Näin taidenäyttelyn ”Vaihtoehtoinen paratiisi”. Sen on ihmetellen ajatellut ja taiteeksi tehnyt kuvanveistäjä Emma Helle.
Näyttelyesitteessä sanotaan, että Emma Helle ammentaa länsimaisesta kuva- ja kertomusperinteestä ja nostaa esiin taidehistoriasta unohdettuja hahmoja. Hän näyttää, kuinka vanhojen tarinoiden ja kuvien merkitykset muuttuvat ajassa. Sieltä löytyy muinaisuskoja ja antiikin mytologioita, kristinuskon kertomuksia ja jälkiä vanhasta kirkkotaiteesta, renessanssin ja barokin taiteesta. Miksi ne säilyvät, mitä ne kertovat tälle ajalle? Miten ne liittyvät tulevaisuuteen?
Näyttely on raju sekoitus mennyttä, olevaa ja tulevaa. Siellä repeää katsojan eteen laajat näkymät.
Emma Helle: Prinsessa Sama (2018), kuva: Katariina Kantola.
Siinä sinä seisot, keskellä elävän olevan runsautta, sen pursuilevaa moninaisuutta. Pakkomielteiseen uuden oppimiseen asetettu, ihmisparka, insinööri hapuillen ihmettelemässä, mihin suuntaan taiteilija tahtoo muuttaa tulevaisuutta.
Ei ole ihme, jos ihmettelet. Olet ihminen, joka ihmettelee – ja on siis myös filosofi. Käytössäsi on kieli ilmaistaksesi muille, mitä ihmettelemästäsi ajattelet. Mutta oletko kokenut käytännössä konkreettisen maailman?
”Luonto on oma oppialueensa. … Avaruus, aika, yhteiskunta, työ, ilmasto, ruoka, liikkuminen, eläimet ja mekaaniset voimat antavat meille päivittäin mitä suorasukaisinta, mutta merkitykseltään tavattoman tähdellistä opetusta. Ne kasvattavat sekä ymmärrystä että järkeä. … Aistein havaittavien objektien kohtaaminen on jatkuvaa oppimista erilaisuudesta, samanlaisuudesta, peräkkäisyydestä, olemisesta ja joltakin näyttämisestä, kasvavasta järjestyksestä, yksittäisen muuttumisesta yleiseksi ja moninaisten voimien yhdistymisestä kohti yhtä ainoaa päämäärää. … kaikki tämä, jotta mieli saisi kädet! – jotta oppisimme, että hyvät ajatukset ovat hyviä unia parempia vain toteutuessaan.” (Emerson 2002, 53-54.)
Näin Emerson selvittää ”Vaihtoehtoinen paratiisi” -näyttelyn taideteosten sanomaa. Jos kokemus konkreettisesta maailmasta puuttuu, ei ole kykyä ymmärtää todistettujakaan tosiasioita. Tämä viisaus löytyy myös Aristoteleelta.
Hän sanoo, että ne, jotka ovat enemmän perehtyneet luontoon, osaavat paremmin esittää yhdistettävät ja kattavat prinsiipit. Ne taas, jotka vain järkeilevät paljon, eivätkä sen tähden ota huomioon luonnon tosiasioita, saattavat olla sellaisia, jotka katsovat asioita liian suppeasta näkökulmasta (Aristoteles IV. 2011, 90).
Tulevaisuudentutkija tarvitsee tieteellisen tiedon lisäksi myös ruumiillisen aistiyhteyden luontoon. Hän tarvitsee näkymän myös vaihtoehtoiseen paratiisiin. Hänen on katsottava tulevaisuuteen, ei vain teknologiasta ja taloudesta, vaan myös taiteesta käsin.
Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.
Lähteet: Aristoteles. 2011. Teokset IV. Syntymise4stä ja häviämisestä. Suomentanut Tuija Jatakari. Gaudeamus. Emerson R.W. 2002. Luonto. Suomentanut Antti Immonen. niin & näin-lehden filosofinen julkaisusarja 23 45.
Juuri nyt kulttuuri- ja opetusministeriössä valmistellaan kulttuuripoliittista selontekoa, jonka määräaika on tämän vuoden kesäkuu. Tässä blogimerkinnässä esitellään kulttuurin tulevaisuuteen liittyviä ajatuksia, joita syntyi ja joista keskusteltiin Tutu-seuran, Suomen musiikkitieteellisen seuran ja Metropolia-ammattikorkeakoulun kesken. Ajatusten vaihto näiden tahojen välillä käynnistyi syksyllä 2023, kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa pidettiin yhteistyöseminaari Musiikki toivotuissa tulevaisuuksissa.[i]
Opetus- ja kulttuuriministeri Sari Multalan asettaman kulttuuripoliittista selontekoa valmistelevan työryhmän tehtävänä on esittää a) tulevaisuuskuva ja b) tarvittavat toimenpiteet, joiden perustana ovat taide- ja kulttuurialan tilannekuva sekä keskeiset toimintaympäristöä muuttavat tekijät.[ii]
Onko kulttuuripoliittisella selonteolla väliä?
Edellinen valtioneuvoston kulttuurin tulevaisuutta käsitellyt selonteko annettiin 2011 Stefan Wallinin opetus- ja kulttuuriministerikaudella.[iii] Se oli omana aikanaan varsin edistyksellinen ja monipuolinen. Selonteossa visioitiin kulttuurin tilaa Suomessa vuonna 2035. Tärkeimmiksi mahdollisuuksiksi nostettiin kestävä kulttuuri, kulttuurinen moninaisuus ja luovuus, jotka tuottavat hyvinvointia, taloudellista kasvua ja kulttuurin vahvempaa yhteiskunnallista vaikuttamista.
Käytännössä kuitenkin taide ja kulttuuri jäivät sivurooliin seuraavissa hallitusohjelmissa, eivätkä aiheet ole olleet 2010 jälkeen lähellä hallitusten toiminnan ja päätösten ydinkysymyksiä. Joitakin selonteon tavoitteita on silti ollut löydettävissä hallitusohjelmien ja toteuttamissuunnitelmien teksteistä sekä konkreettisista toimenpide-ehdotuksista.[iv] Siksi ei ole samantekevää, millä aktiivisuudella kulttuuriala ja sen toimijat vaikuttavat selontekoon.
Uusia konsepteja kansalaisvaikuttamiseen
Vuoden 2024 selontekoa on haluttu valmistella laajapohjaisessa vuorovaikutuksessa alan toimijoiden ja sidosryhmien kanssa. Tarjolla on ollut useita vaikuttamisen paikkoja.
Esimerkiksi valtiosihteeri Elina Laavin ideoima ja Kulta ry:n lanseeraama Olohuonekeskustelu-konsepti houkutteli järjestämään vapaamuotoisia tapaamisia kavereiden, oman lukupiirin, taidekerhon tai harrastajakuoron jäsenille:
Voisiko sinun olohuoneesi olla kulttuurisalonki? Järjestä ystävien kanssa kulttuurikeskustelu! Kulttuuri- ja taide-elämä uudistuu alati, mutta mihin suuntaan, siinäpä kysymys, johon voi kuka tahansa kulttuurin ystävä, harrastaja, rakastaja ja kuluttaja nyt vaikuttaa. Valmisteleva työryhmä haluaa kuulla, mitä juuri sinun olohuoneessasi keskustellaan kulttuurista ja taiteesta.
Olohuonekeskusteluun sai kutsua selontekoa valmistelevan työryhmän jäseniä ulkopuoliseksi innostajaksi ja teemaan johdattelevaksi alustajaksi. Keskustelun tulos tai keskeinen viesti oli mahdollista lähettää suoraan osaksi kulttuuripoliittisen keskustelun ydintä Kulta ry:n sivuilta löytyvällä niin sanotulla inspiraatiolomakkeella.[v]
Tutu-seuran ja Metropolian musiikin koulutuksen olohuonekeskustelu
Vapaamuotoisen vaikuttamisen vuoksi Metropolian kulttuurialan asiantuntijoita ja esihenkilöitä sekä Tulevaisuuden tutkimuksen seuran edustaja Erkki Aalto kutsuttiin 27. helmikuuta 2024 yksityiskotiin Etelä-Helsinkiin kahden tunnin mittaiseen olohuonekeskusteluun. Sen aluksi Kulta ry:n toiminnanjohtaja Rosa Meriläinen kertoi selontekoa valmistelevan työryhmän tavoitteista ja siitä mikä juuri silloin oli ajankohtaista. Hän korosti selonteon pitkän aikavälin vaikuttavuutta: vaikka nyt valtiontalouden tilanne on heikko ja koko ajan puhutaan säästöistä ja leikkauksista, täytyy olla visio tulevaisuudesta ja pyrkiä sitä kohti.[vi] Alustuksen jälkeen keskusteltiin inspiraatiolomakkeen suuntaviivojen mukaisesti tilaisuuden teemasta erityisesti ammattikorkeakoulujen näkökulmasta.
Tavallinen tiistai-iltapäivä tuntui kohoavan arjen yläpuolelle näkemyksellisten keskustelijoiden ansiosta. Vaikutuksen teki jo se, miten laaja-alaisesti musiikin ja kulttuurin yhteiskunnallisesta potentiaalista puhuttiin. Sen lisäksi vakuuttavuutta keskusteluun antoi se, että puheilla oli katetta. Ei puhuttu toiveista, haaveista tai pilven takaisista maailmoista, vaan asioista, joita ammattikorkeakoulujen kulttuurialalla oli jo pitkän aikaa kokeiltu, kehitetty ja arvioitu. Paitsi tutkintoon johtavassa koulutuksessa, myös lukuisissa hankkeissa ja taiteellisessa toiminnassa on osana opiskelijoiden oppimista luotu verkostoja ja tuotu uudenlaista lisäarvoa yhteiskunnan eri sektoreille.
Tärkeää oli myös, että selontekoa valmistelevan työryhmän jäsen Meriläinen oli mukana koko keskustelun ajan. Hän sai uutta tietoa ammattikorkeakoulujen roolista alueensa kulttuuritoiminnan keskittyminä ja tulevaisuuden kulttuuriammattilaisten kouluttajina. Sillä voi olla enemmän merkitystä, kuin kannanotoilla tai verkkokyselyihin vastaamisella.
Millaista kulttuuriosaamista tulevaisuus tarvitsee
Olohuonekeskustelun ensimmäinen teema liittyi kulttuurin ja taiteen tulevaisuuteen, siihen missä edellä mainitun inspiraatiolomakkeen mukaan ”pitäisi tehdä loikka” tai ”mikä olisi maamme kannalta ehdottoman tärkeää”.
Tällaiseksi nousi kulttuurin tunnistaminen ja tunnustaminen kansakunnan henkisen kriisinkestävyyden tuottajana ja omaan kotiseutuun sitoutumisen varmistajana.
Emme elä ollaksemme terveitä, vaan ihmisinä tarvitsemme merkityksellisyyden kokemuksia. Sellaista on esimerkiksi ylpeys omasta maasta, kotipaikasta tai yhteisöstä. Juuri tässä ammattikorkeakoulut ovat vahvoja toimijoita, kulttuuri kun ei synny itsestään eikä ainoastaan taiteilijoiden välityksellä.[vii]
Ammattikorkeakoulujen kulttuurialat ja niiden kouluttamat toimijat ovat avainasemassa alueellisen elinvoiman tuottamisessa ja heidän arvostuksensa olisi nostettava osaamisen ansaitsemalle tasolle.
