkivat tietoa, jota tarvitaan sellaisen ”elinvoiman yhteiskehittämiseen”, jolla lähitulevaisuudessa voidaan edetä kansantalouden kasvun ja kestokyvyn nostamiseen. Erilaisten innovaatio- ja koulutusekosysteemien yhteistoiminnalla innovaatiohakuinen kasvu voidaan toteuttaa eri alojen kiertotalousjärjestelmien ylösajossa.

Innovaatiohakuinen kasvu ja katkottomien työurien kehittäminen kiertotalousjärjestelmässä edellyttää InnoOhryn toimintaa, jossa yritykset, niiden henkilöstö sekä kouluttajat kykenevät yhteistyöhön. TutuHesan tuella Kemiin muotoillaan ankkuriyrityksen varaan rakentuvaa tekstiilialan kiertotalouden arvontuottoketjua erityisesti koulutustarpeiden osalta. Infinited Fiber Companyn lisäksi samaa ajattelutapaa harkitaan vihreän siirtymän ja uusiutuvan energian osalta.

Flechtheimin mukaan näin on määritelty täsmällisesti ne toiminnot, jotka tarvitaan kriittisen haasteen, katkottoman työuran luontiin tekstiilialan kiertotaloudessa ratkaisemiseksi.

Linkit

Lue lisää Kemin ÄRM -toiminnasta https://www.kemi.fi/tyo-ja-yrittaminen/akillinen-rakennemuutos/

Lue lisää Omnian SusTexEdu-hankkeesta https://www.omnia.fi/hankkeet/sustexedu

Kirjoittaja

Timo Sneck on professori emeritus (Innovatiiviset yritys ja elinkeinorakenteet), joka on kehittänyt väitöskirjassaan Ossip K. Flechtheimin futurologian perusajatuksesta (ensin on ennakoitava tulevaisuuden uhkakuvat ja sitten on kehitettävä valmiudet selvitä niistä) tulevaisuudentutkimuksen toiminnallisen paradigman. Blogi kuvaa tällä otteella työskentelyä.

Tagged : / /

Tulevaisuusdilemma

by Seija Kojonkoski-RännäliYhteiskunta


Kuva: Alakoulun oppilaita Addis Abebassa Etiopiassa.
Kuvaaja: Tuntematon kollegani.

Tulevaisuuden ennakointi on kuin nuorallatanssia, riskialtista tasapainoilua. Nuorallatanssijan on hallittava fyysinen ja henkinen olemuksensa täydellisesti. Tulevaisuuden ennakoimalla taas on oltava laaja-alainen ymmärrys sekä ennakoitavasta asiasta että kaikista siihen vaikuttavista tekijöistä. Tanssija voi saavuttaa mestaruuden sitkeällä harjoittelulla, kaikki riippuu hänestä itsestään. Tulevaisuuden ennakoida tarvitsee aina useiden muiden alojen asiantuntijoita avukseen. Lisäksi sitä vaikeuttaa ilmiö, jota nimitän tulevaisuusdilemmaksi.

Tulevaisuusdilemmalla tarkoitan sitä, että vaikka täällä maailmassa monet asiat muuttuvat koko ajan, jotkut hyvin nopeastikin, voimme vaikuttaa niihin ja kehittää niitä haluamaamme suuntaan. On kuitenkin myös asioita, jotka muuttuvat hyvin hitaasti, jos ollenkaan. Niihin vaikuttaminen on vaikeaa, ellei mahdotonta. Ristiriita syntyy siitä, että emme aina erota näitä kahta toisistaan. Olemme taipuvaisia uskomaan rajattomaan muutosvoimaamme täällä maailmassa. Siihen meitä rohkaisevat erilaiset scifi-tarinat, ja varsinkin se valtaisa teknologinen kehitys, johon olemme yltäneet. Meistä on alkanut näyttää siltä, että kaikki muuttuu ja on muutettavissa radikaalisti uudeksi koko ajan. Tulevaisuus on jotain hämmästyttävän uudenlaista kaikilta osin.

Mutta eihän se niin mene. Otan seuraavissa luvuissa esille kaksi asiaa: suomalaisen peruskoulun viimeaikaiset kehittämisyritykset ja talouden globalisoinnin, joissa tulevaisuuden ennakointi näyttää menneen harhaan. Lopuksi suosittelen tulevaisuuden ennakoijille Pekka Saurin aikakonetta avuksi vaikeassa tehtävässään.

Yleissivistävän kansanopetuksen muuttumaton muuttuja

Vuonna 2020, kun Pisa-tutkimukset, OECD:maiden 15-vuotiaiden oppilaiden osaamistason mittaukset, alkoivat, komeilivat suomalaiset koululaiset niiden kärkisijoilla, ja luottamus koululaitokseemme nousi huippuunsa. Saimme olla pitkään myös kansainvälisen ihailun kohteina. Pian alkoi kuitenkin tuloksissa alamäki ja sen myötä heräsi huoli yllättävän ilmiön syistä.

