Kirjoitan tämän blogiartikkelin niille ihmisille, jotka pelkäävät tulevaisuutta. Erityisesti ajattelen nuoria ihmisiä, jotka eivät uskalla haaveilla tulevaisuudesta, tehdä rohkean utopistisia suunnitelmia ja ratkaisuja tai hankkia lapsia, koska elämme keskellä vaikeita kriisejä eikä kukaan tiedä, mitä uusia vaikeuksia on vielä edessä.

Tulevaisuuspelko on nyt paljon yleisempää kuin minun nuoruudessani 1950 -60 luvuilla, eikä aiheetta. Nyt on paljon enemmän luotettavaa tutkimustietoa kuin ennen, ja se on helpommin kaikkien saatavilla. Tieto lisää tuskaa, sanotaan. Me tiedämme nyt, että tulevaisuutta on aihetta pelätä. Ennen se tuntui lähinnä kiehtovalta ja jännittävältä yllätykseltä.

Nostan ensin esiin tapahtumasarjan, jonka yhteydessä minulle kävi selväksi, että pelottava tulevaisuus ei aina olekaan yllätys eikä sen tarvitse sitä olla. Ihminen osaa jo aika pitkälle ennakoida ja tehdä tulevaisuutta. Tietoa siihen on riittävästi. (Luku 1)

Sitten pohdin lyhyesti sitä, mikä tai kuka on ́syyllinen ́siihen, että olevaiseen ilmestyy aina jotain uutta. Mikä tai kuka on siis vastuussa tästä tapahtumisesta. Päätelmäni on, että vain ihminen voi olla vastuussa siitä, mitä hänen toimestaan olevaiseen ilmestyy. (Luku 2)

Lopuksi tarkastelen vastuuntunnon kehittymistä tekijässä tekemisen yhteydessä ja totean, että meidän tekemisentapamme on muuttunut niin yksipuoliseksi, ettei vastuuntunto aina voi sen yhteydessä tekijässä kehittyä. (Luku3)

1. Titanic – Estonia – ?

Autolautta Estonia haaksirikkoutui ja upposi Itämerellä 28.9.1994. Sen keulavisiiri oli irronnut. Onnettomuus oli Pohjoismaissa ja muuallakin järkyttävä yllätys, sillä alus oli aikansa teknologian huipputuote, huippunopea ja huippuylellinen merenkulkuväline. Nyt, lähes 30 vuotta myöhemmin, meidän on kysyttävä, oliko Estonian haaksirikko sittenkään yllätys. Tutkimuksissa on nimittäin käynyt ilmi, että Estonia ei ollut merikelpoinen (HS 24.1.23). Siltä siis puuttui merenkulkuvälineen tärkein laatuominaisuus, joka varmasti oli tiedossa jo 1990-luvullakin.

Syksyllä 1993 oli ilmestynyt virolaisen kirjailijan Jaan Kaplinskin kirja Titanic. Siinä hän kertoi keväällä 1912 uponneen Titanicin tarinan. Hän kuvaa Titanicia ihmisen typeryyden ilmentymäksi. Estonian kohtalo oli Titanicin tarinan analogia, jonka saattoi ennakoida.

Onnettomuuden taustalla on ihmisen liian suureksi kasvanut ”jumaluhma”, sanoi Kaplinski Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä 12.1.11.1994. Titanic oli ihmisen laskevan, teknillisen järjen ylivoimainen tuote. Se oli melkein kuin ihmisen luoma enkeli, joka veisi ihmiset nopeasti ja turvallisesti vanhasta maailmasta uuteen maailmaan. Se vapauttaisi meidät luonnon ja materian kahleista, se muuttaisi meidät täydellisiksi valo-olennoiksi.

Rakennuttajat / omistajat vaativat suunnittelijoilta mahdollisimman suurta ylellisyyttä ja miehistöltä mahdollisimman suurta nopeutta, koska kilpailu edellytti niitä. Kilpailun synnytti talousjärjestelmä, jota kutsutaan kapitalismiksi. (Kaplinski 1994, 44-46).

‘Myös Estonia kuvailtiin tiedotusvälineissä samanlaisin ilmaisuin sen valmistumisvaiheessa. Myös Estonian rakentamisessa oli kysymys kilpailusta, vaatimus nopeudesta ja ylellisyydestä. Kukaan ei silloinkaan syyttänyt ihmistä vaan järjestelmää. Näiden molempien alusten rakentamisessa käytettiin aikansa parasta teknologiaa ja sekä suunnittelijat että valmistajat olivat aikansa huippuosaajia. Nyt on kuitenkin Estonian osalta voitu todistaa, että rakentamisessa on tehty kohtalokkaita virheitä. Herää kysymys olisivatko samantyyppiset virheet osoittautuneet haaksirikon syyksi myös Titanicin kohdalla, jos hylkyä olisi voitu riittävästi tutkia.