Keskeisinä kulttuuripoliittiseen selontekoon liittyvinä teeseinä nostettiin esiin seuraavat kahdeksan tulevaisuuden visiota:
musiikki nähdään ihmisen sellaisen kasvun perustana, jossa materia ei dominoi ja joka ei haaskaa luonnonvaroja
elävän musiikkisuhteen ja yhteisöllisen musiikkipedagogiikan tunnustetaan vaikuttavan kansalaisten hyvinvointiin, koheesioon, resilienssiin ja merkityksellisiin kokemuksiin. Ne nähdään tärkeinä elämän jokaisessa vaiheessa mielenterveyden pilarina. Musiikkikasvatusta vaalitaan ja vahvistetaan
kulttuurialojen korkeakoulutettuja ja osaamistaan monipuolisesti soveltamaan kykeneviä ammattilaisia pidettäisiin yhteiskunnan voimavarana ja rationaalisena, tavoiteorientoituneena työvoimana, ei yhteiskunnan rakenteista irrallisina toimijoina
kaikilla Suomen alueilla olisi väestömäärään suhteutettu riittävä määrä palkattuja musiikki- ja taidepedagogeja tuottamassa osallistavaa toimintaa, ei vain taiteilijoita esiintymässä muille
musiikki tunnustetaan voimavaraksi maahanmuuttajien integroimisessa. Musiikin yhdistävä voima on useissa ammattikorkeakoulujen hankkeissa testattu ja todettu, nyt tarvitaan myös rakenteita ja musiikkipedagogikoulutusta maahanmuuttajataustaisille positiivisen kotoutumisen tukemiseksi.
kaikki saavat oppia soittamaan jotakin instrumenttia peruskoulun aikana. Erinomaisia malleja jo on, kuten monikulttuurinen Tempo-orkesteri, joka on toiminut jo yli 10 vuotta. Kustannustehokkuuden vuoksi jo kehitettyä ja toimivaa konseptia tulisi monistaa.
elämänmittainen musiikkipolku on turvattu jokaiselle: ei rajoituta vain esimerkiksi tiettyyn paikkaan, ikään, musiikin genreen tai taidealaan, vaan panostetaan kaikille avoimiin ja saavutettaviin korttelikonsertteihin, musiikkipuistoihin ja yhteisömusiikkileireihin
kuntien kulttuuri- ja vapaa-aikasektori uudelleenorganisoidaan laajassa yhteistyössä ammattikorkeakoulujen kulttuurialojen kanssa ja 4500 euron innovaatioseteliulotetaanmyös kulttuuritoimijoille yhteisöllisyyttä ja osallisuutta edistävään toiminnan käynnistämiseen.
Kulttuurialat rikastavat ekosysteemejä
Käsite ”kulttuuri” tarvitsisi maassamme raikasta tuuletusta ja selonteossakin sen esille nostamista, että kulttuurin panos monipuolistaa yhteiskunnan ekosysteemeitä. Juuri ammattikorkeakoulujen supervoima on opiskelun kaikkinainen tiivis työelämäyhteys. Kulttuurialan opinnoissa se merkitsee monipuolisia ammatillisia sidoksia myös muihin kuin kulttuurialan toimijoihin.
Esimerkiksi musiikkiosaamista hyödynnetään opetussuunnitelmissa laajasti ihmislähtöisten ratkaisujen suunnittelussa, kommunikaation ja mielikuvittelun edistämisessä, tunnesiteiden rakentajana, aivojen joustavuuden ja mukautumiskyvyn säilyttäjänä tai vaikkapa nuorten keskittymiskyvyn parantajana. Tutkinto-opiskelijoilla on vilkkaan hanketoiminnan ansiosta uusin tieto yhteiskunnan ilmiöistä ‒ ja kyky reagoida mahdollisiin uusiin tarpeisiin.
Työelämäyhteys ei tarkoita nykypäivän ammattikorkeakouluissa toimialaspesifiin piiriin rajautumista, vaan ongelmien ratkomista tai toimeksiantojen toteuttamista monialaisissa ryhmissä.[viii] Musiikilla ja sen ammattitaitoisilla pedagogeilla on laaja rooli kulttuurihyvinvoinnin eri kontekstissa, mutta yhteiskunnan rakenteissa osaamista ei vielä ymmärretä hyödyntää.[ix]
Katseet kääntyvät myös terveyspalveluja tarjoaviin yrityksiin. Voisivatko ne hyvinvoinnin ja vaikkapa paremman työelämän rakentamiseksi palkata vakinaiseen työsuhteeseen musiikki- ja taidepedagogeja tai kulttuurituottajia. Kun stressiin ja unettomuuteen jo suositellaan lääkkeettömiä hoitoja, voisiko musiikkipedagogin vastaanotolle päästä lähetteellä, jos tarvitsee tukea toimintakykynsä ylläpitoon ja työssä jaksamiseen.
Ketterä reagointi on juuri ammattikorkeakoulujen tunnuspiirre: uudet sisällöt tulevat kulttuurialalla opetussuunnitelmiin nopeasti. Kehittämistyön pohjalla on aktiivinen, nimenomaan työelämäläheinen ‒ ei niinkään taide- tai taiteilijalähtöinen ‒ uudistuminen TKI-toiminnan avulla. Alueellinen TKI-työ on tärkeää, koska se tuottaa juuri oman maakunnan tai kaupunkiseudun profiilille tärkeitä näkökulmia ja sisältöjä.
Resilienssiä tasa-arvoisen taideopetuksen avulla
Erilaisissa vaikeissakin kansallisissa tai globaaleissa haasteissa taiteen perusopetuksen tulisi olla turvattuna, jotta maamme selviää ja kehittyy tasapainoisten, luottamusta ja yhteenkuuluvuutta kokevien kansalaistensa varassa. Musiikkikasvatus ja kulttuuritoiminta koskettavat lapsia, koululaisia, nuoria, senioreita, erityisryhmiä, työyhteisöjä, harrastajia, vapaan sivistystyön kenttää ja syrjäytymisuhan alla olevia. Juuri tähän keskittyviä osaajia koulutetaan ammattikorkeakouluissa.
Innostavan musiikkitoiminnan organisoinnissa tarvitaan korkeaa laatua ja todellista osaamista.
Laatu on jatkuvaa kehittymistä, asiakaslähtöisten ratkaisujen aktiivista etsimistä, uusiutumista sekä osallistujille syntyvää luottamusta siihen, että ammattilaisella on eettinen asenne tukea toisten kehittymistä ja osaaminen kehittää jatkuvasti itseä tässä työssä.
Kirjoittaja FT, MuM Tuire Ranta-Meyer on suomalaisen musiikin ja musiikkikasvatuksen historian dosentti, vertaisarvioidun Musiikki-lehden päätoimittaja ja Metropolian yliopettaja.
[vi] Kulttuurialaa uhkaavista budjettileikkauksista ks. esim. Yle-uutiset 10.4.2024: ”Kulttuurista voi kadota lähivuosina kymmeniä miljoonia.” https://yle.fi/a/74-20082767.
[vii] Ks. esim. Huhtinen-Hilden, Laura 2021. Kulttuurihyvinvointialan palapeliä kokoamassa. Musiikki 4/2021, 99–103: Ranta-Meyer, Tuire, Pia Houni ja Noora Vikman 2021. Musiikki, ääni ja hyvinvointi − nykytutkimuksen tilaa kartoittamassa. Musiikki 4/2021, 3–18.
[viii] Ks. esim. Metropolian opetussuunnitelmiin alusta asti kuulunut monialainen innovaatioprojekti Metropolia Minno.
[ix] Ks. Lilja-Viherlampi, Liisa-Maria 2021. Mitä on kulttuurihyvinvointi? Musiikki 4/2021, 74–89.
Kävin syyslomalla Lahden visuaalisten taiteiden museossa Malvassa. Siellä oli lokakuussa auennut Emma Helteen, Tamara Piilolan ja Pia Sirénin Tulevaisuuden puutarha. Innostuin nimen perusteella tutustumaan näyttelyyn – olenhan tulevaisuudentutkija. Shokeerauduin, kun liukuovet aukesivat. Tulevaisuuden puutarha oli rakennustelineitä ja vihreän eri sävyisiä rakennuspeitteitä. Näistä oli muotoiltu tulevaisuuden puutarha, sen puut ja pensaat. Näky oli todella vaikuuttava. En halua, että tämä on minun tulevaisuuteni puutarha.
Toisinaan tulevaisuuden mahdollisuuksia on vaikeaa hahmottaa. Taide voi konkreettisesti havainnollistaa tulevaisuutta. Näin olen sanonut opiskelijoilleni, kun opetan tulevaisuudentutkimuksen luovia menetelmiä. Taide voi tuoda tulevaisuuden käsinkoskeltavaksi tai muilla aisteilla havaittavaksi. Tulevaisuuden puutarha -näyttely havainnollisti tämän hyvin. Taiteen mahdollisuuksia tulevaisuudentutkimuksessa on tässä blogissa avannut Katariina Kantola monesta näkökulmasta. Itse käytän tätä näyttelyä (huterana) aasinsiltana tulevaisuuskuvien käsitteeseen.
Tulevaisuuskuvat luotaavat tulevaisuuden mahdollisuuksia
Tulevaisuuskuva on yksilön tai yhteisön ajatuskokonaisuus tulevaisuudesta. Se voi olla abstrakti idea tai yksityiskohtainen kuvaus siitä, millainen maailma, yhteiskunta tai alue voisi olla vuosien, vuosikymmenien tai jopa vuosisatojen päästä. Tulevaisuuskuva ei ole tarkka ennustus tulevaisuudesta, vaan pikemminkin se on työkalu, joka auttaa ihmisiä ymmärtämään, suunnittelemaan ja valmistautumaan tulevaisuuden mahdollisuuksiin ja haasteisiin. Tulevaisuuskuvissa siis avataan tulevaisuuden eri vaihtoehtoja näkyviksi.
Tulevaisuuskuva on myös hyvin henkilökohtainen ilmiö. Jokaisella meistä on jonkinlainen ajatus tulevaisuudesta – käsittelee se sitten ensi talvea tai seuraavaa kesää ja sen suunnittelua. Usein tulevaisuuskuvia kuvataan joustaviksi ja muuttuviksi – muuttuvat olosuhteet saavat meidät muuttamaan suunnitelmia ja jopa haaveitamme. Henkilökohtaiset tulevaisuuskuvat voivat käsitellä niin omaa taloudellista tilannetta kuin myös sotilaallista kriisiä lähialueilla.
Tulevaisuuskuvat voivat olla mahdollisia, todennäköisiä, toivottavia tai ei-toivottavia. Toivottavat tulevaisuuskuvat voidaan nähdä utopian kaltaisina kuvauksina. Termillä viitataan Thomas Moren teokseen Utopia. Ei-toivottavia tulevaisuuskuvia puolestaan voidaan kutsua dystopioiksi, jotka ovat varsin suosittuja teemoja elokuvissa ja kirjallisuudessa. Esimerkiksi ilmastodystopioita on ilmestynyt paljon viime aikoina.
Tulevaisuuskuvat vastuullisen liiketoiminnan tutkimuksessa
Olen itse käyttänyt jonkin verran tulevaisuuskuvien käsitettä tutkimuksessa. Olen tutkinut esimerkiksi tulevaisuuskuvia hakkeen käytössä energialähteenä, kiertotaloudessa ja vastuullisessa laivanrakentamisessa. Tulevaisuuskuvien tarkoituksena on ollut yhtäältä jäsentää tutkimusaineistoa ja haastateltavien ajatuksia, pelkoja ja toiveita tulevaisuudesta. Tulevaisuuskuvat ovat usein tekstimuotoisia pysäytyskuvia, tarinoita tulevaisuudesta.
Toisaalta kuvien tarkoituksena on ollut myös herättää keskustelua aihepiirin tulevaisuudesta. Millaisia odotuksia ja pelkoja tulevaisuuteen liittyy? Onko joku esitetyistä tulevaisuuskuvista tavoiteltava tulevaisuus? Millaisia toimia se toteutuakseen meiltä edellyttää? Tai käännettynä, onko joku tulevaisuuskuva sellainen, mihin emme halua tulevaisuudessa päätyä?
Usein kuvallinen ilmaisu havainnollistaa tarinaa tehokkaasti. Esittelimme tutkijakollegani Maili Marjamaan kanssa kiertotalouden tulevaisuuskuvia monissa tilaisuuksissa. Esityksissä ja posterissa käytimme havainnollistuksena valokuvia. Usein katsojat peittivät kädellään dystooppisen tulevaisuuden kuvan ja sanoivat: “En halua päätyä tuohon tulevaisuuteen.” Reaktio oli siis täysin sama kuin minulla Malvan näyttelyssä.
Millainen on sinun tulevaisuuskuvasi?
