Taiteesta ja tulevaisuuksista

Futura 1/2021 -lehden julkaisutilaisuus 23.6.2021
Runoksi kiteyttänyt Tuomas Tirkkonen

Olen tieteiden välissä
tutkinko tulevaisuuksia vai musiikkia
miten biisintekijät ennakoivat musiikin muutoksia?

Voimakas prosessi:
Käänsin fokuksen siitä, mitä on ollut ja ei enää ole, siihen,
mitä on tuleva ja ei vielä ole
sävelsin yhteen maalamisen praktiikan 
ja pragmaattisen filosofian 
tekoni suuntavat tulevaan 

Tanssin, pyörin,
helma hulmuaa sumeissa kuvissa kuin animaatiossa
kuplivia kärpäsiä käsissäni, tätäkö on olla kasvi
kokea kehossani, varressani ja lehdissäni
luoda emootion ja kognition yhteistoimintaa

Voimakas prosessi
konerealismin äärellä
Sain takaisin, minkä olin kadottanut
Kokeilevassa artikkelissa tekoälylle annettiin tasa-arvo
Ottaako tekoälyn sovellukset osaa kypsempään keskusteluun
taiteen ja tekoälyn suhteesta?

Taide tuo inhimillisyyttä teknologian maailmaan
läpinäkyvyyttä, osallistumista ja kokemuksia,
jotta ymmärtäisimme, miten asiat toimivat
Se hälventää pelkoja, mystiikan verhoa
takaa paljastuu tulevaisuus, johon voin vaikuttaa

Mekanismit syntyvät vuosisatojen kuluessa 
Kun ajattelutapaa uudistetaan 
toimiala ampuu ehdottomuuden alas
Ehdotusten avulla parannamme järjestelmän sopeutumiskykyä

Taiteella on merkitystä, kuten on todettu
nopeatempoiselle tulevaisuudelle syntyy kontrasti
ajan hidastuessa käsityskyky venyy kuin purukumi
Mielikuvittelemme itsemme mihin vain,
laajennamme piiriä: keitä olemme me, jotka kuvittelemme?

Taiteen avulla ohitamme roolit, joista osallistumisemme

Kirjoitin toiveen science fictionista, 
jossa uhkakuva tulevasta on ihmisten arjesta lähtöisin


Runon kirjoittaja Tuomas Tirkkonen on yrittäjä (Tupu Creative) ja fasilitoija, joka hyödyntää taidetta organisaatioiden kehittämisessä.

Tagged : / / / /

Tulevaisuudet taiteessa: Vastarannalta katsoen tulevaisuuteen

Näkymä vastarannalta: Katulamppu syttyy paljastaen kauniin rakennuksen joen varrella. Rakennuksen takana pilkottaa istuvaa miestä esittävä patsas. Rakennuksen alapuolella, joen penkereellä on rievuista, oksista ja pienistä kamiinoista kyhättyjä hökkeleitä. Joella lipuu hiljaa ohitse laiva.

Turkulaisen taitelijakaksikko IC-98:n (Patrik Söderlund, Visa Suonpää) videoteos ”Näkymä vastarannalta” (2011) nousi heti mieleeni, kun listasin mahdollisia taideteoksia käsiteltäväksi Tulevaisuudet taiteessa -blogisarjassani. Se on videotaiteen saralla yksi suosikkiteoksistani ajalta, jolloin en ollut vielä perehtynyt tulevaisuudentutkimukseen. Tällä kertaa katson teosta uusin silmin. Minkälaista tulevaisuutta ”Näkymä vastarannalta” -teoksessa rakennetaan?

Aika lipuu ohitse – katsaus teoksen monitasoiseen aikakäsitykseen

Yksi kiehtovimmista teemoista teoksessa on aika, sillä teoksessa on tulkittavissa monia eri aikamääreitä.

Fyysisessä todellisuudessamme teos itsessään kestää reilun tunnin, jonka aikana katsoja seuraa hienovaraisesti animoituja muutoksia (hieman Turussa sijaitsevaa Pinella-ravintolaa muistuttavassa) rakennuksessa ja sitä ympäröivässä maisemassa.

Teoksen alussa syttyy lamppu, joka valaisee teoksen maiseman. Videon lopussa taas nähdään ensimmäistä kertaa kuu taivaalla, ja lampun ”sytyttämä” päivä on muuttunut yöksi. Kuvaako teos yhtä vuorokautta, jonka aikana rakennus ympäristöineen kokee muodonmuutoksen?