Taloudellisen voiton maksimointi näiden alusten käytöstä oli niiden tekemisen perimmäinen syy ja tarkoitus. Se varmasti olisi myös saavutettu, jos ne vain olisivat olleet merikelpoisia. On pelottavaa, mutta hyvin uskottavaa ennakoida, että tekoälyn tarinasta on tulossa kolmas osa Titanic – Estonia-analogiaan.

2. Tässä maailmassa kaikki mitä on, on ilmestyvää-viipyvää-vaikutusta, joka tulee esiin kahdella eri tavalla

Maailmaan ilmestyy physiksestä, luonto-luovuudesta, kuin tyhjästä, aina jotain uutta, niin kuin kukka puhkeaa. Sen esiin tuleminen on siinä itsessään. Se on itsestään tapahtuvaa vapautumista, näkyväksi tulemista ja itsenään olemista, ”ilmestyvää, viipyvää, vaikutusta” (Heidegger 1987,11), johon myös ihmisen oleminen kuuluu. Emme voi tietää mitään sen tekijästä emmekä tekijän intentiosta, meidän on kehitettävä vain kertomuksia, legendoja ja uskomuksia niistä. Myös tieteen on ollut näihin asti tyytyminen vain hypoteesiin jopa maapallon syntymisestä eli esiin tulemisesta.

Mutta maailmaan ilmestyy aina jotain uutta myös ihmisen tekemänä, jotain jonka esiin tuleminen on tekijässä eikä siinä itsessään. Esimerkiksi hopeamalja ja puuvene ovat tällaisia tuotteita. Ihmisen olemassaolo on olennaisesti hänen toimintaansa ja tekemistänsä, ja se kohdistuu samaan kokonaisuuteen, jonka osa hän itse on. Täällä ei ole mitään ulkopuolista resurssia, joten tekijänä ihminen on tiukasti sidoksissa kaikkeen muuhun olevaiseen, sekä elolliseen että elottomaan. (Heidegger 1987,12.) Vain ihminen voi kantaa vastuun ihmisen tekemisestä. (Olen selvittänyt Heideggerin teoriaa luonto – luovuudesta / physiksestä tarkemmin tutkimuksessani Ajatus käsissämme 1995,34-36).

3. Käytännöllinen järki (sofrosyne)

”Tietämisemme ja osaamisemme oikeanlainen käyttäminen vaatii järkevyyttä” sanoo Gadamer (1986, 327), ja viittaa tässä Aristotelen käsitteeseen sofrosyne. Vastaava suomenkielinen käsite on käytännöllinen järki. (Simo Knuuttilan käännös teoksessa Aristoteles, Nikomakoksen etiikka 1989).

Käytännöllinen järki voi Gadamerin mukaan toimia vastuullisuuden korkeimpana tasona jopa ihmisen, sinänsä rajoja tuntemattoman, tietämisentahdon alueella niin luonnontieteissä kuin yhteiskuntatieteissäkin. Käytännöllinen järki on ihmisen sisäinen kvalifikaatio eli kyky tai taito. Samalla se on myös hyve. Se on muista ihmisen kyvyistä ja taidoista poikkeava sikäli, että se vaatii kehittyäkseen samanaikaisesti sekä niiden henkisten että niiden fyysisten kykyjen kehittämistä, joita ihminen tarvitsee konkreettisessa tuottamistoiminnassaan. Kykynä se siis muodostuu sekä henkisistä että fyysisistä kyvyistä. (Aristoteles 1989; kts. Kojonkoski- Rännäli 1995, 62-66.) Kuvaavia esimerkkejä sen toteutumisesta ihmisen tekemisessä löytyy esim. Robert Pirsigin teoksesta Zen ja moottoripyörän kunnossapito (1994).

3.1 Koneella ei ole käytännöllistä järkeä

Koneella ei ole ruumista, ei siis myöskään aisteja. Se ei voi saada välitöntä, esitemaattista tietoa ympäristöstään käytännön tehtävissä kuten ihminen. Siksi koneelle ei kehity käytännöllistä järkeä, eikä se voi olla vastuullinen teoistaan. Kone ei myöskään osaa varoa vahinkojen aiheuttamista tekemisessään, ja ne vahingot ovat usein hyvin tuhoisia ja
laajalle ulottuvia.

Kun ihminen käytännön työssään lyö vahingossa vasaralla sormeensa tai ompelee ompelukoneella sormensa kynnen läpi, jää vahinko pieneksi, ja se on usein nopeasti korjautuva, mutta se tekee vasaran ja ompelukoneen käyttäjästä varovaisen työssään. Hän tajuaa omat rajansa ja oppii suhteellisuudentajua. Käytännön työssä ihminen huomaa, ettei pelkkä tieteellinen tieto riitä näkemään asioiden yhteyksiä toisiinsa
eikä kaikkia tapahtumien taustalla vaikuttavia tekijöitä. Silloin niitä ei voi myöskään ennakoida.