Ei ole yhdentekevää, millainen on sinun henkilökohtainen tulevaisuuskuvasi. Dystooppiset tulevaisuuskuvat voivat ahdistaa ja passivoida. Utooppiset tulevaisuuskuvat voivat puolestaan innostaa toimintaan. Muistathan, että tulevaisuus tehdään tämän päivän toimilla: voimme itse vaikuttaa siihen, millainen tulevaisuus on.
Kuva 1 Pia Sirénin installaatio tulevaisuuden viheralueesta (osana Tulevaisuuden puutarha -näyttelyä Malvassa), kuvaaja Marileena Mäkelä 2023.
Onko kuvassa tulevaisuuden puisto vai vaan nykyhetken dystopia tulevaisuudesta?
Lue lisää tulevaisuuskuvista esimerkiksi kirjaluvusta: Mäkelä, M., Karjalainen, J., Parkkinen, M. 2022. Tulevaisuuskuvat: merkitykset, roolit ja käyttötavat tulevaisuudentutkimuksessa. Kirjassa: Aalto, H-K., Heikkilä, K., Keski-Pukkila, P., Mäki, M. & Pöllänen, M. (toim.) Tulevaisuudentutkimus tutuksi – perusteita ja menetelmiä. TVA-julkaisuja 1/2022. Tulevaisuudentutkimuksen Verkostoakatemia. Ss. 297-312. https://tututopi.files.wordpress.com/2022/03/tva-1-2022-makela-etal.pdf
Kirjoittaja
Marileena Mäkelä on tulevaisuudentutkija, joka tutkii vastuullista liiketoimintaa esimerkiksi vastuullisuusviestinnän ja kiertotalouden näkökulmista. Marileena työskentelee yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa.
Tulevaisuus sisältää aina epävarmuutta: emme pysty tietämään emmekä ennustamaan, mitä tulee tapahtumaan. Yksi tulevaisuudentutkimuksen rooleista on tuottaa tietoa erilaisista tulevaisuuksista, jotta pystymme varautumaan haasteisiin tai suuntaamaan toimintaamme kohti toivottuja mahdollisuuksia. Heikot signaalit ovat yksi tapa lähestyä erilaisia tulevaisuuksia.
Heikko signaali on ”ensioire muutoksesta tai merkki nousevasta asiasta, joka saattaa olla tulevaisuudessa merkittävä” (Dufva & Rowley 2022, 4; Hiltunen 2013, 296). Heikot signaalit ovat yllättäviä, todellisuudessa tapahtuvia asioita, jotka haastavat nykyistä suoraviivaista ajattelua tulevaisuudesta ja sen kehityssuunnista. Heikot signaalit korostavat epäjatkuvuutta: mitä jos asia olisikin eri tavalla? Heikkoja signaaleja keräämällä ja tutkimalla voi varautua paremmin erilaisiin tulevaisuuksiin (Hiltunen 2013, 303).
Heikot signaalit eivät ennusta, mitä tulee tapahtumaan, vaan niiden rooli on haastaa vallalla olevia näkemyksiä, nykyjärjestelmiä ja oletuksia tulevaisuudesta (Dufva & Rowley 2022, 8-9). Toisenlaisten tulevaisuuksien kuvittelu on tärkeää, ”koska vanhat tavat toimia ja vanhat käsitykset tulevaisuudesta eivät auta meitä ratkaisemaan tämän hetken haasteita” (ed.,9).
DesignmuseonMitä jos? Toisenlaisia tulevaisuuksia -näyttely (9.9.2022 – 12.3.2023) pohjautui Sitran Heikot signaalit -selvitykseen, joka julkaistiin tammikuussa 2022. ”Näyttely kutsuu vaihtoehtoisten tulevaisuuksien äärelle. Seitsemän luovan alan tekijää tulkitsee toisenlaisia tulevaisuuksia, jotka toimivat lähtöpisteinä erilaisten maailmojen kuvittelulle ja haastavat olemassa olevien oletuksia.” (Näyttelyn esittelyteksti.)
Sitran selvityksessä heikkoja signaaleja on esitelty osana arkisia teemoja kuten koti, työpaikka, luonto ja päätöksenteko. Myös Mitäs jos? -näyttelyssä kuvattiin tulevaisuuksia upotettuna arkisiin tilanteisiin ja ympäristöihin.
Teosten yhteydestä löytyi kirjoitetut arkiset tarinat, jotka vaikuttivat paljon teosten katsomiseen ja tulkitsemiseen. Ne ohjasivat katsojaa ymmärtämään teoksia ja vastaanottamaan kuvauksia toisenlaisista tulevaisuuksista tekstien selittämällä tavalla. Lähestyin teoksia ensin “sellaisinaan” eli ilman selittäviä tekstejä, ja luin tekstit tämän jälkeen. Teosten esittelyissä yhdistyvätkin sekä teostekstien tarinat että omat tulkintani.
Tulevaisuuden ihminen etsii yhä yhteyttä
Tutustuessani näyttelyyn kiinnitin huomiota siihen, että monessa eri teoksessa ja sen tulevaisuustarinassa toistuu teema ihmisestä etsimässä yhteyttä ja ymmärrystä omiin, läheistensä tai muiden eliöiden tunteisiin ja ajatuksiin.
Pekka Vasantola: Metaversumissa (2022), kuva: Katariina Kantola
Pekka VasantolanMetaversumissa -teoksessa (2022) kertoja pystyy Sensorin avulla itse tuntemaan kumppaninsa ja läheistensä tunteita. Sensoriin kytkeytyneet henkilöt pääsevät mittaamaan, jakamaan ja kokemaan toistensa tunnetiloja, mikä auttaa heitä ymmärtämään toisiaan.
Sen sijaan, että kuvittelemme itsemme toisen tilanteeseen tai kokemaan tunteeseen, empatia konkretisoituu teknologian avulla mitattavaksi dataksi, nimetyiksi ja suoraan koetuiksi tunnetiloiksi. Tunnedatan avulla yhteys läheisiin on vahvempi.
Teoksen videon sisältö kuitenkin peilautuu teoksen tarinaan hyvin ristiriitaisesti. Videossa geneerinen hahmo juoksentelee ja seisoskelee yksin valtavassa metaversumi-tyhjiössä kuin etsien yhteyttä toiseen ihmiseen. Ihminen/hahmo näyttäytyy kovin yksinäiseltä ja eksyneeltä. Kadoksissa näyttävät olevan niin tunteet, ajatukset kuin hahmo itsekin.
Irene Suosalo: Kotona (2022), kuva: Katariina Kantola
Irene Suosalon videoinstallaatiossa Kotona (2022) Alma-niminen simulaattori on aina valmis kuuntelemaan ihmisen huolia ja ajatuksia sekä kertomaan tilannedataa aivojen ja tunteiden toiminnoista. Alma sanallistaa mielen sisällä myllertävät epäselvät tunteet ja jäsentelemättömät ajatukset.
Videoteos heijastaa seinälle vauhdikkaita kuvioita ja vaihtuvia värejä kuin tunnemyrskyjä, mutta Alma löytää levottomista väreistä järjellisen tulkinnan: “Vaikutat onnettomalta” tai “Vaikutat melko kireältä”, se toteaa. Psykologin sohva voi tulevaisuudessa löytyä siis omasta kodista, kun väsymätön simulaattori on aina valmiina kasvattamaan ymmärrystä ja yhteyttä ihmisen omiin tunteisiin ja ajatuksiin.
Dario Vidal: Päättämässä (2022), kuva: Katariina Kantola
Yhteyttä omiin tunteisiin ja ajatuksiin haetaan myös Dario Vidalin teoksessa Päättämässä (2022), jossa ihminen voi kääntyä vaikeiden päätösten edessä Elämän Puun puoleen. Ihminen näkee Elämän Puun oksilta ja pinnoilta heijastumina alitajuntaajansa varastoituneet muistot, pelot, tärkeät ihmiset. Tämä auttaa ihmistä peilaamaan tulevaa päätöstään suhteessa hänen siihenastiseen elämänpolkuunsa.
Videoheijastumat ovat teoksessa kuitenkin epäselviä: vaihtuvia värejä, liikettä, muodottomia hahmoja. Ehkä nopeiden välähdyksien virta alitajunnan syövereistä riittää herättämään yhden kirkkaan oivalluksen, johon perustaa päätöksensä.
Kiia Beilinson: Luonnossa (2022), kuva: Katariina Kantola
Yhteyttä muihin lajeihin etsitään Kiia Beilinsonin installaatiossa Luonnossa (2022). Teoksen maailmassa ihminen pystyy kehonsa antureiden avulla kytkeytymään ja maadottumaan osaksi luonnon ja muiden eliöiden verkostoa, kuuntelemaan ja tulkitsemaan heidän viestejään. Keskenään erilaiset elämänmuodot ymmärtävät toisiaan ja elävät yhdenvertaisina anturi(teknologian) avulla.
Teoksen nojatuoli voi kuvastaa paikkaa tai kutsua rauhoittumaan ja hiljentymään kuuntelemaan luolan, sammaleen ja öljyn tarinoita, joita lausutaan runoina. Ihmistä pitää jaksaa auttaa ja opastaa luomaan yhteyttä ympäröivään maailmaan anturein, mutta se tarjoaa tarinoita ja tietoa, joita emme ole koskaan aikaisemmin kuulleet.
Tulkintaa tulevaisuusmerkin avulla: Onko yhteyttä etsivä ihminen heikko vai vahva signaali tulevaisuudesta?
Irene Suosalo: Kotona (2022), kuva: Katariina Kantola
Miten edellä mainituissa näyttelyn teoksissa toistuvaa teemaa – ihmisen tarvetta hakea yhteyttä itseensä, läheisiinsä tai muihin lajeihin – tulisi tulkita? Jos teema toistuu näin vahvasti, onko signaali enää heikkoa vai voisiko sitä tulkita nousevana, vahvana signaalina tulevaisuudesta?
Tulevaisuusmerkki on yhdenlainen teoreettinen ajatuskehikko, jonka avulla heikon signaalin merkittävyyttä voi tutkia. Nimittäin, joskus itse signaali voi olla vahvempi kuin itse asia, josta se viestii, esimerkiksi erilaisissa ”hype”-nostatuksissa. (Hiltunen 2013, 297.) Heikkoihin signaaleihin voikin halutessaan pysähtyä ja perehtyä hieman syvemmin esimerkiksi tulevaisuusmerkki-kehikon avulla.
Yksi mittari kehikossa on heikon signaalin ulottuvuus, jonka futuristi Elina Hiltunen tulkitsee itse ”heikoksi signaaliksi”. Näyttelyn sisällä teeman ulottuvuus oli laaja: jopa neljä teosta seitsemästä kuvaa tulevaisuuksia, joissa ihminen tavalla tai toisella etsii ja vahvistaa yhteyttä itseensä, läheisiinsä tai muihin eliöihin. Eli sama heikko signaali ja teema on kiinnostanut useampaa taitelijaa.
Signaalin ulottuvuutta voi pohtia esimerkiksi siitä näkökulmasta, että näyttely pohjautui Suomen tunnetuimman tulevaisuustiedon tuottajan Sitran julkaisemaan selvitykseen eli sillä on vahvaa ja laajaa tutkimuksellista taustaa, vaikka taiteilijat ovat varmasti luoneet sen pohjalta omat näkemyksensä. Näyttely itsessään oli siis yksi tapa lanseerata ja markkinoida Sitran julkaisua ja heikkojen signaalien merkitystä – eli kasvattaa ulottuvuutta.
Ulottuvuudesta viesti puolestaan myös se, että näyttely esitettiin museossa eli taidemaailman tunnistetussa instituutiossa, vaikkakaan se ei ollut päänäyttely.
Näyttelyn saama mediajulkisuus voisi olla yksi näkökulma lisää, jolla tutkia signaalin ulottuvuutta eli kuinka laajalle näyttelyn sanoma ja kiinnostavuus on levinnyt.