Asiaa tutkinut koulutussosiologian ja -politiikan professori Hannu Simola kuitenkin lohduttaa, että mitään katastrofia ei sentään ole tapahtunut, Suomi kuuluu edelleenkin OECD:n kärkikymmenikköön Pisa-mittauksissa. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin esittää yhden selkeän syyn tulosten vähittäiselle huononemiselle: alun menestyksestä saamme kiittää Suomessa aiemmin noudatettuja koulupolitiikkaa ja pedagogiikkaa, jota viimeistään 1990-luvulla ryhdyttiin radikaalisti kehittämään. Sitä haluttiin modernisoida tulevaisuuteen paremmin sopivaksi. Tarvittavia uudistuksia pohdittiin monissa seminaareissa ja yleisötilaisuuksissa, mutta koulutussosiologit niistä tilaisuuksista puuttuivat. Tämän alan asiaa käsittelevä runsas tutkimuskirjallisuus jäi näin ollen uudistajille tuntemattomaksi. (Simola 2023, 7.) Artikkelissaan Simola valottaa suomalaisen peruskoulun historiallista taustaa, joka sen uudistajilta nähtävästi jäi ottamatta huomioon.

Suomi oli lyhyessä ajassa, sotien jälkeen, muuttunut agraariyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi, muokkautunut moderniksi hyvinvointivaltioiksi ja laajentanut takaperoista koululaitosta merkittävästi. Kaikki tämä oli tapahtunut eurooppalaisittain myöhään ja hyvin nopeasti. Se sai kansassa aikaan poikkeuksellisen koulutususkon. Vähäinenkin koulutus näytti mahdollistavan ”siistin sisätyön” ja hyvinvoinnin. Näin koulunkäynnistä, jota alkuun pidettiin turhana laiskotteluna, tuli arvostettu asia. (Simola 2023, 9.)

Kansakoulumme oli alkuaan hyvin säädelty laitos. Oli koulutarkastajat, virallisesti hyväksytyt oppimateriaalit ja opettajien velvollisuus pitää luokkapäiväkirjaa, muistuttaa Simola. Pedagogiikkaa, jonka hengessä tulevia Pisa-menestyjiä opetettiin, hän nimittää ”Adolf Ehrnrooth-pedegogiikaksi”. Se oli patriarkaalista luokkahuonepedagogiikkaa, jossa opettaja pitää huolta kaikkien oppilaiden oppimisesta, mutta säilyttää kuitenkin tietyn välimatkan heihin. (Simola 2023, 9.)

Viimeaikaisten koulu-uudistusten kohteena on ollut poliittisesti ja pedagogisesti edistyksellinen suomalainen peruskoulu. Sen toteuttivat varsin konservatiiviset, mutta samalla edistyksellisen oppilaskeskeiset opettajat, jotka säilyttivät hyvät suhteet enemmistöön oppilaista. Uudistukset ovat vieneet kouluamme vauhdilla ja voimalla kohti ”Nalle Wahlroos-pedagogiikkaa”. Se on Simolan mukaan uuden tottelevaisuuden ja alamaisuuden pedagogiikkaa, jonka ytimenä ovat erottelevat ja luokittelevat kilpailu, vulgaarikonstruktivismilla oikeutettu oppimisen vastuunsiirto oppilaille sekä ihon alle tunkeutuva arviointi ja itsearviointi.” (Simola 2023, 9.)

Yleissivistävän kansanopetuksen muuttumaton muuttuja on oppilas, pieni lapsi, joka on täysin riippuvainen lähellään olevista aikuisista ja muusta ympäristöstään. Myös se, mitä ja miten hän koulussa oppii, on paljolti kiinni näistä tekijöistä. Siksi on viisasta muuttaa tätä ympäristöä tarvittaessa vain hänen ehdoillaan. Ehkä tämä tosiasia jäi koulu-uudistajilta huomaamatta.

Myyttinen talous ja faktinen todellisuus

Talousajattelua on vuosisatojen ajan hallinnut jatkuvan kasvun ideologia. Niin tulevaisuudentekijät kuin maailmassa pärjäämisestään huolestuneet tavalliset ihmisetkin ovat tottuneet pitämään sitä vastaansanomattomana välttämättömyytenä. Se tarkoittaa mm. että tavaratuotantoa on keskitettävä. Siitä on tehtävä globaalia. Tulevaisuuden parempaa maailmaa onkin tehty tästä näkökulmasta lähtien, ja kehitys jatkuu kiihtyvällä vauhdilla. Uppoutumatta tarkemmin tähän, seuraustensa valossa jo järjettömältä näyttävän ideologia syntyhistoriaan, lainaan asian selventämiseksi tähän lyhyen otteen Georg Henrik von Wrightin teoksesta Minervan pöllö (1992).

von Wright puhuu klassisesta modernista, jolla hän tarkoittaa 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa vallitsevaksi noussutta aatevirtausta. Hän sanoo, että tuon ”nuoren modernin kasvot suuntautuivat toiveikkaina tulevaisuuteen”. Sen ihmiskuva oli Shelleyn ”vapautettu Prometheus, oma jumalallinen ohjaajansa, tasa-arvoinen ja vailla luokkaa, heimoa ja kansaa, vapaa pelosta ja palvonnasta, arvoasenteista, oma valtiaansa, rehti, lempeä ja viisas.” Uudelle optimistiselle mielialalle oli luonteenomaista usko edistykseen, rajottamattomaan ja ikuisesti jatkuvaan edistykseen, joka oli luonnollista ja välttämätöntä. Von Wright kutsuu sitä edistyksen myytiksi (1992, 140-143.) Tämän myytin jälkikasvua on nykyinen jatkuvan kasvun ideologia ja sen edellyttämä talouden globalisaatio.