Maisema muuttuu muullakin tapaa. Puut heiluvat tuulessa rehevinä, ja aurinko valaisee taustaa. Lehtien pudotessa maahan puut paljastuvat ja samalla laudat peittävät rakennuksen ikkunat. Jossain vaiheessa joki on jäässä, ja huurre on vallannut joen penkereen. Teoksen lopussa lehdet jälleen kasvavat puiden latvoissa. Heinänkorret, kukat ja köynnökset valtaavat rakennuksen ja maiseman, joki virtaa. Seuraako katsoja siis vuoden kestävää kiertokulkua?

Kiinnostavan näkökulman ajankuluun tarjoavat myös tapahtumat itse rakennuksessa ja sen ympäristössä. (Öljy)katulampun syttyminen, rakennuksen eteen nostettu kirjoituspöytä, kauppakärryt ulkosalla, kulutustavaroita kauniisti asetettuina lasi-ikkunoiden taakse. Rakennus elää hetken vaurauden kautta, mikä ei kuitenkaan ulotu jokipenkereen hökkeleihin. Hiljalleen laudat naulataan rakennuksen ikkunoiden suojiksi. Puunrungot täyttyvät hiljaisista pamfleteista, äänettömästi ympäristö murenee ja rikkoutuu kuin sodan jaloissa. Musta savu, kuin paksu saastepilvi, valtaa maiseman. Rautainen portti piikkilankoineen erottaa rakennuksen ja muun maailman toisistaan.

Laivat lipuvat rakennuksen ohi yhä harvemmin, piha täyttyy hylätyistä matkalaukuista. Pienet puun taimet kasvavat puiksi, sammalpeite katolla vahvistuu paksummaksi. Lopulta luonto on vallannut rakennuksen. Näissä hetkissä, ja urkuri Markku Hietaharjun improvisoidun musiikin tasaisesti säestäessä, lipuvat ohi vuosikymmenet ja jopa vuosisadat.

Teoksessa aika ei kuitenkaan välttämättä kulje menneisyydestä tulevaisuuteen, vaan ikään kuin kiertää ympyrää, luonnon ja ihmisen välisten valtasuhteiden vaihteluissa. Museossa tai muussa teoksen esityspaikassa katsoja voi päätyä ”Näkymä vastarannalta” -teoksen ääreen missä kohdin vaan ja lopettaa katsomisen, kun haluaa. Teos elää siis jatkuvaa muutosta, jolle ei ole niin sanottua alkua tai loppua, vaikka fyysisesti videon kesto päättyy jossain kohdin. Muutos ei välttämättä mene ”eteenpäin”, eikä myöskään aika.

Tulevaisuus lipuu ohitse – minkälaiseksi teoksen tulevaisuuskuva rakentuu?

Tulevaisuutta tulkitsen myös kiertävän ympyrää ja todentuvan niissä muutoksissa, joita näemme rakennuksessa ja sen ympäristössä. Muutoksia tapahtuu, mutta silmiinpistävästi toimijaa ei näy koskaan missään. Kuka on tuonut rakennuksen eteen kärryt? Kuka nakutti laudat ikkunoihin? Ketkä lämmittelevät hökkeliasumusten kamiinoiden ääressä? Kuka ohjaa laivoja ja minne niitä ohjataan?

Ihminen tulevaisuuden rakentajana on näkymätön, näemme vain viittauksia ihmisen toimintaan, kunnes videon lopussa viittaukset ihmisen aikakauteen ovat kadonneet luonnon ottaessa vallan maisemasta.

Tulevaisuus, tai siihen viittaavat hienovaraiset muutokset, siis ”vaan” tapahtuvat. Sekä vastarannalta maiseman muutoksia seuraava katsoja että teoksen ainoa ihmishahmoon viittaava symboli, hiljalleen kokoon painuva miespatsas, voivat vaan seurata yhtä passiivisesti tulevaisuuden lipumista ohitse. He eivät näe, kuka tai ketkä yrittävät vaikuttaa maisemaan, kunnes viittaukset näkemättömiin toimijoihin katoavat hitaasti pois kuvasta.

Passiivisuus jättää katsojan tapahtumien ulkopuolelle ja ulkopuoliseksi. Se voi herättää voimattomuutta, hermostuttavaa turhautuneisuutta tai myös turvallisuudenhakuista alistumista: ”en pysty vaikuttamaan, anna asian vaan olla”.

“Näkymä vastarannalta” -teokseen keskittyessä katsoja voikin samalla miettiä, suhtautuako tulevaisuuteen passiivisesti sivullisena seuraten vai aktiivisesti siitä kiinnostuen ja omia vaikutusmahdollisuuksiaan ja -tapojaan ymmärtäen.

Katariina Kantola

Katariina Kantola, kuva: Onni Ojala
Kiitos Forum Box -gallerialle kuvauslokaatiosta!