Toinen mittari tulevaisuusmerkissä on uuden asian suuruus. Ihminen on kautta historian yrittänyt saada yhteyttä itseensä, läheisiinsä ja ympäröivään maailmaan, jotta ymmärtäisi paremmin suhdettaan muihin. Uskonnot, filosofiat, ideologiat, tieteet, teknologiat, teoriat, muotitrendit ynnä muut ovat yrittäneet auttaa ihmistä hahmottamaan ja ymmärtämään itseään ja muita ihmisiä, suhdettaan ympäröivään maailmaan ja luontoon. Itsensä mittaaminen uuden teknologian avulla on ollut jo pitkään kasvava trendi. Mikä on siis se uusi asia, jota nämä näyttelyn teokset kuvastivat?
Tulkitsen, että teoksissa uusi asia on teknologian avulla mahdollistettu reaaliaikainen yhteys ja vuorovaikutus. Teoksissa kuvaillut teknologian tarjoamat mahdollisuudet antureihin, sensoreihin ja simulaattoreihin auttavat ihmistä ymmärtämään jälleen kerran paremmin suhdettaan itseensä ja muihin. Ihmisen ei tarvitse enää arvailla tai olettaa, miksi tuntee ärtymystä tänään tai miksi ystävä ei vastaa puhelimeen, vaan kone kertoo sen hänelle.
Teoksissa esitelty teknologinen kehitys voi mahdollistaa uudenlaisen tason vuorovaikutukseen, jossa vahvempi yhteys ja ymmärrys niin itseen kuin muihin tarjoaa ”mielenrauhaa” ja ehkä jopa enemmän onnellisuutta. Vaihtoehtoisesti, teosten kuvailema sisäänpääsy omien ja muiden tunteiden tai ajatusten sisälle voi myös aiheuttaa entistä enemmän ahdistusta tai väärinymmärrystä.*
Kolmas mittari tulevaisuusmerkin kehikossa on tulkinnan ulottuvuus, joka tässä tekstissä rajautuu kirjoittajaan. Jos tulkintani laajuutta tai kapeutta haluaisi selvittää, voisi näyttelyn nähneiltä kysyä ja tutkia, kuinka vahvana tai heikkona he näkisivät tulkintani – tai minkälainen tulkinta nousisi vahvimmaksi valtaosassa näyttelyn nähneissä. Voitaisiin esimerkiksi huomata, että yllä oleva pohdintani ja tulkintani rajautuisi vain vähemmistöön, jolloin tulkinnan laajuus jäisi pieneksi.
Tulevaisuusmerkki voi kertoa erityisestä tulevaisuuden haasteesta (Hiltunen 2013, 298). Voisiko teoksissa toistuva teema – ihminen etsimässä yhteyttä ja ymmärrystä itseensä ja toisiin – tulevaisuusmerkkinä viitata yhteen tulevaisuuden haasteeseen eli yleistyviin mielenterveysongelmiin?
Muun muassa yksilökeskeisyys, työelämän ja toimeentulon epävarmuudet, ekologinen kestävyyskriisi ja pandemiat voivat entuudestaan voimistaa mielenterveysongelmia tulevaisuudessa, mikä on nostettu yhdeksi megatrendiksi (Dufva & Rekola 2023, 27-35).
Teosten kuvailemissa toisenlaisissa tulevaisuuksissa ihminen on yhä yhtä pihalla itsestään ja suhteestaan muihin kuin on aina ollut, ja erilaiset teknologiset innovaatiot auttavat ihmistä tässä epätietoisuudessa. Ehkä ihminen tosiaan tarvitsee tulevaisuudessa uudenlaista apua ja ratkaisuja henkisen hyvinvointinsa ylläpitämiseen.
Tulevaisuus on arkista
Mitä jos? -näyttely Designmuseon alakerrassa oli pieni, mutta auttoi oivaltamaan, miten heikkoja signaaleita voi konkretisoida tarinoiksi ja teoksiksi, joilla kuvailla toisenlaisia tulevaisuuksia.
Teokset lähettivät heikkoja signaaleita uusista ajatuksista ja ratkaisuehdotuksista eli totuttivat ja testasivat ihmisiä miettimään erilaisia vaihtoehtoja tulevaisuuksille (Hiltunen 2013, 302). Tulevaisuus ei olekaan mitään ”outoa” vaan hyvin arkista ympäristöä ja elämää.
Kirjoittaja on museoissa ja gallerioissa viihtyvä taiteenharrastaja, entinen taidehistorian opiskelija, alati oppiva tulevaisuusajattelija sekä Tulevaisuuden tutkimuksen seuran jäsen. Mediatutkimuksesta valmistunut FM, joka työskentelee markkinointiviestintäpäällikkönä media-alalla. Instagram: @tulevaisuudet_taiteessa Twitter: @katariinak LinkedIn: KatariinaKantola
Lähteet:
Dufva, Mikko & Rowley, Christopher (2022): Heikot Signaalit 2022 – tarinoita tulevaisuuksista. Sitran selvityksiä 200.
Dufva, Mikko & Rekola, Sanna (2023): Megatrendit 2023. Ymmärrystä yllätysten aikaan. Sitran selvityksiä 224.
Hiltunen, Elina (2013): Heikot signaalit. Teoksessa Kuusi, Osmo; Bergman, Timo ja Salminen, Hazel (toim.): Miten tutkimme tulevaisuuksia? Acta Futura Fennica nro 5. Tulevaisuuden tutkimuksen seura ry. 3. uudistettu painos.
*Kiitos tästä vaihtoehtoisesta tulkinnasta Sanna Ketonen-Oksille Tulevaisuusblogin toimituskuntaan.
Kaupunkiympäristöön usein kuuluu kaikille avoimia, yhteisöllisyyteen ja toiminnallisuuteen keskittyviä tiloja ja taloja. Löytyy nuorisotaloja, asukastaloja, tyttöjentaloja ja työttömien taloja, joissa voi rauhassa kohdata toisia, harrastaa, hakea tietoa tai tukea.
Kaivopuistoon Helsinkiin on remontoitu ja avattu kaikille avoin talo omistettuna tieteelle ja toivolle. Puistokatu 4 toimii tilana, joka kokoaa tutkijoita, taiteilijoita, yrityksiä ja kansalaisia yhteisen tavoitteen äärelle: luoda kulttuurin muutosta kohti ekologisesti kestävää, hyvää elämää. Puistokatu 4:n toiminta pohjautuu toiveikkaalle tulevaisuudelle.
Ilmastonmuutoksen ja sen aiheuttaman ekologisen kriisin keskellä voi tulevaisuus näyttäytyä pelottavalta uhkakuvalta tai väsyttävän monimutkaiselta ratkaistavien asioiden vyyhdiltä. Siksi tarvitaan tietoa ja tutkimusta, mutta myös kuvitelmia ja kuvitteluja vaihtoehdoista: minkälaiset näkökulmat ja näkemykset, ideat ja ajatukset voisivat auttaa meitä elämään yhdellä maapallolla, yhdessä.
Puistokatu 4 avautui 8. elokuuta näyttelyllä, jossa talon kolme kerrosta huoneineen on täytetty teoksilla toivosta ja tavoittelemisen arvoisesta tulevaisuudesta. 14 huonetta -näyttelyssä vahvin mieleen jäävä sanoma on toisten lajien ymmärtämisen tärkeys ja empaattinen lähestymistapa kaikkeen elolliseen.
Jotta voisimme jatkaa elämäämme maapallolla kunnioittaen sen rajallisia resursseja, meidän on ensin astuttava pois ihmiskeskeisestä ajattelu- ja elintavasta. Empatia on harjoite ja polku siihen suuntaan.
Wauhaus: Puumaja, kuva: Katariina Kantola
Wauhaus-kollektiivin installaatiossa ”Puumaja” kävijä laskeutuu metsän ympäröimään majaan kuuntelemaan evoluutiobiologi Aura Raulon pohdintaa esimerkiksi siitä, kuka tai mikä on yksilö. Tekijät kertovat teoksestaan:
”Teoksemme johdattaa kokijan pohtimaan yksilökeskeistä kuvaa olemassaolostamme ja tarkastelemaan sitä sen sijaan keskinäisriippuvuuksien kautta. Yksilöllisyytemme rajat vuotavat: olemme aina osa muita ja muuta, riippuvaisia toisten olemassaolosta, eikä olemassaoloamme voi täten irrottaa ympäristöistämme. Yhteytemme meitä ympäröiviin maisemiin on jatkuva, solutasomme lävistävä, koko elämämme pituinen prosessi.” (Lähde: Puistokatu 4, Facebook)
Soil Searchers Collective: Sen lauluja laulamme. Kuva videosta: Katariina Kantola
Syvemmälle metsän maaperään ja ekosysteemiin zoomataan Soil Searchers Collectiven hypnoottisen hienossa ”Sen lauluja laulamme” videoteoksessa. Jos ihmiselle on joskus haasteellista nähdä metsää puilta, voi katseen kääntää myös aivan toiseen suuntaan eli eliöihin ja elinvoimaan metsän alla, maan ja puiden sisään.
Suhdettamme empatiaan pohtii Enni-Kukka Tuomalan teos ”Is There Space For Empathy?”, joka muuttaa empatian konkreettiseksi tilaksi, johon kävijä voi astua sisään.
”Kasvava empatiavaje on yksi suurimmista haasteistamme, ja syistä ilmastokriisin takana. Tarvitsemme radikaalin empatian vallankumouksen, ei ainoastaan ihmisten, vaan ihmisten, luonnon ja eri lajien välillä”, Tuomala kommentoi. (Lähde: Puistokatu 4, Facebook)
Enni-Kukka Tuomala: Is There Space For Empathy?, kuva: Katariina Kantola
Empatian rinnalla tarvitaan toimintaa
Jos toiveikkaamman tulevaisuuden ensimmäinen askel on empatia, tarvitaan rinnalle myös toimintaa.
Helsingin kuvataidelukio, Torkkelin opiskelijoiden “Follow Me (ole niin kiltti)” -installaatiossa kävijät voivat esimerkiksi kirjoittaa toiveitaan tulevaisuudelle. Jo toiveen pohtiminen, puhumattakaan toiveen kirjoittamisesta, konkretisoi, että tulevaisuuteen voi suhtautua ja siihen voi vaikuttaa aktiivisesti. Tämän päivän toiveella voi rakentaa toivottua tulevaisuutta.
Helsingin kuvataidelukio, Torkkeli: “Follow Me (ole niin kiltti)”, yksityiskohta installaatiosta. Kuva: Katariina Kantola
Landys Roimolan vaikuttava “Floor is Lava” on rakennettu romumetallista ja mansikkapeltojen muovijätteestä. Massiivisen teoksen voi tulkita muistuttavan meitä siitä, miten roskaantuminen ja saastuminen täyttää tilamme (maapallon ja kirjaimellisesti yhden huoneen Puistokadun talosta), jos annamme toimintamme jatkua ennallaan.
Landys Roimola: Floor is Lava, yksityiskohta teoksesta. Kuva: Katariina Kantola
Teemu Keisterin “Peppumonumentti” on ”oodi hauskanpidolle ja kepeydelle”. Peppumonumentin viesti on itseasiassa todella tärkeä ja omanlaiseen aktivismiin ja toimintaan kannustava: epävarmoina aikoina vapaudu irrottelemaan, iloitsemaan ja heiluttamaan peppua.
Teemu Keisteri: Peppumonumentti, yksityiskohta teoksesta. Kuva: Katariina Kantola
Tutustu 14 huonetta -näyttelyyn 21.8.2022 asti osoitteessa Puistokatu 4, Helsinki tai näyttelyn Facebook tai Instagram-sivuilla.
Kirjoittaja on museoissa ja gallerioissa viihtyvä taiteenharrastaja, entinen taidehistorian opiskelija, alati oppiva tulevaisuusajattelija sekä Tulevaisuuden tutkimuksen seuran jäsen. Mediatutkimuksesta valmistunut FM, joka työskentelee markkinointiviestintäpäällikkönä media-alalla. Instagram: @tulevaisuudet_taiteessa Twitter: @katariinak LinkedIn: KatariinaKantola
Kuvassa Jaakko Niemelän teos Laituri 6 (2021). Kuva: Katariina Kantola
”Nyt jos koskaan on se hetki, jolloin taiteilijalla on tehtävä tässä maailmassa; sanoittaa uudelleen meidän tapaamme kuluttaa ja katsoa ympäristöä. Sitä tarvitaan, jotta löydämme uusia ulospääsyteitä. Siitähän tässä on kyse.”