Ideologioita, kuten uskontoja, on tunnetusti vaikea muuttaa. Niinpä globalisaatiotakin on lähinnä pyritty kehittämään edelleen, ei niinkään muuttamaan. Jos muutosyrityksiä on ollut, ne on julkisuudessa usein pyritty sivuuttamaan. Helena Nordberg-Hodge kuitenkin esittelee kirjassaan Tulevaisuus löytyy läheltä. Askelia onnellisuuden talouteen (2022) hämmästyttävän määrän ns. ruohonjuuritason järjestöjä ja yhteisöjä, jotka ovat menestyksellisesti kehittäneet paikallista taloutta. Siinä paikallistamisessa näkökulma on lempeä, feministinen ja kokonaisvaltainen. Keskiössä on inhimillinen ja ekologinen hyvinvointi. Samaan aikaan myös yliopistoissa on alettu yhä laajemmin ymmärtää, että varsinainen taloutemme on elävä luonto, josta meidän tarpeidemme tyydyttäminen viimekädessä riippuu. Poliittiset johtajat ja bisnesvaltiaan kuitenkin ummistavat silmänsä näiltä uusilta ilmiöiltä, eikä valtamediakaan niistä kovin näkyvästi kerro. Siksi tämä kehityssuunta on jäänyt paljolti tuntemattomaksi. (Nordberg-Hodge 2022, 7-8.) Mitä paikallistuminen siis oikeastaan on?

Paikallistuminen (lokalisaatio) tarkoittaa sellaisten taloudellisten ja muiden tukirakenteiden poistamista, jotka tällä hetkellä palvelevat suuryritysten ja pankkien etuja. Se tarkoittaa myös tuontimarkkinoista riippuvuuden purkamista ja oman tuotannon sovittamista paikallisiin tarpeisiin. Tuottajien ja kuluttajien etäisyyttä pyritään siis lyhentämään aina kun se on mahdollista, jolloin tarpeeton rahtiliikenne vähenee. (Nordberg-Hodge 2022, 57-58.)

Paikallistuminen ei kuitenkaan tarkoita menneisyyteen palaamista, sen sijaan se nostaa esiin ja ottaa käyttöön toimintatapoja, joissa kulttuurit ja yhteiskunnat ennen ovat onnistuneet, jotta niitä voitaisiin kehittää edelleen tulevaisuuden suunnittelussa (emt., 145).

Talouden pitkään jatkuneen globalisoinnin vaaralliset jäljet ovat nykyisin selvästi näkyvissä. Niistä myös media meille joka päivä kertoo. Siksi en lähde tässä niitä luettelemaan. Nordberg-Hodgen kirjassa ne ovat laajasti esillä ja kattavasti dokumentoidut. On hyviä perusteita hylätä myyttinen taloudenpito ja perustaa tulevaisuuden suunnittelu faktoihin. Paikallistamishankkeet syntyvätkin usein juuri silkan terveen järjen käytöstä, sanoo Helena Nordberg-Hodge (2022, 15).

Pekka Saurin aikakone

Kirjassaan Onnen harha (2022) Pekka Sauri kertoo keksineensä aikakoneen ja jakaa sen kaikkien käyttöön. Näin se toimii: vähennä syntymävuodestasi nykyinen ikäsi. Katso sitten internetin hakusovelluksesta, mitä kaikkea tulokseksi saamasi vuoden aikana tapahtui. Tulet huomaamaan, että tuona kaukaisena menneisyyden vuonna tapahtuneet asiat ovat useimmat sinulle ihan tuttuja, muistat ne melkein kaikki. Tämä sinun elämäsi nykyisyys oli kuitenkin silloin eläneille ihmisille utopistiseksi miellettyä tulevaisuutta.

Käännä sitten aikakoneen viisarit kohti tulevaisuutta, ja lisää tähän vuoteen, jota nyt elämme, oma ikäsi. Saat tulokseksi kaukana tulevaisuudessa olevan vuoden. Vaikka et voikaan etsiä näkyviin tulevia tapahtumia siltä vuodelta on sinun, ollaksesi looginen, pakko päätellä, että silloin elävät ihmiset muistavat nykyiset tapahtumat lähes kaikki. Se vuosi ei ole tästä hetkestä yhtään kauempana kuin äsken etsimäsi menneisyyden vuosi.

Aikakoneen käyttö todistaa, että tulevaisuuden ennakoinnissa voi erehtyä. Scifi-tarinat ja uuden teknologian hehkutus eivät kerro kaikkea. Harvat ihmiset tulevaisuudessakaan lentelevät ympäriinsä mielikuvituksellisissa avaruuspuvuissa tai syövät ravinnokseen vain proteiini- ja hiilihydraattipuristeita, vaikka niin jo sata vuotta sitten kuviteltiin. Tulevaisuus on todennäköisesti oleellisilta osin samanlainen kuin nykyisyyskin. Tämä on hyvä opetus meille kaikille. Kiitos Pekka Sauri!