Kirjoittaja on museoissa ja gallerioissa viihtyvä taiteenharrastaja, entinen taidehistorian opiskelija, aloitteleva tulevaisuusajattelija sekä Tulevaisuuden tutkimuksen seuran jäsen. Mediatutkimuksesta valmistunut FM, joka työskentelee markkinointiviestinnän päällikkönä media-alalla.
Twitter: @katariinak
LinkedIn: KatariinaKantola

Tagged : / / /

Tulevaisuudet taiteessa: Taitelijakaksikko nabbteerin teoksessa ihmisen ja muiden lajien yhteinen tulevaisuus vaatii muutoksia – ihmiseltä

Kun katsomme toisiamme, kaksi maailmaa kohtaa

Nykytaidemuseo Kiasman tuottama Sääennuste tulevaisuudelle -näyttelyn kantava teema on tulevaisuuden rakentuminen lajien välisten suhteiden ymmärrykselle.

Ihminen on toiminnallaan aiheuttanut ilmastonmuutoksen, riistänyt luonnonvaroja ja ajanut lukuisia lajeja sukupuuttoon. Jos ihminen ymmärtäisi paremmin (valta)suhdettaan muihin elollisiin lajeihin, voisiko se luoda koko maapallon kannalta kestävämpää ja terveempää tulevaisuutta?  

Tutustuin Sääennustus tulevaisuudelle -näyttelyyn Kiasmassa tänä kesänä. Näyttely edusti Pohjoismaista paviljonkia Venetsian biennaalissa 2019, ja tällä hetkellä siihen voi tutustua Kuntsin modernin taiteen museossa Vaasassa 14.2.2021 asti. 

Tekstini aloittanut lainaus kuuluu näyttelyn yhden tekijän, suomalaisen taitelijakaksikko nabbteerin, teokseen ”Kotikutoisen selkärangattomuuskultin etnografiaa ja muita naapuruuksia” (2019) sisältyvään videoon. Nabbteerin (Janne Nabb ja Maria Teeri) monimediallinen installaatio kokonaisuudessaan kuvaa ihmisen ja eri eliöiden (arkista) yhteiselämää.

Lähdin tutustumaan nabbteerin teoskokonaisuuteen pohtimalla, entä jos tulevaisuus rakentuisi tälle teoksen kuvaamalle ihmisten ja muiden lajien väliselle ymmärrykselle ja yhteiselolle. Mitä sellainen tulevaisuus vaatisi toteutuakseen? Mikä on ihmisen rooli?

Vaatimus yhteiselle tulevaisuudelle: Ihmisen tulisi ymmärtää oma valta-asemansa 

”Kotikutoisen selkärangattomuuskultin etnografiaa ja muita naapuruuksia”, nabbteeri 2019.
Kuva: Katariina Kantola, Kiasma, 19.7.2020.

Ensinnäkin, nabbteerin teos tekee näkyväksi sen, miten ihminen rajoittaa suhdettaan ja naapuruuttaan muiden elollisten kanssa.

Teokseen kuuluvaan lasivitriiniin on kerätty erilaisia taideteosten pakkausten mukana tulleita ötököitä ja tuholaisia, joita ei saa päästää (elävänä) museon tiloihin. Televisioruudun yläpuolelle on asetettu teräviä piikkejä, joilla estetään lintujen istahtamista ja kokoontumista talojen räystäille. 

Ihminen kohtelee muita elollisia NIMBY-asenteella: ”Kiitos ei, minun takapihalleni tai läheisyyteen ei mitään muita eliöitä!

Nabbteeri alleviivaa ihmisen ja muun elollisen välistä suhdetta hierarkkiseksi valta-asetelmaksi: ihminen määrää, milloin haluaa viettää muiden lajien kanssa rinnakkaiseloa ja milloin ei.

Edellä mainitsemissani esimerkeissä korostuu myös materian ja omaisuuden merkitys: eliöt ja muut elolliset eivät saa aiheuttaa tuhoa ihmisen omaisuudelle. 

Vaatimus yhteiselle tulevaisuudelle: Ihmisen tulisi kuunnella muita lajeja

”Kotikutoisen selkärangattomuuskultin etnografiaa ja muita naapuruuksia”, nabbteeri 2019.
Kuva: Katariina Kantola, Kiasma, 19.7.2020.

Toinen näkökulma lajien välisen yhteiselon ja tulevaisuuden rakentamiselle on, miten ihminen voisi ymmärtää paremmin muita lajeja. Tähän keskitytään erityisesti teokseen kuuluvassa video-osuudessa. 

Videossa sekoittuvat kiehtovasti videopätkät muun muassa vanhojen rakennusten rakenteista ja vuodenaikojen vaihteluista luonnossa sekä 3D-animaatiolla luodut, kuvitteellisiet hahmot, ympäristöt ja eliöt.