Kuraattori, taide-, luonto- ja ympäristökuvauksen dosentti TaT Juha Suonpää, Turun Sanomat, 21.7.2021
Ilmastonmuutos sekä ihmisen suhde luontoon, ympäristöön ja muihin lajeihin ovat näkyvä teema nykytaiteessa. Ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat riskit eivät ole uusia löydöksiä, vaan ne ovat olleet sekä tutkimuskohteita tieteessä että päättäjien keskuudessa tiedostettuja jo vuosikymmenten ajan (Pantsar & Keronen 2019, 251).
Myös taiteessa ilmastonmuutos ja sen vaikutukset ovat olleet teemana läsnä vuosikymmenten ajan. Esimerkiksi 1980-luvun nykytaiteessa käsiteltiin otsonikatoa ja lajien sukupuuttoa, sillä ne olivat tapetilla oman aikansa ilmastokeskusteluissa. (Miles 2014, 119, 121)
Tänä päivänä voimme lukea otsikoita, tutkimuksia, raportteja ja kannanottoja ilmastonmuutoksesta ja sen vaikutuksista sekä tarvittavista korjausliikkeistä kompleksisen, globaalin ja paikallisen haasteen ratkaisemiseksi. Kun ilmastonmuutos on näyttävästi esillä, millä tavoin taide voi herättää ja ylläpitää keskustelua ilmastonmuutoksesta?
Olen valinnut Tulevaisuudet taiteessa -blogitekstisarjaani kolme eri lähestymistapaa, joilla nykytaiteessa käsitellään ilmastonmuutosta. Ensimmäisessä esittelemässäni näkökulmassa taiteen avulla herätetään huomaamaan ilmastonmuutoksen (konkreettisia) vaikutuksia tulevaisuuteemme.
En arvioi tai peräänkuuluta, pitääkö taiteen tai taiteilijoiden käsitellä ilmastonmuutosta vai ei. Tätä kysymystä pohditaan esimerkiksi Ylen Kulttuuricocktail-ohjelmassa sekä Finlandia-voittaja Anni Kytömäenesseessä Helsingin Sanomissa. Sen sijaan peilaan eri teoksia ja näkökulmia, joista tulkitsen löytyvän yhteyttä ilmastonmuutoksen ajankohtaiseen teemaan. Näitä teoksia ja näkökulmia löytyy ihan varmasti lisääkin. Aikaamme kuvaa niin sanottu ekologinen tiedostavuus, jota voidaan pitää osana aikamme intellektuaalista ilmastoa (Lummaa 2014, 266), ja tämä tiedostavuus näkyy myös kulttuurin ja taiteen saralla.
Tässä tekstissä syvennyn siihen, miten nykytaiteella voidaan kuvittaa tulevaisuuksia, joissa konkretisoidaan ilmastonmuutoksen vaikutukset.
Tulevaisuuskuvia – vai tulevaisuuskuvittelua – ilmastonmuutoksen muokkaamaan maailmaan
Kulttuuriteorian professori, tutkija Malcolm Miles lainaa teoksessaan Eco-Aesthetics: Art, Literature and Architechture in a Period of Climate Change (2014) ympäristöaktivisti George Monbiotia, joka kirjoittaa, että siinä missä faktat ilmastonmuutoksen vaikutuksista ovat selkeitä esittää, on näitä vaikutuksia lähes mahdotonta kuvitella toteutuvaksi. (Miles 2014, 29, kursivointi Kantola)
Malcolm Miles itse taas haastaa taiteen roolia astetta kovemmilla odotuksilla:
Onko nykytaiteella kykyä (ja tahtotilaa) luoda ilmastonmuutoksen vaikutuksista vakavasti otettavaa hätätilaa? Ja jos taide tähän pystyisi, olisiko se vain kuvittelevaa toimintaa vai pystyisikö nykytaide luomaan jollain tapaa jopa maailman järjestystä häiritsevää toimintaa?
Malcolm Miles 2014, 30. Käännös ja kursivointi Kantola
Molemmissa pohdinnoissa avainsanana on kuvittelu. Taiteen ja taitelijoiden kiistaton vahvuus ja ammattitaito on kuvitella, kuvittaa ja tarinallistaa ilmastonmuutoksen vaikutuksia. Tieteen kertomat faktat ilmastonmuutoksen vaikutuksista voidaan taiteen keinoin ja taiteilijoiden näkemyksin kuvitella erilaisiksi tulevaisuuskuviksi. Mielestäni kykyyn kuvitella sisältyy aina mahdollisuus myös herättää toimintaa, jota Malcolm Miles taiteelta peräänkuuluttaa.
Kuvittelu on myös yhtymäkohta, jossa taide ja tulevaisuudentutkimus kohtaavat. Tulevaisuudentutkimuksessa tulevaisuuskuva-termillä on erilaisia merkityksiä riippuen asiayhteydestä. Tekstissäni käytän tulevaisuuskuva-termiä sen tarkoituksessaan kuvata tulevaisuuden tilaa koskevaa näkemystä tai mielen rakennelmaa.
Tulevaisuuskuvien tutkiminen ja rakentaminen on merkittävää siksi, että kuvilla on kaksisuuntainen vaikutus: tulevaisuuskuvan sävy (positiivinen tai negatiivinen) vaikuttaa tämän päivän päätösten ja valintojen sisältöön, ja toisaalta tämän päivän päätökset ja valinnat vaikuttavat tulevaisuuskuviin (Kuusi et al. 2013, 331).
Minkälaisiksi tulevaisuuskuviksi ilmastonmuutoksen muokkaamaa tulevaisuutta rakennetaan nykytaiteessa?
Nouseva merenpinta
Oletteko nähneet Suomessa matkaillessa erilaisia muistomerkkejä ja turistinähtävyyksiä, joissa kerrotaan millä korkeudella merenpinta on ollut missäkin vaiheessa ennen ajanlaskun alkua? Itse olen päässyt tutustumaan niihin varsinkin Varsinais-Suomessa ja länsirannikon kaupungeissa. Nämä muistomerkit ovat palanneet usein mieleen ilmastonmuutosta käsittelevää nykytaidetta seuratessani.
Yksi näkyvimmistä teemoista tai diskursseista eli ”puhetavoista” käsitellä ilmastonmuutosta tällä hetkellä nykytaiteessa on kuvata merenpinnan kohoamista tulevaisuudessa ilmastonmuutoksen vaikutuksesta.
Ilmaston lämpeneminen, mannerjäätiköiden sulaminen ja siitä seuraava merenpinnan kohoaminen vaikuttavat merten virtauksiin, muokkaavat lukuisten eliölajien luontaista elintilaa ja uhkaavat myös upottaa ihmisten asuttamia kaupunkeja alleen (Lähde: Ilmasto-opas).
Merenpinnan kohoamista on haasteellista havainnollistaa galleriatilassa, joten tätä teemaa käsittelevät teokset sijoittuvat usein ulkotilaan ja ovat julkisesti nähtävillä.
Elokuussa 2021 Lahden kaupunki toi Helsingin kansalaistorille tilateoksen I.C.E. – Indisputable Case of Emergency (2021). Teokseen kuului muun muassa yhdeksän jääveistosta, jotka sulivat paahtavan auringon alla samalla kastellen katukiveykseen kirjoitettujen kaupunkien nimiä. Sulaneen veden alle jääneet kaupungit kuvastivat vaikutusta, joka tulevaisuudessa kohoavalla merenpinnalla olisi, jos ilmaston lämpenemiselle ei tehdä mitään. Näkyvällä ja vilkkaalla paikalla ollut teoskokonaisuus nousi lehtiotsikoihin sekä kustannuksiltaan että sulaessaan oletettua nopeammin.
”Tavallaan sulaminen ei haittaa, koska tavoite oli nostaa ehkä maailman tärkein aihe keskusteluun. Nyt ilmastonmuutos Kansalaistorilla eteni dramaattisen nopeasti. Kaikki ei mene käsikirjoituksen tai ennalta annetun aikaraamin mukaan.”
I.C.E. – Indisputable Case of Emergency -teoksen suunnitellut arkkitehti Eero Aarti Helsingin Sanomille (HS 10.8.2021)
Syyskuussa 2021 päättyneessä Helsinki biennaalissa ilmastonmuutos oli näkyvä teema. Katsoja pääsi kokemaan tulevaisuuskuvan ilmastonmuutoksen vaikutuksista jo heti kävellessään ensimetrejä Vallisaaren rantapolkua.
Jaakko Niemelä: Laituri 6 (2021). Kuva: Katariina Kantola
Taitelija Jaakko Niemelän vaikuttava teos Laituri 6 (2021) on kuusi metriä korkea rakennustelinerakennelma, jonka punainen katto havainnollistaa, kuinka korkealle merenpinta voisi nousta, jos Grönlannin pohjoinen jääpeite sulaisi.
Ihminen tuntee olonsa pieneksi valtavan teoksen rinnalla. Pieneltä näyttää myös telineiden läpi siintävä ja nousevalla merenpinnalla uhattu Helsingin siluetti. Tulkitsen rakennustelineiden myös korostavan ilmastonmuutosta ihmisen rakennelmana, kerros kerrokselta vaikutuksiltaan kasvavaksi.
Merenpinta nousee tulevaisuudessa myös Helsingin Jätkäsaaressa, jonne on hankittu julkinen taideteos, Litonirameren kalastajat taitelija Akseli Leinoselta. Litonirameren kalastajat -teos arvioidaan toteutuvan Jätkäsaareen vuosina 2022 – 2025.
Teoksessa on kiehtova aikaperspektiivi. Korkeuksissa seilaavat kalastajaveneet havainnollistavat, miten osittain meren päälle rakennettu, vielä uutuuttaan kiiltävä kaupunginosa Jätkäsaari voi jälleen peittyä meren alle tulevaisuudessa. Mutta pääkaupunkimme ollut meren alla myös 6 000 eaa, jolloin Helsinkiä hallitsi Itämeren edeltäjä Litorinameri, jonka pinta oli noin 20 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella.
On mielenkiintoista, miten muinainen historia ja tulevaisuus yhdistyvät kohoavan merenpinnan myötä. Tulisiko Suomen historiallista merenpintaa kuvaavia muistomerkkejä päivittää laskelmilla merenpinnan noususta tulevaisuudessa?
Tulevaisuuden ruokapöytä ilman pölyttäjiä
Christina Stadlbauer & Ulla Taipale: Feast of Pollen Gold (2017). Kuva: Paavo Lehtonen
Ilmastonmuutos tuo eteemme toki muitakin vakavia ja elämäämme suuresti vaikuttavia muutoksia. Kiinnostavan ja konkreettisuudessaan herättävän tulevaisuuskuvan dystooppisen lähitulevaisuuden ruokatuotantoon tarjoaa Christina Stadlbauerin ja Ulla Taipaleen teos Feast of Pollen Gold (2017).
Näin teoksen vuonna 2017 Töölössä sijaitseva Taidekoti Kirpilässä, joka juhlisti 25-vuotisjuhlavuottaan taiteilija Jenna Sutelan kuratoimalla Kohtauksia pöydällä -näyttelykokonaisuudella. (Lue lisää näyttelystä mm. täältä)
Feast of Pollen Gold -teoskokonaisuuteen kuului ruokapöytä, josta löytyi tuoretta tarjottavaa kahdella eri tapaa: ravintoa, josta saamme kiittää pölyttäjien olemassaoloa ja ahkeruutta sekä ravintoa, jota tulemme syömään, jos pölyttäjät kuolevat sukupuuttoon. Hyönteispölytyksestä ovat riippuvaisia tai hyötyvät esimerkiksi kahvi, marjat, hedelmä ja pähkinät. Tuulen avulla pölytys hoituu esimerkiksi vehnällä, riisillä, maissilla ja ohralla. (Pelli & Zaki, HS 11.10.2021)
Christina Stadlbauer & Ulla Taipale: Feast of Pollen Gold (2017). Kuva: Antti Ahonen
Teoskokonaisuuteen kuului avajaispäivänä myös performanssi, jossa taitelijakaksikko kiersi näyttelyvieraiden keskuudessa hienovaraisesti ja äänettömästi miimikoiden katoavaa ja merkityksellistä hyönteisten työpanostusta eli pölytystä.