Varmaan myös se pihlaja, joka kasvaa Palokarin jylhän kallion kolosta, on tulevaisuudessakin paikoillaan, muutaman kerran uusiutuneena tosin. Siitä on hyvä tarkistaa turvallinen tulosuunta Palokarin eteläpuhdin ankkuripaikkaa veneellä lähestyttäessä.

Ankkurissa Palokarin eteläpuhdissa Uudenkaupungin edustalla 25.7.2009. Kuva: Seija Kojonkoski-Rännäli.

Kirjoittaja: Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet:

Nordgren-Hodge, Helena. 2022. Tulevaisuus löytyy läheltä. Askelia onnellisuuden talouteen. Englanninkielinen alkuteos 2019. Suomentanut Hannu Poutiainen. Basam Books.

Sauri, Pekka. 2022. Onnen harha. Minerva Kustannus. Helsinki.
Simoa, Hannu. 2023. ”Pisan opetukset”. Kanava 2/23, 6-12.

Von Wright, Georg Henrik. 1992. Minervan pöllö. Esseitä vuosilta 1987-1991. Kustannusosakeyhtiö Otava. Keuruu.

Tagged : / / / /

Näppituntuma, digi-grasping ja muita tulevaisuuden tärkeitä taitoja

by Seija Kojonkoski-RännäliYhteiskunta

Kuva: Jenni Koskikumpu

”Tehdään heti aluksi selväksi: on ajanhukkaa rakentaa oma puuvene.”

Tämä Nick Schadenin kirjoittaman veneenrakennusoppaan ensimmäinen virke. Se on totta nykyaikana ja varsinkin tulevaisuutta ajatellen. Vai onko?

Oli niin tai näin, monet haluavat nykyäänkin rakentaa oman puuveneen ja myös tekevät niin. Monet myös neulovat mielellään sukkia, jopa upeita kirjoneulevillapaitoja tai virkkaavat pieniä kukkia rikkinäisten farkkujensa korjaamiseksi ja koristelemiseksi. Siitä ei saa rahapalkkaa, eikä se kasvata Suomen taloutta, mutta se on tekijälle merkityksellistä, se on inertiaa. (Koskensilta 2020)

Inertia tarkoittaa fysiikassa kappaleen taipumusta jatkaa tasaista liikettään, ellei siihen kohdistu kiihtyvyyttä aiheuttavaa nettovoimaa. Ihmisessä se on Sivistyssanakirjan mukaan mm. joutilaisuutta, toimettomuutta, velttoutta, hitautta, mielen tyyneyttä ja rauhallisuutta.

Työtä ja tekemistä ajatellen tämä tarkoittaa, että jos tekemisen tavalla on tekijälle merkitystä, se pyrkii jatkumaan entisenlaisena uudessa ajassa, vaikka sillä ei enää nähtäisikään olevan yhteiskunnallista tai taloudellista arvoa. Siksi veneen rakennus, ja kaikki muukin käsityö, yhä on suosittua. Se on tekijälle merkityksellistä. Suomessa käsityö on myös kansanopetuksen historian alusta alkaen ollut kategorinen oppiaine perusopetuksessa, ja on jatkuvasti aktiivisen kehittämisen kohteena.

Varsinainen taito

Taito on siis totuudenmukaisesti päättelevä tekemisvalmius. Jokainen taito koskee jonkin syntymistä. Taidon harjoittamiseen kuuluu myös sen käsittäminen, miten joku sellainen syntyy, joka voi olla tai olla olematta, ja jonka olemassaolon perusta on tekijässä eikä siinä, joka tehdään. Heikkotaitoisuus on silloin väärin päättelevä tekemisvalmius. (Aristoteles 1989, VI 4.) Ilkka Niiniluodon mukaan taito voidaan nykyään ymmärtää laajemmin, ei vain jonkun ulkoisen tuloksen tekemisen kykynä, vaan itse tekemisen ja toiminnan hyvänä laatuna (Niiniluoto, 1992, 7).

Näin laajennettuna käsitteenä taito voidaan määritellä ihmisen kyvyksi käyttää kulloinkin vallitsevissa olosuhteissa itsessään olevia mahdollisuuksia ja saatavissa olevaa relevanttia tietoa omien ideoidensa ja tavoitteidensa, tai jonkun muun tahon päämäärien toteuttamiseen omassa elämismaailmassaan ja yhteiskunnassa. Oleellista taidoissa on siis välineellisyys. Mutta päämäärien ja tavoitteiden asettaminen tekemiselleen, se on tekemisestä irrallinen. Se on hyve (Aristoteles 1989, VI 13).

Käytännöllinen järki

Kyetäkseen asettamaan päämääriä ja tavoitteita tekemiselleen ihminen tarvitsee totuudenmukaisesti päättelevää toimintavalmiutta, jonka avulla hän harkitsee niitä asioita, jotka voivat olla toisin, eli joihin hän voi toiminnallaan vaikuttaa. Tämän hyveen avulla hän arvioi, mikä on hyvä, mikä huono päämäärä.

