Tulevaisuus sisältää aina epävarmuutta: emme pysty tietämään emmekä ennustamaan, mitä tulee tapahtumaan. Yksi tulevaisuudentutkimuksen rooleista on tuottaa tietoa erilaisista tulevaisuuksista, jotta pystymme varautumaan haasteisiin tai suuntaamaan toimintaamme kohti toivottuja mahdollisuuksia. Heikot signaalit ovat yksi tapa lähestyä erilaisia tulevaisuuksia.
Heikko signaali on ”ensioire muutoksesta tai merkki nousevasta asiasta, joka saattaa olla tulevaisuudessa merkittävä” (Dufva & Rowley 2022, 4; Hiltunen 2013, 296). Heikot signaalit ovat yllättäviä, todellisuudessa tapahtuvia asioita, jotka haastavat nykyistä suoraviivaista ajattelua tulevaisuudesta ja sen kehityssuunnista. Heikot signaalit korostavat epäjatkuvuutta: mitä jos asia olisikin eri tavalla? Heikkoja signaaleja keräämällä ja tutkimalla voi varautua paremmin erilaisiin tulevaisuuksiin (Hiltunen 2013, 303).
Heikot signaalit eivät ennusta, mitä tulee tapahtumaan, vaan niiden rooli on haastaa vallalla olevia näkemyksiä, nykyjärjestelmiä ja oletuksia tulevaisuudesta (Dufva & Rowley 2022, 8-9). Toisenlaisten tulevaisuuksien kuvittelu on tärkeää, ”koska vanhat tavat toimia ja vanhat käsitykset tulevaisuudesta eivät auta meitä ratkaisemaan tämän hetken haasteita” (ed.,9).
Designmuseon näyttelyssä kuviteltiin toisenlaisia tulevaisuuksia
Designmuseon Mitä jos? Toisenlaisia tulevaisuuksia -näyttely (9.9.2022 – 12.3.2023) pohjautui Sitran Heikot signaalit -selvitykseen, joka julkaistiin tammikuussa 2022. ”Näyttely kutsuu vaihtoehtoisten tulevaisuuksien äärelle. Seitsemän luovan alan tekijää tulkitsee toisenlaisia tulevaisuuksia, jotka toimivat lähtöpisteinä erilaisten maailmojen kuvittelulle ja haastavat olemassa olevien oletuksia.” (Näyttelyn esittelyteksti.)
Sitran selvityksessä heikkoja signaaleja on esitelty osana arkisia teemoja kuten koti, työpaikka, luonto ja päätöksenteko. Myös Mitäs jos? -näyttelyssä kuvattiin tulevaisuuksia upotettuna arkisiin tilanteisiin ja ympäristöihin.
Teosten yhteydestä löytyi kirjoitetut arkiset tarinat, jotka vaikuttivat paljon teosten katsomiseen ja tulkitsemiseen. Ne ohjasivat katsojaa ymmärtämään teoksia ja vastaanottamaan kuvauksia toisenlaisista tulevaisuuksista tekstien selittämällä tavalla. Lähestyin teoksia ensin “sellaisinaan” eli ilman selittäviä tekstejä, ja luin tekstit tämän jälkeen. Teosten esittelyissä yhdistyvätkin sekä teostekstien tarinat että omat tulkintani.
Tulevaisuuden ihminen etsii yhä yhteyttä
Tutustuessani näyttelyyn kiinnitin huomiota siihen, että monessa eri teoksessa ja sen tulevaisuustarinassa toistuu teema ihmisestä etsimässä yhteyttä ja ymmärrystä omiin, läheistensä tai muiden eliöiden tunteisiin ja ajatuksiin.
Pekka Vasantolan Metaversumissa -teoksessa (2022) kertoja pystyy Sensorin avulla itse tuntemaan kumppaninsa ja läheistensä tunteita. Sensoriin kytkeytyneet henkilöt pääsevät mittaamaan, jakamaan ja kokemaan toistensa tunnetiloja, mikä auttaa heitä ymmärtämään toisiaan.