Teos kuvittelee ja kuvittaa yksinkertaisesti, mutta tehokkaasti, miltä maailmamme ja ruokapöytämme konkreettisesti voisi tulevaisuudessa näyttää ilman pölyttäjiä. Se korostaa hienosti, miten jokaisella pienelläkin luontokappaleella on iso rooli maapallolla omana itsenään, mutta myös ihmisen elämässä, arjessa ja hyvinvoinnissa. Ilmastonmuutoksen rinnalla etenevä luontokato tuo myös peruuntumattomia muutoksia elämäämme.
Lopuksi: Taiteen tehtävä tulevaisuuskuvien rakentajana?
Etenkin julkiset ja laajasti nähtävillä olevat taideteokset voivat tuoda ekologisia kysymyksiä lähemmäksi isompaa yleisöä kuin esimerkiksi yksittäiset tieteelliset artikkelit samasta asiasta (Miles 2014, 143). On erilainen kokemus lukea merenpinnan nousemisesta tulevaisuudessa kuin nähdä omin silmin 15 metrin korkeudessa ”seilaavat” kalastajaveneet (tulevaisuuden) Jätkäsaaressa.
Kuten tulevaisuudentutkija Wendell Bell on todennut, vaikka tulevaisuuskuvat katsovat kauas tulevaisuuteen, vaikuttavat ne ihmisten käyttäytymiseen nykyhetkessä. ”Tulevaisuudenkuvat vaikuttavat siihen, miten ihmiset yrittävät sopeutua erilaisiin odotettuihin tulevaisuuksiin tai yrittävät muokata tulevaisuutta haluamaansa suuntaan.” (Söderlund & Kuusi 2003, 300)
Näen, että yksi taiteen vahvimmista rooleista ja rohkeimmista vaikuttamismahdollisuuksista on kuvitella, kuvittaa ja luoda konkreettisia tulevaisuudenkuvia maailmasta, jota ilmastonmuutos on muuttanut peruuttamattomasti. Luonnollisesti on taiteilijan oma päätös sekä loppukädessä myös taiteen katsojan oma kokemus, kuinka vahvasti teos korostaa näitä vaikutuksia ja muutosta. Nykytaidetta edustava teos ei yleensä tarjoa valmista merkitystä, vaan kehottaa vastaanottajaa etsimään sellaista (Hautamäki 2012, 219).
Ilmastonmuutosta kuvaavien teosten äärellä katsoja ja kokija voi itse miettiä sitä polkua, joka on johtanut teoksen kuvittelemaan tulevaisuuteen. Mitä päätöksiä on tehty tai jätetty tekemättä, jotta merenpinta nousee tälle korkeudelle? Mitä on tehty tai jätetty tekemättä, kun ruokaympyrästämme ovat kadonneet hedelmät ja marjat? Vaikka teoksessa kuviteltaisiin tulevaisuudessa odottava ”lopputulos”, jää katsojalle tilaa kuvitella tuo polku ja nykyhetken vaikutus polun lopputulokseen.
Mitä muita vastaavia teoksia olet kohdannut ja kokenut? Laita vinkkisi keskustelukenttään tai ota yhteyttä!
Kirjoittaja on museoissa ja gallerioissa viihtyvä taiteenharrastaja, entinen taidehistorian opiskelija, alati oppiva tulevaisuusajattelija sekä Tulevaisuuden tutkimuksen seuran jäsen. Mediatutkimuksesta valmistunut FM, joka työskentelee markkinointiviestintäpäällikkönä media-alalla. Instagram: @tulevaisuudet_taiteessa Twitter: @katariinak LinkedIn: KatariinaKantola
Lähteet:
Hautamäki, Irmeli (2012): Nykytaide, kritiikki ja hermeneuttinen filosofia. Teoksessa Heikkilä, Martta (toim.): Taidekritiikin perusteet. Gaudeamus, Helsinki.
Rubin, Anita (2004): Tulevaisuuskuva. Tulevaisuudentutkimus tiedonalana. TOPI – Tulevaisuudentutkimuksen oppimateriaalit. Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun yliopisto. Haettu 21.11.2021. https://tulevaisuus.fi/kasitteet/kasitteita-s-o.
Söderlund, Sari & Osmo Kuusi (2003): Tulevaisuudentutkimuksen historia, nykytila ja tulevaisuus. Teoksessa Kamppinen, Matti, Osmo Kuusi & Sari Söderlund (toim.): Tulevaisuudentutkimus. Perusteet ja sovellukset. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Takala, Sami (2021): Kansalaistorin jääkuutiot sulivat lähes kokonaan muutamassa päivässä – ”Ei haittaa, koska tavoite oli nostaa ehkä maailman tärkein aihe keskusteluun”, sanoo taiteilija. Helsingin Sanomat 8.8.2021. https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000008179664.html.
Kuvassa Tuula Närhisen teos Baltic Sea Plastique (2013). Kuva: Katariina Kantola
”Ainoa tila, johon ihmiskunta voi vaikuttaa on tulevaisuuden tila. Menneisyys on muistissamme, nykyisyys koostuu toiminnasta ja tulevaisuus mielikuvista ja tahdosta.”
Tulevaisuudentutkija Wendell Bell teoksessa Söderlund & Kuusi 2003, 315.
Ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät arjessamme ympäri maapalloa jo tänä päivänä. Vaikutukset tulevat vahvistumaan ja voimistumaan tulevaisuudessa, jos emme pysty rajoittamaan ilmastonmuutosta vauhdittavaa toimintaa nykyhetkessä.
Tekstini aloittama lainaus tulevaisuudentutkija Wendell Belliltä nostaa esiin, miten voimme suhtautua kolmeen ihmisen käsittämään eri aikaulottuvuuteen: menneisyyteen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Tässä tekstissäni käyn läpi, miten nykytaiteessa tehdään näkyväksi, haastetaan ja kritisoidaan ihmisen nykyhetken toimintaa, joka osaltaan aiheuttaa ilmastonmuutosta.
Nykyhetken epämääräisyys
Tulevaisuuksiin ja tulevaisuuksien kuvitteluun liittyy aina myös menneisyys ja nykyisyys. Katsomme menneisyyteen ja teemme siitä tulkintoja aina nykyhetkestä käsin. Tutkimalla menneisyyttä voimme esimerkiksi tehdä laskelmia eri tulevaisuusskenaarioiden todennäköisyyksistä. Nykyhetki ohjaa myös, miten lähdemme tutkimaan ja rakentamaan tietoa tulevaisuuksista.
Nykyisyyttä on kuitenkin vaikeampi hahmottaa, koska elämme siinä juuri nyt. Nykyisyys tai nykyhetki jää epämääräiseksi, koska nykyisyydellä ei ole ajallista ulottuvuutta, vaan se käsitetään rajaviivaksi menneisyyden ja tulevaisuuden välissä (Männikkö 2013, 32). Nykyhetkestä on vaikea ottaa kiinni, sillä sen näkee tai tulkitsee selkeämmin vasta jonkin ajan kuluttua eli menneisyytenä.
Ilmastonmuutoskeskusteluissa korostuu vahvasti nykyhetken toiminta, koska sillä voidaan konkreettisesti vaikuttaa tulevaisuuteen. Seuraamme, miten poliittiset päättäjät, yritykset ja yhteisöt sekä yksilöt tekevät tai jättävät tekemättä päätöksiä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi (Pantsar & Keronen 2019, 254).
Koska nykyhetken sanoittamisessa ja kuvittamisessa voi olla omat haasteensa, olen usein aidosti vaikuttunut teoksista, jossa tehdään näkyväksi ihmisen nykyhetken toiminta. Seuraavaksi esittelen muutamia teoksia, joiden keskiössä on ihmisen toiminta ja tarkemmin sanottuna ihmisen tuottama roska ja saaste. Se, minkä ihminen välinpitämättömyyttään on jättänyt taakseen tai tupruttanut taivaalle, löytyy nyt ihmisen edestä uudestaan – estetisoituna teoksena.
Merten muovisaaste
Wäinö Aaltosen museossa nähtiin keväällä 2021 merta ja merien tilaa käsittelevä ryhmänäyttely Epävarma horisontti. Teosten rinnalla tarjottiin kattavasti tutkittua tietoa merten tilasta ja ihmisen aiheuttamasta luonnon tasapainon horjumisesta.
”Merivedet ovat tutkijoiden mukaan siirtyneet antroposeeniin, geologiseen kauteen, jossa ihmisen toiminta vaikuttaa niihin enemmän kuin luonnonvoimat. Sukellamme jatkuvasti syvemmälle muutokseen.”
Näyttelykokonaisuus jäi vahvasti mieleen. Merta teemana lähestyttiin monesta eri suunnasta ja eri syvyyksistä. Meren äänekäs pauhu, turvattomat syvyydet, kiehtovat mytologiat ja tarinat, väylät tuntemattomiin mantereisiin ja uusiin elämänsuuntiin korostivat merten merkitystä meille kaikille.
Kun puhutaan merten saastumisesta, on kasautuva, jättimäisinä laattoina lilluva ja hiljalleen hienojakoiseksi huuhtoutuva muoviroska ollut näkyvää mediakuvastoa 2020-luvulla. Muoviroska on erittäin konkreettinen ja ymmärrettävä tapa kuvata, miten ihmisen välinpitämättömyydellä on seurauksensa.
Tuula Närhinen: Baltic Sea Plastique (2013). Kuva: Katariina Kantola
WAM:in näyttelyssä pysähdyin pidemmäksi ajaksi taiteilija Tuula Närhisen teosten äärelle. Hän on rakentanut teoksiaan rannoilta löytämistään muoviroskista. Baltic Sea Plastique -teoskokonaisuus (2013) rakentuu lasimaljoihin säilötyistä muoviveistoksista. Ihmisen taakseen jättämä roska on asetettu näytille kuin jokin ainutlaatuinen eläin tai kasvi, joka on haluttu säilöä tuleville sukupolville.
Kun kalaparvet pienenevät, korallit himmenevät ja simpukat katoavat, jää ihmisen verkkoihin merten roskapyörteet ja rannoille poimittavaksi muovin palasia.
Roskat, jotka haluamme piilottaa
Petra Vehviläinen: Spirits (2021). Kuva: Katariina Kantola
Taiteilija Petra Vehviläinen käsittelee roskaa ymmärtäväisesti, jopa empaattisesti näyttelyssään Spirits (2021) Galleria Huudossa. Hän on käyttänyt aikaa kutoakseen ja parsiakseen roskia ja työskentelystä jäänyttä ylijäämää herkiksi ja siroiksi verkoiksi, rauhoittavan sävyisiksi installaatioiksi ja hallituiksi kokonaisuuksiksi.
”Ajattelen myös ylijäämää ja roskaa jonkinlaisina henkinä tai aaveina, jotka leijuvat ympärillämme, mutta jotka tahdomme unohtaa tai piilottaa itseltämme. Pois heitettäessä materia ei noin vain katoa – se menee toisaalle, muuttaa ehkä muotoaan. Mietin materiaalien syntyprosesseja, matkaa miten ne ovat kulkeutuneet luoksemme, minkälaisiin verkostoihin ja materiaalihierarkioihin ne kietoutuvat, ja miten ne paljastavat keitä me olemme.”
Helmikuussa 2008 ranskalais-brittiläis-saksalainen taitelijakaksikko HeHe (Helen Evans ja Heiko Hansen) toteuttivat yhteistyössä Helsingin Energian kanssa julkisen installaation Helsingin Ruoholahdessa. Nuage Vert (”Vihreä Pilvi”) oli vahvasti yhteisöllinen ja sosiaalinen teos, jossa Salmisaaren energialaitoksen piipusta kohoavaan höyrypilveen heijastettiin vihreää lasersädettä värjäten sen vihreäksi. Lähialueiden asukkaita oli pyydetty rajoittamaan energiankulutustaan tunnin ajaksi, ja vihreän pilven eli laserheijastuksen koko kasvoi vähentyneen energiankulutuksen myötä.