Aristoteles nimittää tätä arvokasta toimintavalmiutta käytännölliseksi järjeksi (fronesis). Siihen kuuluu kiinteästi myös älykkyys, joka kuitenkin ilman toiminnan hyvää päämäärää on ”pelkkää viekkautta”, sillä ”tämä sielun silmä ei saavuta toimintavalmiuttaan ilman hyveen apua” (Aristoteles 1989, VI, 12).

Käytännöllisen järjen hyve voi ihmisessä kehittyä vain kiinteässä yhteydessä käytännön tekemiseen ja taitoihin. Se vaatii aikaa. Siksi siitä ei useinkaan nuori ihminen voi olla osallinen, vaikka hän voi olla esim. huippumatemaatikko. Mutta tärkeää käytännöllisen järjen kehittymisessä on myös teoreettinen tieto. Kun ihminen harjaantuu taidoissaan käytännön tekemisessä ja työssä, jota hänen järkensä ja teoreettinen tietonsa ohjaa, hän oppii näkemään kokonaisuuksia ja ymmärtämään, millaisessa suhteessa osat ovat toisiinsa ja kokonaisuuteen. Hän oppii tuntemaan tapahtumien taustan ja ennakoimaan niiden seurauksia.

Koneelle ei koskaan voi kehittyä käytännön järkeä. Se kehittyy vain ihmiselle, joka hallitsee sekä työnsä vaatimat käytännön taidot että niiden teoreettisen perustan.

Kokonainen käsityö

Tehdessään kokonaista käsityötä suorittaen kaikki työprosessin vaiheet (ideoinnin, taiteellisen ja teknisen suunnittelun, valmistamisen ja arvioinnin) itse, tekijä kehittyy tasapuolisesti kaikilta persoonallisuutensa alueilta. Hän käyttää vanhoja tekemisentapoja, ideoi, kokeilee ja harjoittelee uusia. Hän korjaa, hioo ja parantaa tekemistään. Hän oppii tuntemaan materiaalinsa ja arvostamaan sitä. Hän antaa työlleen kasvot ja kokee vastuuta tekemisestään. Työn ulkoisessa tuloksessa tulee näkyväksi se, mitä hän optimaalisesti on. Siksi hän rakastaa työnsä tulosta, ja pyrkii tekemään työnsä mahdollisimman hyvin. Käsityötä tehdään paljon myös ositettuna käsityönä. Sellaisena se ei kehitä tekijäänsä yhtä monipuolisesti kuin kokonaisena käsityönä, mutta on silti tekijälleen rauhoittavaa ja terapeuttista toimintaa antaen parhaimmillaan miellyttävän osaamisen kokemuksen. (Kojonkoski-Rännäli 1995.)

Suomalaisessa käsityön tutkimuksessa ja koulutuksessa kokonaisella käsityöllä on pitkät perinteet. Sen teoreettinen tutkimus alkoi 1990-luvun alkupuolella. Empiirinen tutkimuskin virisi 2000-luvun alussa ja on nyttemmin varsin vilkasta. Myös valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa tämä käsite on ollut meillä 2000-luvun alusta alkaen ohjaamassa käsityön opetuksen suunnittelua ja toteutusta maassamme.

Osaamisen onni ja onnellinen omistaja

Tiedon ja taidon oppiminen useiden inhimillisten kykyjen yhteistyönä on kokemuksena hyvin miellyttävää. Se antaa ihmiselle mahdollisuuden tavoitella itselleen merkityksellisiä asioita. Oppiminen on silloin hallinnan tunne, jota A. T. Nuyen sanoo ylevöitymiseksi (sublime) (1996). Ylevä on jotain olennaista, varsinaista, tavanomaisesti ymmärretyn takana oleva toinen totuus. Ylevöitymisen tai hallinnan tunne syntyy, kun oppija havaitsee voivansa käyttää henkistä kapasiteettiaan monipuolisesti ja laajasti oivaltaen uusia asioita ja myös kykenevänsä ilmaisemaan niitä konkretisoiden ne taidoillaan materiaaliseen maailmaan. (Nuyen 1996, 96.)

Tietoa voidaan jakaa ja tallentaa monin tavoin. Se on kaikille saatavilla, eikä sitä kukaan yksin omista. Mutta taito on vain taitajan oma, luovuttamaton aarre. Se on hänen fyysisessä ja henkisessä olemuksessaan , eikä sitä voi ottaa häneltä pois. Thomas Hobbes sanoo teoksessaan Leviathan sen olevan ihmisen yksilöllinen power (Hobbes 1982). Tämä käsite on ymmärrettävä laajasti. Se on paitsi voimaa ja valtaa, myös arvovaltaa ja hurmaamisvaltaa (Pursiainen 1997,14).

Taidot ovat siis omistajalleen todella suuri voimavara. Paitsi, että ne ovat hyvin yksilöllisiä, niitä on aina rajallisesti. Siksi niistä käydään kovaa kilpailua sekä työelämässä että koulutuksen piirissä. Yksilön on tarkoin harkittava, mitä taitoja itsessään harjaannuttaa, ja päättäjien on tarkoin harkittava, mitä taitoja tulevaisuuden yhteiskunnassa tarvitaan.