Sen sijaan, että kuvittelemme itsemme toisen tilanteeseen tai kokemaan tunteeseen, empatia konkretisoituu teknologian avulla mitattavaksi dataksi, nimetyiksi ja suoraan koetuiksi tunnetiloiksi. Tunnedatan avulla yhteys läheisiin on vahvempi.
Teoksen videon sisältö kuitenkin peilautuu teoksen tarinaan hyvin ristiriitaisesti. Videossa geneerinen hahmo juoksentelee ja seisoskelee yksin valtavassa metaversumi-tyhjiössä kuin etsien yhteyttä toiseen ihmiseen. Ihminen/hahmo näyttäytyy kovin yksinäiseltä ja eksyneeltä. Kadoksissa näyttävät olevan niin tunteet, ajatukset kuin hahmo itsekin.
Irene Suosalon videoinstallaatiossa Kotona (2022) Alma-niminen simulaattori on aina valmis kuuntelemaan ihmisen huolia ja ajatuksia sekä kertomaan tilannedataa aivojen ja tunteiden toiminnoista. Alma sanallistaa mielen sisällä myllertävät epäselvät tunteet ja jäsentelemättömät ajatukset.
Videoteos heijastaa seinälle vauhdikkaita kuvioita ja vaihtuvia värejä kuin tunnemyrskyjä, mutta Alma löytää levottomista väreistä järjellisen tulkinnan: “Vaikutat onnettomalta” tai “Vaikutat melko kireältä”, se toteaa. Psykologin sohva voi tulevaisuudessa löytyä siis omasta kodista, kun väsymätön simulaattori on aina valmiina kasvattamaan ymmärrystä ja yhteyttä ihmisen omiin tunteisiin ja ajatuksiin.
Yhteyttä omiin tunteisiin ja ajatuksiin haetaan myös Dario Vidalin teoksessa Päättämässä (2022), jossa ihminen voi kääntyä vaikeiden päätösten edessä Elämän Puun puoleen. Ihminen näkee Elämän Puun oksilta ja pinnoilta heijastumina alitajuntaajansa varastoituneet muistot, pelot, tärkeät ihmiset. Tämä auttaa ihmistä peilaamaan tulevaa päätöstään suhteessa hänen siihenastiseen elämänpolkuunsa.
Videoheijastumat ovat teoksessa kuitenkin epäselviä: vaihtuvia värejä, liikettä, muodottomia hahmoja. Ehkä nopeiden välähdyksien virta alitajunnan syövereistä riittää herättämään yhden kirkkaan oivalluksen, johon perustaa päätöksensä.
Yhteyttä muihin lajeihin etsitään Kiia Beilinsonin installaatiossa Luonnossa (2022). Teoksen maailmassa ihminen pystyy kehonsa antureiden avulla kytkeytymään ja maadottumaan osaksi luonnon ja muiden eliöiden verkostoa, kuuntelemaan ja tulkitsemaan heidän viestejään. Keskenään erilaiset elämänmuodot ymmärtävät toisiaan ja elävät yhdenvertaisina anturi(teknologian) avulla.
Teoksen nojatuoli voi kuvastaa paikkaa tai kutsua rauhoittumaan ja hiljentymään kuuntelemaan luolan, sammaleen ja öljyn tarinoita, joita lausutaan runoina. Ihmistä pitää jaksaa auttaa ja opastaa luomaan yhteyttä ympäröivään maailmaan anturein, mutta se tarjoaa tarinoita ja tietoa, joita emme ole koskaan aikaisemmin kuulleet.
Tulkintaa tulevaisuusmerkin avulla: Onko yhteyttä etsivä ihminen heikko vai vahva signaali tulevaisuudesta?
Miten edellä mainituissa näyttelyn teoksissa toistuvaa teemaa – ihmisen tarvetta hakea yhteyttä itseensä, läheisiinsä tai muihin lajeihin – tulisi tulkita? Jos teema toistuu näin vahvasti, onko signaali enää heikkoa vai voisiko sitä tulkita nousevana, vahvana signaalina tulevaisuudesta?