Valtava, vihreä pilvi Helsingin taivaan yllä oli huomiota herättävä näky, ja teos on toteutettu Helsingin jälkeen muissakin kaupungeissa. Vihreän pilven koon muutos konkretisoi, miten energiankulutuksen muutoksilla nykyhetkessä on vaikutusta ympäröivään maailmaan. Toisaalta räikeän vihreä pilvi muistutti myös myrkkypilvistä, ilmansaasteista ja päästöistä, joita ihminen synnyttää. Nuage Vert -teoksen pilvi voi herättää ristiriitaisia tulkintoja, mutta keskiössä on ajatus nykyhetken toiminnan vaikuttavuudesta.
Lopuksi: Menikö roska silmään?
Petra Vehviläinen: Spirits (2021). Kuva: Katariina Kantola
Roskaantuminen ja saastuminen ovat myös osa ilmastonmuutoksen visualisointia ja kuvastoa tuhottujen metsien, luonnonmullistusten ja kuolevien eliöiden rinnalla (mm. Miles 2014). Tässä tekstissä käsittelemäni teokset kuvaavat roskaa ja saastetta, joka on ihmisen (nyky)toiminnan lopputulemaa. Roskat ja saasteet nostetaan ja käsitellään visuaalisesti näyttäviksi – ja jopa kauniiksi.
Olen tehnyt näistä teoksista luennan osaksi ilmastonmuutoksen teemaa, vaikka tämä ei välttämättä olisi taiteilijoiden näkemys. Kuitenkin esteettisen elämyksen rinnalla näiden teosten ääressä tulee epämukava olo, sillä ne voidaan tulkita kuvaavan toimintamme epäkohtia, itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä, jotka vauhdittavat ilmastonmuutosta ja lajikatoa tulevaisuudessa.
Galleriatilassa silmästä silmään kohtaamamme roska voi myös vahvistaa tahtotilaa, jossa muun muassa kiertotaloutta kehittämällä tulevaisuudessa vähennetään roskalaattoja meristämme ja saastepilviä taivaankannelta.
Mitä muita vastaavia teoksia olet kohdannut ja kokenut? Laita vinkkisi keskustelukenttään tai ota yhteyttä!
Kirjoittaja on museoissa ja gallerioissa viihtyvä taiteenharrastaja, entinen taidehistorian opiskelija, alati oppiva tulevaisuusajattelija sekä Tulevaisuuden tutkimuksen seuran jäsen. Mediatutkimuksesta valmistunut FM, joka työskentelee markkinointiviestintäpäällikkönä media-alalla. Instagram: @tulevaisuudet_taiteessa Twitter: @katariinak LinkedIn: KatariinaKantola
Lähteet:
Miles, Malcolm (2014): Eco-Aesthetics: Art, Literature and Architechture in a Period of Climate Change. Bloomsbury, London.
Männikkö, Matti (2013): Tulevaisuudentutkimus ja historiankirjoitus. Teoksessa Kuusi, Osmo, Timo Bergman & Hazel Salminen (toim.): Miten tutkimme tulevaisuuksia? Acta Futura Fennica 5, 3. uudistettu painos. Tulevaisuuden tutkimuksen seura ry, Helsinki.
Söderlund, Sari & Osmo Kuusi (2003): Tulevaisuudentutkimuksen historia, nykytila ja tulevaisuus. Teoksessa Kamppinen, Matti, Osmo Kuusi & Sari Söderlund (toim.): Tulevaisuudentutkimus. Perusteet ja sovellukset. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Kuvassa Hertta Kiisken Alkuliemi-näyttelyä. Kuva: Katariina Kantola
”Taide itsessään ei voi pelastaa maailmaa, mutta se voi esittää ja kuvata ilmastonmuutoksen haasteita. Taide voi myös kuvitella tulevaisuuksia, joita ole määritelty vain rahan näkökulmasta.”
Malcolm Miles 2014, 3, 64, käännös Kantola
Miksi ilmastonmuutosta vastaan toimitaan ja tulee toimia jatkossakin?
Yksinkertaisesti kysymys on ihmisen ja kaiken muun elollisen olemassaolon jatkuvuudesta. Mutta ilmastoneutraali hyvinvointiyhteiskunta voisi yksinkertaisesti olla myös parempi paikka elää kuin nykyinen.
”Se on puhtaampi, terveellisempi, oikeudenmukaisempi, kunhan pidämme huolen, että siirtymä siihen on reilu ja ihmiset ovat osallisia muutoksessa.” (Pantsar & Keronen 2019, 28)
Tässä tekstissä pohdin nykytaidetta, joka kuvittelee ihmisen ja muiden elollisten tasa-arvoista, toistensa ymmärrykselle ja kunnioittamiselle pohjautuvaa maailmaa. Voisiko sitä sanoa paremmaksi maailmaksi?
Nykytaiteen kentälläkin nousevaa teemaa tai aihealuetta, jossa etsitään vaihtoehtoisia, ei-hierarkkisia tai oletettuja tapoja ymmärtää erilaisten olioiden keskinäisiä suhteita, nimitetään posthumanistiseksi lähestymistavaksi (Lummaa & Rojola, 2014, 14).
Posthumanistisessa lähestymistavassa pyritään ymmärtämään ihmisen, luonnon ja muun elollisen välistä suhdetta, samankaltaisuuksia ja yhteisiä kohtaamispisteitä. Posthumanistinen maailma (tai tulevaisuus) näyttäytyy empaattisena, ystävällisenä ja lämpimänä.
Jos taide pystyy kuvittelemaan tulevaisuutta muuten kuin rahan tai taloudellisen hyödyn näkökulmasta, mihin alussa lainaamani kulttuuriteorian professori Malcolm Miles viittaa, voi juuri posthumanistinen lähestymistapa olla sen ilmentymä.
Silta ihmisen ja muun elollisen välille
Posthumanistiselle suuntaukselle tai teoksille on yhteistä usein muun muassa se, että taiteilija kuvittelee, kuvittaa ja rakentaa siltaa ihmisen ja muun elollisen välille, ja kutsuu teoksen kokijan ymmärtämään ja kuvittelemaan muun elollisen näkökulmia tai jopa tunne- ja ajatusmaailmaa.
nabbteeri: ”Kotikutoisen selkärangattomuuskultin etnografiaa ja muita naapuruuksia” (2019). Kuva: Katariina Kantola
Kirjoitin aikaisemmin Tulevaisuuden taiteessa -blogissani taiteilijakaksikko nabbteerin teoksesta ”Kotikutoisen selkärangattomuuskultin etnografiaa ja muita naapuruuksia” -teoskokonaisuudesta (2019), jossa tarinallisestaan ja jopa inhimillistetään muun muassa ötököiden kokemusmaailmaa osana ihmisen elinpiiriä. Teoskokonaisuudessa myös nostetaan esiin ihmisen ylivoimainen valta-asema suhteessa muuhun elolliseen ja luontoon.
Kiasmassa esillä ollut Sääennuste tulevaisuudelle -näyttely (2019) käsittelikin tulevaisuutta muun elollisen näkökulmasta ja posthumanistisella tematiikalla. Esimeriksi levät, (tuholais)ötökät ja bakteerit nostettiin teosten päärooliin korostamaan, että olemme ihmisinä yksi laji muiden elollisen joukossa. Maapallon tulevaisuus riippuu siitä, miten hyvin tämän ymmärrämme.
Sääennuste tulevaisuudelle -näyttelyn ja nabbteerin teoksen tematiikka nousivat mieleeni myös lukiessani Liina Aalto-SetälänOlen maa johon tahdot -näyttelystä (2021), jonka kerrotaan olevan ”oodi lahottajille, pölyttäjille ja tuholaisille; elonkehämme pienille tukipilareille. — kuvitelma monilajisesta tulevaisuudesta ja toisenlaisesta luontosuhteesta — hyönteisten salakirjoitusta, kirjanpainajien gallerioita, kompostin väkeä sekä toukka tulevaisuudesta.” Näyttely oli esillä B-galleriassa, Turussa marraskuussa 2021.
Kaikki kytkeytyy yhteen
Aistit-näyttelystä Terike Haapoja: On Belonging (2021), yksityiskohta videosta. Kuva: Katariina Kantola
Elollisten väliset riippuvuussuhteet ja yhdistymiset toisiinsa näkyivät teemoina myös esimerkiksi Helsingin Taidehallin syyskuussa 2021 päättyneessä Aistit-näyttelyssä, jossa ihmisen suhdetta ympäröivään maailmaan ja ympäristöön peilattiin erilaisten aistikokemusten ja empatian kautta.
Niin ikään syyskuussa päättyneen Helsinki biennaalin teema Sama meri
”…kuvaa sitä, miten kaikki ympärillämme on yhtenäistä ja vastavuoroista. Näyttelyn keskeinen ajatus on, miten kaikki on riippuvuussuhteessa toisiinsa ja kytkeytyy yhteen kuten meri, joka ympäröi ja yhdistää meitä kaikkia.”
Taiteilija Hertta KiiskenAlkuliemi-näyttely (2021) Turun taidemuseossa oli vahva kokemus ja viipyilin teosten ääressä niin pitkään, että seuralaiseni ehti siirtyä eteenpäin museon toisiin huoneisiin.
Alkuliemi ”kuvittelee vaihtoehtoisen menneisyyden tai tulevaisuuden – ajan, jossa planeetan eri elämänmuotojen elo kietoutuu yhdenvertaisesti toisiinsa.” (Lähde: Turun taidemuseo)
Hertta Kiiski: Alkuliemi (2021). Kuva: Katariina Kantola
Alkuliemi-kokonaisuudessa yhdistyivät voimakkaasti maailmankuvan ajattomuus ja nykyhetkeenkin kiinnittyvä kantaaottavuus eläinten ja elollisten oikeuksiin. Näyttelyyn kuului Turun taidemuseon 2. kerroksen ”kokoushuoneeseen” rakennettu installaatio, jossa katsoja pääsi sivullisena kuuntelemaan jonkinlaista kokousta.
Kokouspöydän ääressä istui päättömiä hahmoja keraamisine käpälineen ja eläintenoikeuksia julistavine t-paitoineen. Pöydän päässä kokousta veti eteerisellä laulullaan pahkasta rakennettu puheenjohtaja (tai jumalatar?).
Kun muissa tässä tekstissäni esittelemissä teoksissa haetaan ihmisen ja muun elollisen välille empaattista ymmärrystä, voi Kiisken rakentamassa kokoushuoneessa aistia vallan vaihtuvan ihmiseltä tälle pöydän ääressä istuvalle kokoonpanolle.
Hertta Kiiski, Alkuliemi (2021). Kuva: Katariina Kantola
Myös näyttelyn pääsalin seinien valokuvista terävästi ja määrätietoisesti kohti katsovat nuoret, keijukorvaiset tytöt tuntuvat viestivän, että jotain uutta on syntymässä tai on jo syntynyt. Kiisken näyttely tarjosi vaihtoehtoja uudenlaisen maailman päätäntävallalle: voiko posthumanistinen maailma ja tulevaisuus olla ylipäätään ihmisen johtamaa?
Lopuksi: Mitä posthumanistinen lähestymistapa kertoo ilmastonmuutoksesta?
Posthumanistinen ja empaattinen näkökulma kaiken elollisen keskinäisiin suhteisiin ja yhteiseen elämään voi tulkita viestivän ilmastonmuutoksesta kahdella eri tavalla.
Ensinnäkin se voi viestiä, että (länsimainen) ihminen ja yhteiskunta on kadottanut yhteyden olla osana luontoa ja muita lajeja. Korostamalla empatiaa ja yhteyden rakentamista muihin lajeihin alleviivataan samalla sitä eroa ja epätasa-arvoa, jonka olemme rakentaneet. Elämme aikakautta, jossa ihmisen toiminta on muuttanut läpikotaisesti Maan ekosysteemejä (Lummaa 2014, 265, myös Pantsar & Keronen 2019, 55).