Kertojaääni lukee taitelijakaksikon päiväkirjamerkintöjä, jotka ovat hyvin kuvailevia huomioita itsensä (ihmisen) ja eliöiden kohtaamisista arkisissa yhteyksissä. Kertoja kuvailee ympärillä(mme) eläviä bakteereja, hyönteisiä ja muuta elollista sanoittamalla niille inhimillisiä piirteitä, tunteita, ajatuksia ja toimintatapoja.

Ääni kertoo katsojille, miten ”koirasoletettu hyttynen on vegaani”. Yhtäkkiä hyttynen ei kuulosta lainkaan hyönteiseltä, vaan naapurirapun Jussilta! Katsoja saa myös kuulla seikkaperäisesti, että kärpäseltä löytyy makuaisti jalkapohjista, tai miten tupajumi sulautuu talon rakenteisiin.

Eläinten inhimillistämistä kuvataan termillä antropomorfismi. Kyseistä tyylikeinoa on kritisoitu siitä, että se on jopa narsistinen: ihminen heijastaa omaa kuvaansa eläimeen. Toisaalta, antropomorfismia voidaan pitää ensiaskeleena kohti toisen olennon mieltä. Inhimillistettyjen piirteiden avulla ihminen voi ymmärtää eläimen subjektiksi, aktiiviseksi tekijäksi tunteineen ja omine tahtoineen. (Rojola 2014, 146)

Inhimillistävillä tarinoillaan nabbteerin videon kertoja kutsuu katsojia kuuntelemaan, tutustumaan ja sitä kautta ymmärtämään paremmin naapureinamme eläviä hyönteisiä, bakteereja ja muita eliöitä.

Ymmärtämiseen liittyy kuitenkin haasteensa, sillä videon kuvamaailma muistuttaa kauniiden kertomusten kontrastina niistä fyysisen maailmamme tiloista, joissa emme aina toivoisi muuta elollista kohtaavan kuten kotimme rakenteissa eläviä tuholaisia.

Animaatiolla luodut, kuvitteelliset maailmat ja eliöt taas näyttäytyvät vieraina ympäristöinä ja lajeina, joita emme tunnista ja joita emme voi vielä ymmärtää.

Yhteenveto: Ihmisen ja muiden lajien sopuisaa yhteiseloa posthumanistisessa tulevaisuudessa?

”Kotikutoisen selkärangattomuuskultin etnografiaa ja muita naapuruuksia”, nabbteeri 2019.
Kuva: Katariina Kantola, Kiasma, 19.7.2020.

Tieteen ja tutkimuksen puolella posthumanistinen ajattelu ja tutkimusote on kehittynyt haastamaan ihmiskeskeistä, hierarkkista, kieleen ja käsitteisiin perustuvaa maailmankuvaa ja ajattelua. Ihmiskeskeisessä maailmankuvassa ihminen on subjekti eli aktiivinen tekijä, ja kaikki muu elollinen objekteja, tekemisen kohteita. Tätä asetelmaa posthumanismilla halutaan valaista ja haastaa. (mm. Lummaa & Rojola 2014, 13-14)

Nabbteerin teosta voi lukea niin, että lajien välisten suhteiden ymmärrykseen ja yhteiseloon perustuva tulevaisuus vaatii, että ihminen ymmärtää valta-asemansa suhteessa muihin elollisiin. Toisaalta nabbteerin teos herättää kysymään, voiko ihminen aidosti ymmärtää muita lajeja muuten kuin inhimillistämällä niitä? 

”Kun katsomme toisiamme, kaksi maailmaa kohtaa.”

Tämä on ainakin ensiaskel lajien välisten suhteiden ymmärrykselle.

Katariina Kantola

Katariina Kantola, kuva: Onni Ojala
Kiitos Forum Box -gallerialle kuvauslokaatiosta!

Kirjoittaja on museoissa ja gallerioissa viihtyvä taiteenharrastaja, aloitteleva tulevaisuusajattelija sekä Tulevaisuuden tutkimuksen seuran jäsen. Mediatutkimuksesta valmistunut FM, joka työskentelee markkinointiviestinnän päällikkönä media-alalla.
Twitter: @katariinak
LinkedIn: KatariinaKantola

Lähteet:

Lummaa, Karoliina & Rojola, Lea (2014): Mitä posthumanismi on?
Teoksessa Lummaa, Karoliina & Rojola, Lea (toim), Posthumanismi. Eetos-julkaisuja 15, 2014.

Rojola, Lea (2014): Hänen olivat täytetyt linnut.
Teoksessa Lummaa, Karoliina & Rojola, Lea (toim), Posthumanismi. Eetos-julkaisuja 15, 2014.

Tagged : / / /