Tulevaisuusmerkki on yhdenlainen teoreettinen ajatuskehikko, jonka avulla heikon signaalin merkittävyyttä voi tutkia. Nimittäin, joskus itse signaali voi olla vahvempi kuin itse asia, josta se viestii, esimerkiksi erilaisissa ”hype”-nostatuksissa. (Hiltunen 2013, 297.) Heikkoihin signaaleihin voikin halutessaan pysähtyä ja perehtyä hieman syvemmin esimerkiksi tulevaisuusmerkki-kehikon avulla.
Yksi mittari kehikossa on heikon signaalin ulottuvuus, jonka futuristi Elina Hiltunen tulkitsee itse ”heikoksi signaaliksi”. Näyttelyn sisällä teeman ulottuvuus oli laaja: jopa neljä teosta seitsemästä kuvaa tulevaisuuksia, joissa ihminen tavalla tai toisella etsii ja vahvistaa yhteyttä itseensä, läheisiinsä tai muihin eliöihin. Eli sama heikko signaali ja teema on kiinnostanut useampaa taitelijaa.
Signaalin ulottuvuutta voi pohtia esimerkiksi siitä näkökulmasta, että näyttely pohjautui Suomen tunnetuimman tulevaisuustiedon tuottajan Sitran julkaisemaan selvitykseen eli sillä on vahvaa ja laajaa tutkimuksellista taustaa, vaikka taiteilijat ovat varmasti luoneet sen pohjalta omat näkemyksensä. Näyttely itsessään oli siis yksi tapa lanseerata ja markkinoida Sitran julkaisua ja heikkojen signaalien merkitystä – eli kasvattaa ulottuvuutta.
Ulottuvuudesta viesti puolestaan myös se, että näyttely esitettiin museossa eli taidemaailman tunnistetussa instituutiossa, vaikkakaan se ei ollut päänäyttely.
Näyttelyn saama mediajulkisuus voisi olla yksi näkökulma lisää, jolla tutkia signaalin ulottuvuutta eli kuinka laajalle näyttelyn sanoma ja kiinnostavuus on levinnyt.
Toinen mittari tulevaisuusmerkissä on uuden asian suuruus. Ihminen on kautta historian yrittänyt saada yhteyttä itseensä, läheisiinsä ja ympäröivään maailmaan, jotta ymmärtäisi paremmin suhdettaan muihin. Uskonnot, filosofiat, ideologiat, tieteet, teknologiat, teoriat, muotitrendit ynnä muut ovat yrittäneet auttaa ihmistä hahmottamaan ja ymmärtämään itseään ja muita ihmisiä, suhdettaan ympäröivään maailmaan ja luontoon. Itsensä mittaaminen uuden teknologian avulla on ollut jo pitkään kasvava trendi. Mikä on siis se uusi asia, jota nämä näyttelyn teokset kuvastivat?
Tulkitsen, että teoksissa uusi asia on teknologian avulla mahdollistettu reaaliaikainen yhteys ja vuorovaikutus. Teoksissa kuvaillut teknologian tarjoamat mahdollisuudet antureihin, sensoreihin ja simulaattoreihin auttavat ihmistä ymmärtämään jälleen kerran paremmin suhdettaan itseensä ja muihin. Ihmisen ei tarvitse enää arvailla tai olettaa, miksi tuntee ärtymystä tänään tai miksi ystävä ei vastaa puhelimeen, vaan kone kertoo sen hänelle.