Riistämme ja hyväksikäytämme Maan resursseja ja muita lajeja, minkä seurauksena ilmastonmuutos ja lajikato etenevät kiihtyvällä tahdilla. Tästä näkökulmasta katsottuna myös esittelemäni teokset kannustavat katsojaa oivaltamaan ihmisen ja muun elollisen välisen rikotun yhteyden.
Toinen näkökulma on positiivisempi, sillä teosten voidaan myös tulkita kuvaavan ”ei-ihmiskeskeistä” aikaa, jolloin elämme empaattisemmassa maailmassa. Ihminen ymmärtää jokaista elollista, jopa sitä ihan pienintä maan matosta, ja tuntee yhteenkuuluvuutta muun elollisen kanssa. Tässä ymmärryksessä maapallon, luonnon ja muiden lajien riistäminen ei olisi mahdollista, sillä ihminen riistäisi samalla omaa lajiaan – mikä toisaalta tapahtuu jo nyt ilmastokriisin keskiössä. Empaattisempi maailma on parempi maailma kaikille.
Parempaa maailmaa haetaan ilmastonmuutoksen vastaisissa toimissa – ja myös tulevaisuudentutkimuksessa, jossa on vahva eetos tuottaa tulevaisuustietoa paremman maailman ja tulevaisuuden tavoittelemiseksi (mm. Niiniluoto 2013, 27). Se, kuvaako näiden käsittelemieni teosten maailmankuva tulevaisuutta vai ei, jääköön jokaisen teoksen kokijan itse tulkittavaksi. Itse kuitenkin näen, että joko tulevaisuus tai menneisyys, jossa ihmisen vahva ja sittemmin kadottama side luontoon, on vahvasti läsnä.
Mahdollisten, mutta myös erityisesti mahdottomilta tuntuvien, tulevaisuuksien kuvitteleminen on yksi tulevaisuudentutkijan tehtävistä, jolloin hänen roolinsa muistuttaa enemmänkin taiteilijaa. Erilaisten tulevaisuuskuvien rakentaminen vaatii luovaa mielikuvitusta. (Edward Cornish 1969, lainattu Niiniluoto 2013, 25)
Taiteilijalla taas on ammattitaitoa, luovuutta ja keinoja kuvitella maailmoja tai tulevaisuuksia konkreettisiksi taideobjekteiksi tai koettaviksi esityksiksi, joiden avulla katsoja tai kokija pääsee oivaltamaan jotain uutta: rakentamaan omia tulkintojaan esimerkiksi empaattisemmasta, paremmasta maailmasta.
Mitä muita vastaavia teoksia olet kohdannut ja kokenut? Laita vinkkisi keskustelukenttään tai ota yhteyttä!
Kirjoittaja on museoissa ja gallerioissa viihtyvä taiteenharrastaja, entinen taidehistorian opiskelija, alati oppiva tulevaisuusajattelija sekä Tulevaisuuden tutkimuksen seuran jäsen. Mediatutkimuksesta valmistunut FM, joka työskentelee markkinointiviestintäpäällikkönä media-alalla. Instagram: @tulevaisuudet_taiteessa Twitter: @katariinak LinkedIn: KatariinaKantola
Futura 1/2021 -lehden julkaisutilaisuus 23.6.2021 Runoksi kiteyttänyt Tuomas Tirkkonen
Olen tieteiden välissä tutkinko tulevaisuuksia vai musiikkia miten biisintekijät ennakoivat musiikin muutoksia?
Voimakas prosessi: Käänsin fokuksen siitä, mitä on ollut ja ei enää ole, siihen, mitä on tuleva ja ei vielä ole sävelsin yhteen maalamisen praktiikan ja pragmaattisen filosofian tekoni suuntavat tulevaan
Tanssin, pyörin, helma hulmuaa sumeissa kuvissa kuin animaatiossa kuplivia kärpäsiä käsissäni, tätäkö on olla kasvi kokea kehossani, varressani ja lehdissäni luoda emootion ja kognition yhteistoimintaa
Voimakas prosessi konerealismin äärellä Sain takaisin, minkä olin kadottanut Kokeilevassa artikkelissa tekoälylle annettiin tasa-arvo Ottaako tekoälyn sovellukset osaa kypsempään keskusteluun taiteen ja tekoälyn suhteesta?
Taide tuo inhimillisyyttä teknologian maailmaan läpinäkyvyyttä, osallistumista ja kokemuksia, jotta ymmärtäisimme, miten asiat toimivat Se hälventää pelkoja, mystiikan verhoa takaa paljastuu tulevaisuus, johon voin vaikuttaa
Mekanismit syntyvät vuosisatojen kuluessa Kun ajattelutapaa uudistetaan toimiala ampuu ehdottomuuden alas Ehdotusten avulla parannamme järjestelmän sopeutumiskykyä
Taiteella on merkitystä, kuten on todettu nopeatempoiselle tulevaisuudelle syntyy kontrasti ajan hidastuessa käsityskyky venyy kuin purukumi Mielikuvittelemme itsemme mihin vain, laajennamme piiriä: keitä olemme me, jotka kuvittelemme?
Taiteen avulla ohitamme roolit, joista osallistumisemme
Kirjoitin toiveen science fictionista, jossa uhkakuva tulevasta on ihmisten arjesta lähtöisin
– Runon kirjoittaja Tuomas Tirkkonen on yrittäjä (Tupu Creative) ja fasilitoija, joka hyödyntää taidetta organisaatioiden kehittämisessä.
Näkymä vastarannalta: Katulamppu syttyy paljastaen kauniin rakennuksen joen varrella. Rakennuksen takana pilkottaa istuvaa miestä esittävä patsas. Rakennuksen alapuolella, joen penkereellä on rievuista, oksista ja pienistä kamiinoista kyhättyjä hökkeleitä. Joella lipuu hiljaa ohitse laiva.
Turkulaisen taitelijakaksikko IC-98:n (Patrik Söderlund, Visa Suonpää) videoteos ”Näkymä vastarannalta” (2011) nousi heti mieleeni, kun listasin mahdollisia taideteoksia käsiteltäväksi Tulevaisuudet taiteessa -blogisarjassani. Se on videotaiteen saralla yksi suosikkiteoksistani ajalta, jolloin en ollut vielä perehtynyt tulevaisuudentutkimukseen. Tällä kertaa katson teosta uusin silmin. Minkälaista tulevaisuutta ”Näkymä vastarannalta” -teoksessa rakennetaan?
Aika lipuu ohitse – katsaus teoksen monitasoiseen aikakäsitykseen
Yksi kiehtovimmista teemoista teoksessa on aika, sillä teoksessa on tulkittavissa monia eri aikamääreitä.
Fyysisessä todellisuudessamme teos itsessään kestää reilun tunnin, jonka aikana katsoja seuraa hienovaraisesti animoituja muutoksia (hieman Turussa sijaitsevaa Pinella-ravintolaa muistuttavassa) rakennuksessa ja sitä ympäröivässä maisemassa.
Teoksen alussa syttyy lamppu, joka valaisee teoksen maiseman. Videon lopussa taas nähdään ensimmäistä kertaa kuu taivaalla, ja lampun ”sytyttämä” päivä on muuttunut yöksi. Kuvaako teos yhtä vuorokautta, jonka aikana rakennus ympäristöineen kokee muodonmuutoksen?
Maisema muuttuu muullakin tapaa. Puut heiluvat tuulessa rehevinä, ja aurinko valaisee taustaa. Lehtien pudotessa maahan puut paljastuvat ja samalla laudat peittävät rakennuksen ikkunat. Jossain vaiheessa joki on jäässä, ja huurre on vallannut joen penkereen. Teoksen lopussa lehdet jälleen kasvavat puiden latvoissa. Heinänkorret, kukat ja köynnökset valtaavat rakennuksen ja maiseman, joki virtaa. Seuraako katsoja siis vuoden kestävää kiertokulkua?
Kiinnostavan näkökulman ajankuluun tarjoavat myös tapahtumat itse rakennuksessa ja sen ympäristössä. (Öljy)katulampun syttyminen, rakennuksen eteen nostettu kirjoituspöytä, kauppakärryt ulkosalla, kulutustavaroita kauniisti asetettuina lasi-ikkunoiden taakse. Rakennus elää hetken vaurauden kautta, mikä ei kuitenkaan ulotu jokipenkereen hökkeleihin. Hiljalleen laudat naulataan rakennuksen ikkunoiden suojiksi. Puunrungot täyttyvät hiljaisista pamfleteista, äänettömästi ympäristö murenee ja rikkoutuu kuin sodan jaloissa. Musta savu, kuin paksu saastepilvi, valtaa maiseman. Rautainen portti piikkilankoineen erottaa rakennuksen ja muun maailman toisistaan.
Laivat lipuvat rakennuksen ohi yhä harvemmin, piha täyttyy hylätyistä matkalaukuista. Pienet puun taimet kasvavat puiksi, sammalpeite katolla vahvistuu paksummaksi. Lopulta luonto on vallannut rakennuksen. Näissä hetkissä, ja urkuri Markku Hietaharjun improvisoidun musiikin tasaisesti säestäessä, lipuvat ohi vuosikymmenet ja jopa vuosisadat.
Teoksessa aika ei kuitenkaan välttämättä kulje menneisyydestä tulevaisuuteen, vaan ikään kuin kiertää ympyrää, luonnon ja ihmisen välisten valtasuhteiden vaihteluissa. Museossa tai muussa teoksen esityspaikassa katsoja voi päätyä ”Näkymä vastarannalta” -teoksen ääreen missä kohdin vaan ja lopettaa katsomisen, kun haluaa. Teos elää siis jatkuvaa muutosta, jolle ei ole niin sanottua alkua tai loppua, vaikka fyysisesti videon kesto päättyy jossain kohdin. Muutos ei välttämättä mene ”eteenpäin”, eikä myöskään aika.
Tulevaisuus lipuu ohitse – minkälaiseksi teoksen tulevaisuuskuva rakentuu?
Tulevaisuutta tulkitsen myös kiertävän ympyrää ja todentuvan niissä muutoksissa, joita näemme rakennuksessa ja sen ympäristössä. Muutoksia tapahtuu, mutta silmiinpistävästi toimijaa ei näy koskaan missään. Kuka on tuonut rakennuksen eteen kärryt? Kuka nakutti laudat ikkunoihin? Ketkä lämmittelevät hökkeliasumusten kamiinoiden ääressä? Kuka ohjaa laivoja ja minne niitä ohjataan?
Ihminen tulevaisuuden rakentajana on näkymätön, näemme vain viittauksia ihmisen toimintaan, kunnes videon lopussa viittaukset ihmisen aikakauteen ovat kadonneet luonnon ottaessa vallan maisemasta.
Tulevaisuus, tai siihen viittaavat hienovaraiset muutokset, siis ”vaan” tapahtuvat. Sekä vastarannalta maiseman muutoksia seuraava katsoja että teoksen ainoa ihmishahmoon viittaava symboli, hiljalleen kokoon painuva miespatsas, voivat vaan seurata yhtä passiivisesti tulevaisuuden lipumista ohitse. He eivät näe, kuka tai ketkä yrittävät vaikuttaa maisemaan, kunnes viittaukset näkemättömiin toimijoihin katoavat hitaasti pois kuvasta.
Passiivisuus jättää katsojan tapahtumien ulkopuolelle ja ulkopuoliseksi. Se voi herättää voimattomuutta, hermostuttavaa turhautuneisuutta tai myös turvallisuudenhakuista alistumista: ”en pysty vaikuttamaan, anna asian vaan olla”.
“Näkymä vastarannalta” -teokseen keskittyessä katsoja voikin samalla miettiä, suhtautuako tulevaisuuteen passiivisesti sivullisena seuraten vai aktiivisesti siitä kiinnostuen ja omia vaikutusmahdollisuuksiaan ja -tapojaan ymmärtäen.
Kirjoittaja on museoissa ja gallerioissa viihtyvä taiteenharrastaja, entinen taidehistorian opiskelija, aloitteleva tulevaisuusajattelija sekä Tulevaisuuden tutkimuksen seuran jäsen. Mediatutkimuksesta valmistunut FM, joka työskentelee markkinointiviestinnän päällikkönä media-alalla. Twitter: @katariinak LinkedIn: KatariinaKantola