Digi-grasping on näppituntuman jatke

Konkreettisen materiaalin muokkaamisen taito omin käsin on ihmiselle hyvin merkityksellistä kuten myös ne känsät käsissä, joiden aistimiskyky kasvaa käsityössä äärimmäisen herkäksi. Esimerkiksi kultasepät selvittivät ennen nykyaikaisia mittausmenetelmiä materiaalinsa kultapitoisuuden varsin tarkasti vain sormenpäillä tunnustelemalla (Sennett 2008, 61). Näppituntuma on tarpeellinen myös mm. tulevaisuuden materiaalituntemuksen ja työn laadun arvioimisen tähden.

Mutta tärkeitä ovat monet muutkin taidot. Tomi Dufva on kehittänyt mielenkiintoisen uuden taitokäsitteen digi-grasping, joka tarkoittaa digitaaliseen tarttumista eli digitaalisen tekemisen taitoa ja ymmärtämistä (Dufva, T. 2018). Yhteiskunta ja tekemisen tavat muuttuvat ja yhä uusia taitoja tarvitaan. Yksi niistä on digitaalisen yhteiskunnan tekemisen ja sen ymmärtämisen taito (ks. mm. Dufva, T., Dufva, M. 2019).

Oppimishalumme on lajillemme tyypillinen mahtava voima. Tietoisuutemme ei suinkaan ole tyyppiä minä ajattelen vaan tyyppiä minä osaan (Merleau-Ponty 1989, 137). Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö kehittymisemme jatkuisi edelleen. Uusi aika tarvitsee aina uusia taitoja, eikä se ole meille mikään ongelma. Ihmisen mielikuvitus on rajaton, ja tulevaisuus on arvaamaton. Ehkäpä seuraava välttämätön taitomme on henkien havaitseminen ja enkeleiden ymmärtäminen.

Seija Kojonkoski-Rännäli

Lähteet

Aristoteles 1989. Nikomakhoksen etiikka. Gaudeamus.

Dufva, T. 2018. Art Education on the post-digital era – Experimental construction of knowledge through creative coding. aaltodoc.aalto.fi

Dufva, T. Dufva, M. 2019. Grasping the future of the digital society. Futures. Volyme 107, 17-28.

Hobbes, T. 1982. Leviathan. First published 1651. Beguin books.

Kojonkoski-Rännäli, S. 1995. Ajatus käsissämme. Käsityön käsitteen merkityssisällön analyysi. Turun yliopisto. Sarja C. Osa 109.

Koskensilta, R. 2020. ”Merkityksellisyys on inertiaa”, n&n 106, 3/20, 3-4.

Niiniluoto, I. 1992. Taito-kollokvion avaussanat. Teoksessa Ilpo Halonen, Timo Airaksinen ja I.

Niiniluoto ( toim.) Taito. Suomen filosofinen yhdistys, 5-9.

Nuyen, A.T. 1996. Postmodern education as subljmation. Educational Theory 46 ( I ), 93-103.

Pursiainen, T. 1997. Palkitsemisen etiikka. Tiedepolitiikka 22 (4), 13-24.

Sennett, R. 2008. The Craftsman. London. Yale University Press.

Tagged : / / / / /

Miten nähdä korkeakoulujen Digivisio 2030 -hankkeen tulevaisuuteen?

by toimitusYhteiskunta1 kommentti artikkeliin Miten nähdä korkeakoulujen Digivisio 2030 -hankkeen tulevaisuuteen?

Kirjoittaja: Tapani Martti

Suomen korkeakoulujen yhteinen Digivisio 2030 -hanke lupaa tehdä Suomesta joustavan oppimisen mallimaan. Tässä tekstissä pohdin, millä eri tulevaisuudentutkimuksen menetelmillä korkeakoulujen tulevaisuuksia voisi lähestyä ja mitä vaikutuksia hankkeella on suomalaiseen korkeakoulujärjestelmään ja oppimiseen.

Mikä Digivisio 2030 -hanke?

Digivisio on suomalaisten korkeakoulujen yhteinen, Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama hanke. Siinä tuodaan oppimisen kansalliset tietovarannot yksilön ja yhteiskunnan käyttöön.

Hanke tukee elinikäistä oppimista sekä mahdollistaa pedagogiikan kehittymisen ja korkeakoulujen uudistumisen. ”Vuonna 2030
Suomessa on avoin ja tunnustettu oppimisen ekosysteemi, joka hyödyttää myös laajasti niin tutkimus- ja innovaatiotoimintaa kuin työelämääkin.” (Lähde: Digivisio)

Tavoite on siis selvillä, mutta mitä tämä käytännössä tarkoittaa eri toimijoiden ja koko korkeakoulujärjestelmämme kannalta? Voimme tulevaisuudentutkimuksen työkaluja käyttämällä saada tästä käsityksen. Vaikka varmuutta ei ole, voimme ainakin tunnistaa joitakin mahdollisia tulevaisuuksia ja suunnitella toimintaa pyrkien niistä parhaimpaan.