Teoksissa esitelty teknologinen kehitys voi mahdollistaa uudenlaisen tason vuorovaikutukseen, jossa vahvempi yhteys ja ymmärrys niin itseen kuin muihin tarjoaa ”mielenrauhaa” ja ehkä jopa enemmän onnellisuutta. Vaihtoehtoisesti, teosten kuvailema sisäänpääsy omien ja muiden tunteiden tai ajatusten sisälle voi myös aiheuttaa entistä enemmän ahdistusta tai väärinymmärrystä.*
Kolmas mittari tulevaisuusmerkin kehikossa on tulkinnan ulottuvuus, joka tässä tekstissä rajautuu kirjoittajaan. Jos tulkintani laajuutta tai kapeutta haluaisi selvittää, voisi näyttelyn nähneiltä kysyä ja tutkia, kuinka vahvana tai heikkona he näkisivät tulkintani – tai minkälainen tulkinta nousisi vahvimmaksi valtaosassa näyttelyn nähneissä. Voitaisiin esimerkiksi huomata, että yllä oleva pohdintani ja tulkintani rajautuisi vain vähemmistöön, jolloin tulkinnan laajuus jäisi pieneksi.
Tulevaisuusmerkki voi kertoa erityisestä tulevaisuuden haasteesta (Hiltunen 2013, 298). Voisiko teoksissa toistuva teema – ihminen etsimässä yhteyttä ja ymmärrystä itseensä ja toisiin – tulevaisuusmerkkinä viitata yhteen tulevaisuuden haasteeseen eli yleistyviin mielenterveysongelmiin?
Muun muassa yksilökeskeisyys, työelämän ja toimeentulon epävarmuudet, ekologinen kestävyyskriisi ja pandemiat voivat entuudestaan voimistaa mielenterveysongelmia tulevaisuudessa, mikä on nostettu yhdeksi megatrendiksi (Dufva & Rekola 2023, 27-35).
Teosten kuvailemissa toisenlaisissa tulevaisuuksissa ihminen on yhä yhtä pihalla itsestään ja suhteestaan muihin kuin on aina ollut, ja erilaiset teknologiset innovaatiot auttavat ihmistä tässä epätietoisuudessa. Ehkä ihminen tosiaan tarvitsee tulevaisuudessa uudenlaista apua ja ratkaisuja henkisen hyvinvointinsa ylläpitämiseen.
Tulevaisuus on arkista
Mitä jos? -näyttely Designmuseon alakerrassa oli pieni, mutta auttoi oivaltamaan, miten heikkoja signaaleita voi konkretisoida tarinoiksi ja teoksiksi, joilla kuvailla toisenlaisia tulevaisuuksia.
Teokset lähettivät heikkoja signaaleita uusista ajatuksista ja ratkaisuehdotuksista eli totuttivat ja testasivat ihmisiä miettimään erilaisia vaihtoehtoja tulevaisuuksille (Hiltunen 2013, 302). Tulevaisuus ei olekaan mitään ”outoa” vaan hyvin arkista ympäristöä ja elämää.
Katariina Kantola
Kiitos Forum Box -gallerialle kuvauslokaatiosta!
Kirjoittaja on museoissa ja gallerioissa viihtyvä taiteenharrastaja, entinen taidehistorian opiskelija, alati oppiva tulevaisuusajattelija sekä Tulevaisuuden tutkimuksen seuran jäsen. Mediatutkimuksesta valmistunut FM, joka työskentelee markkinointiviestintäpäällikkönä media-alalla.
Instagram: @tulevaisuudet_taiteessa
Twitter: @katariinak
LinkedIn: KatariinaKantola
Lähteet:
Dufva, Mikko & Rowley, Christopher (2022): Heikot Signaalit 2022 – tarinoita tulevaisuuksista. Sitran selvityksiä 200.
Dufva, Mikko & Rekola, Sanna (2023): Megatrendit 2023. Ymmärrystä yllätysten aikaan. Sitran selvityksiä 224.
Hiltunen, Elina (2013): Heikot signaalit. Teoksessa Kuusi, Osmo; Bergman, Timo ja Salminen, Hazel (toim.): Miten tutkimme tulevaisuuksia? Acta Futura Fennica nro 5. Tulevaisuuden tutkimuksen seura ry. 3. uudistettu painos.
*Kiitos tästä vaihtoehtoisesta tulkinnasta Sanna Ketonen-Oksille Tulevaisuusblogin toimituskuntaan.