Toimijat: oppijat, korkeakoulut, OKM, Suomi, muu maailma

Hankkeen tavoitteena on siis tukea oppijoiden oppimista läpi elämän. Hankkeessa toimijana ovat korkeakoulumme, joita on yli kolmekymmentä samojen lakien mukaan toimivaa yksikköä sillä täsmennyksellä, että osa on yliopistoja ja osa ammattikorkeakouluja.

Suoraviivainen tapa nähdä tulevaisuuteen olisi korkeakoulun tulevaisuustaulukon laatiminen. Siinä voi hyödyntää PESTEC-analyysiä, trendejä ja heikkoja signaaleja. Tulevaisuustaulukon pohjalta voisi tuottaa muutaman skenaariokuvauksen jatkotyön pohjaksi. Tässä kuitenkin unohtuisi se, että hankkeen tavoitteissa mainitaan myös avoin ja tunnustettu oppimisen ekosysteemi. Korkeakoulut muodostavat yhdessä verkoston ja vaikka oppija opiskelisikin tutkintonsa vain yhdessä korkeakoulussa, on hän valinnut opiskelupaikkansa koko verkostosta. Sitä ohjailee Opetus- ja kulttuuriministeriö, vaikka korkeakoulut ovatkin autonomisia yksiköitä.

Näin ollen tulevaisuuden tutkiminen tuleekin mielestäni aloittaa koko korkeakoulujärjestelmän tulevaisuudesta. Sen jälkeen voi edetä tulevaisuudenkuviin yksittäisen korkeakoulun tasolla.

Katse ulos: Mikä on korkeakoulujärjestelmän toimintaympäristön tulevaisuus?

Pehmeä systeemimetodologia on organisaatioiden ja muiden ihmisen rakentamien järjestelmien tulevaisuustyökalu. Siinä huomioidaan paljon hyödyllisiä näkökulmia, mutta pidän sitä kovin raskaana kahdella tasolla tehtävään tarkasteluun.

Korkeakoulujärjestelmän tulevaisuuden tutkimisen lähtökohta on toimintaympäristöä kuvaavien skenaarioiden laatiminen. Työhön soveltuu tulevaisuustaulukkomenetelmä. Muun muassa seuraavat muuttujat ovat kiinnostavia taulukon laadinnassa. Ne kaikki ovat jo itsenään laajoja kokonaisuuksia, joista voisi kirjoittaa erillisiä blogeja tai vaikka kirjan:

  • Tulevaisuuden opiskelijoiden toiveet ja tarpeet siitä, miten opiskelu tapahtuu, esimerkiksi lähiopetus verrattuna etäopiskeluun.
  • Tulevaisuuden työtehtävät ja osaamistarpeet sekä laadullisesti että määrällisesti.
  • Minkälaiset ja kuinka laajat tutkinnot palvelevat parhaiten työelämää jatkossa?
  • Säilyykö korkeakoulutus Suomessa ilmaisena ja riittääkö sen laatu silloin kaikille?
  • Korkeakouluissa tulevina vuosina opiskelevien oppimisvalmiudet verrattuna nykyisin opiskelevien valmiuksiin.
  • Kuinka paljon tarvitaan työelämässä jo toimivien täydennys- ja jatkokoulutusta ja miten se rahoitetaan ja toteutetaan?

Tulevaisuustaulukkomenetelmää laadittaessa huomioidaan myös trendit ja heikot signaalit. Tärkein tähän liittyvä megatrendi on digitalisaatio. Digivisio 2030:ssa vaikuttaa kirjoittamattomana tavoitteena olevan suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ja siihen kuuluvan maksuttoman koulutuksen säilyminen. Suomen kilpailukyvyn kannalta, skenaariosta riippumatta, on mielestäni erittäin olennaista pystyä järjestämään koulutus mahdollisimman taloudellisesti tehokkaalla tavalla.

Korkeakoulujärjestelmän tulee pyrkiä maksimoimaan osaamisen kehittyminen kulloinkin käytettävissä olevilla varoilla. Tämä siksi, että osaamisen kehittyminen todellakin on investointi yhteiskuntamme tulevaisuuteen.

Uskon, että yllä olevien muuttujien pohjalta laadittavista skenaarioista tulee esiin myös opiskelijoiden erilaisuuden lisääntyminen. Tämä on seurausta koulutettavien nuorten määrän kasvusta ja työelämän yhä lisääntyvästä täydennyskoulutustarpeesta. Tilanteen tekee haastavaksi se, että taloudellisen tehokkuuden parantaminen ja tarjonnan erilaistaminen ovat lähtökohtaisesti ristiriitaisia tavoitteita.

Katse korkeakoulujärjestelmään – tieto on valtaa

Digivision mukaan vuoden 2030 Suomessa on avoin oppimisen ekosysteemi. Tavoitteen toteuttamisen keinoja ei ole kuvattu. Tulevaisuuksia voi tällaisessa tilanteessa tutkia edeltäjäanalyysilla. Vertailukohtaa voisi löytää yritystoiminnan arvoketjuja ja -verkkoja käsittelevästä tutkimuksesta.

Nykytilanteessa korkeakouluja on yli kolmekymmentä, ja arvo- ja alihankintaketjut ovat harvinaisia. Edellä kustannustehokkuusnäkökulmasta esiin tuomani standardointi voi tapahtua myös ekosysteemin sisällä.

Digivisio korostaa yhteistä tietoa ja ”yhteisiä tietoaltaita”. Tällainen standardointi tukee alihankintaketjujen muodostumista ja toimialan sisäisen tehokkuuden parantumista. Kilpailu tehostuu ja usein toimialan rakenne muuttuu hajanaisesta toimijakentästä muutaman ison toimijan suuntaan tai tiiviisiin yhteistyöverkkoihin.

Vertailukohtana voisi olla vaikka ilmailuala, jossa nykyisin on yksittäisiin toimintoihin keskittyneitä alihankkijoita ja lentoyhtiöiden alliansseja. Lipun ostat yhdeltä yhtiöltä, konetta operoi joku toinen, matkustamon henkilökunta on vuokrattu kolmannelta, siivouspalvelut hoitaa alihankkija jne. Samat alihankkijat palvelevat useita lentoyhtiöitä.

Toimintojen keskittämisen ja maantieteellisen hajauttamisen välinen suhde tullee olemaan yksi keskustelunaihe. Samanlaisia oppimismahdollisuuksia haluttaneen jatkossakin tarjota koko maassa, mutta toisaalta samaa yliopistojen perustutkimusta kannattaa keskittää yhteen paikkaan. Ratkaistaanko tämä eri suuntaan vetävien voimien ongelma eriyttämällä opetus ja tutkimus ainakin alemmalla korkeakouluasteella? Ammattikorkeakouluille tämä voisi olla hyvinkin mieluisa ratkaisu.

Yksittäisen korkeakoulun näkökulma

Miten yksittäinen korkeakoulu voi tässä tilanteessa tutkia mahdollisia tulevaisuuksiaan? Sen toimintaympäristö koostuu opiskelijoista, muusta korkeakoulukentästä ja koko korkeakoulujärjestelmän toimintaympäristöstä. Erilaisia mahdollisia tulevaisuudenkuvia paljon.

Opetus- ja kulttuuriministeriön merkitys toiminnan rahoittajana ja rahoituksen perusteiden määrittäjänä on myös olennainen. Hankkeen
edetessä moni asia selkiytyy. Tässä vaiheessa voi kuitenkin tunnistaa joitakin trendejä, valita joitakin toimintaympäristöä kuvaavia skenaarioita ja tehdä SWOT-analyysiä niiden pohjalta. Se auttaa omien
toivottavien tulevaisuuskuvien laatimisessa.

Takaisin korkeakoulujärjestelmään: Mitä oppija saa hankkeesta?

Tässä tekstissä olen keskittynyt korkeakouluihin ja korkeakoulujärjestelmään sekä siihen miten rajallisilla
kansantalouden resursseilla voidaan tarjota koulutus yhä useammille – myös työelämässä toimiville. Esitin joitakin näkemyksiä tulevaisuudentutkimuksen menetelmillä saatavista tuloksista. Digivisio 2030 -hanke on kuitenkin niin laaja ja ajallisesti pitkä, että siinä on tilaa ja tarvetta vielä moneen tulevaisuusverstaaseen, riskiarvioon, ristivaikutusanalyysiin ja ehkä jopa roolipeliskenaarioon edellä mainittujen menetelmien lisäksi.

Mitä oppija sitten tästä kaikesta hyötyy?

Digivisio 2030 -hankkeen kuvauksessa mainitaan: ”Oppijan hyöty on kehittämisen keskiössä”. Konkreettisina hyötyinä mainitaan mm. digitaalinen pedagogiikka, kehittynyt opintotarjonta ja käyttäjäystävällinen ohjaus. Tulevaisuuden oppijoiden toiveet ja tarpeet on kuitenkin syytä tutkia tulevaisuudentutkimuksen menetelmin. Ilman sitä ei hankekuvauksessa mainittu korkeakoulujen siirtyminen hallinto- ja järjestelmäkeskeisestä ajattelusta yksilön oppimisen erilaisten tarpeiden tyydyttämiseen ole uskottava.

Kokonaisuutena hankkeen tavoitteet ovat mielestäni erinomaiset ja tarvitsemme sen tuloksia hyvinvointivaltiomme tulevaisuuden turvaamiseksi.

Blogissa mainittuihin tulevaisuuden tutkimuksen menetelmiin voi perehtyä esimerkiksi Tulevaisuudentutkimuksen seura ry:n kirjasta Miten tutkimme tulevaisuuksia? ja Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen
verkkomateriaalista.

Tapani Martti

Kirjoittaja on tulevaisuudentutkimustakin harrastava ikuinen oppija, joka on tähän mennessä ehtinyt tutustua mm. tietotekniikkaan, liiketoiminnan kehittämiseen, kansainväliseen ICT-teollisuuteen, tuotantotalouteen ja ammattikorkeakoulutoimintaan.

Kuva: MetsikGarden from Pixabay.

Tagged : / / /