Gadamer lienee oikeassa arvellessaan, että ihmisen ajattelu nykyisellään ei näytä riittävän olevan olemisen ymmärtämiseen. Ihmisen kehollisuuden osuus hänen peruskokemuksiinsa todellisuudesta on jäänyt kohtuuttoman vähälle huomiolle länsimaisessa ajattelussa. Kuitenkin on todisteita siitä, että ihmisen liikkuvuus on perustavaa laatua olevalla tavalla hänen intentionaalisuuttaan. Tietoisuus ei suinkaan ole ensisijaisesti tyyppiä ”minä ajattelen”, vaan tyyppiä ”minä osaan” (Merleau-Ponty 1989,
137). Ja kehon taitava toiminta on luovaa ajattelua ilman tietoista reflektiota (Klemola, 1991,133).

3.2 Yhä harvempi ihminen saa nykyään kokemusta konkreettisesta
tuottamistoiminnasta

Tuottamistoimintamme perustuu yhä enenevässä määrin vain teoreettiseen tietoon. Työ on tietotyötä, se tehdään digitaalisesti. Koneet ovat pitkälti täyttäneet ikiaikaisen toiveemme vapautua raskaasta ja likaisesta ruumiillisesta työstä. Samalla ihmisistä yhä harvemmalle voi työssään kehittyä käytännöllistä järkeä. Tekeminen ei silloin aina ole
olemisensallivaa (Wohnenlassen), ja sen tulokset voivat olla vaarallisia. (Olemisensallivasta tekemisentavasta kirjoitin tarkemmin Tulevaisuusblogissa artikkelissani ”Pandemia tulevaisuuden tekijänä”, 31.5.2022.)

Kaikki suomalaiset metsäkanalinnut rakentavat talvella pakkaselta ja pedoilta suojakseen kiepin pehmeään lumeen. Sitä voitaisiin sanoa heideggerilaisittain olemisensallivaksi (wohnenlassen) rakentamiseksi. Se ei ota keneltäkään mitään välttämätöntä pois, vaan pyrkii tekemään maailmassa olemisen kaikille mahdollisimman hyväksi. Tällainen rakentamisen tapa liittyy oleellisesti näiden lintujen elämäntapaan ja on niillä vaistojen ohjaamaa.

Ihmisilläkin tekemisentapa ja elämäntapa liittyvät kiinteästi yhteen, mutta me ohjaamme niiden muotoutumista suuressa määrin omilla valinnoillamme ja ratkaisuillamme. Lisäksi tähän kokonaisuuteen kuuluu ihmisillä myös ajattelutapa. Sekin muotoutuu tietynlaiseksi tekemisentavan ja elämäntavan mukaisesti.

3.3 Länsimaisen ihmisen ajattelutavassa on nykyisellään vakava puute

On syytä epäillä, että vallitsevassa moraalisessa diskurssissamme on ongelmia, kun siinä lähdetään oletuksesta, että ei-inhimillisen maailman asioilla ei ole vakavasti otettavaa moraalista relevanssia. Useimpiin modernin etiikan teorioihin sisältyvä käsitys sosiaalisista ja materiaalisista konteksteistaan eristetystä moraaliagentista on aiheuttanut sen, että ne
eivät pysty käsittelemään ihmisen suhdetta luontoon. Niiden piirissä vain ihmisen katsotaan kykenevän moraaliseen toimintaan, joka nähdään jopa jaloimpana ihmisenä olemisen muotona.

Näin kirjoitti ekologisen etiikan tutkija Suvielise Nurmi (2008, 390). Vuonna 2020 ilmestyi hänen väitöstutkimuksensa Ecologically relational moral agency. Conceptual shifts in environmental ethics and their philosophical implications. Siinä hän luettelee relationaalista moraaliagenttia luonnehtivat kokemukselliset tuntemukset kaikkea olevaista kohtaan näin: ”Tunnen sinut, olen sinuun kiintynyt, olemme yhteistyökumppaneita, tunnen vastuuta sinusta, tässä on moraalista järkeä.” (Nurmi 2020, 284.)

Kirjoittaja: Seija Kojonkoski-Rännäli

Lähteet:

Aristoteles. 1989. Nikomakhoksen etiikka. (suom. Simo Knuuttila). Gaudeamus.

Gadamer H.-G. 1986. Hermeneutik II. Wahrheit und Methode. Ergängzungen, Register. Tubingen.

Heidegger, M. 1987. Einfurung in sie Metaphysik. Tubingen.

Kaplinski, J. 1994. ”Titanic”. HS Kuukausiliitte 23, 44-48.

Klemola T. 1991. Liikunta tienä kohti varsinaista itseä. Liikunnan projektien
fenomenologinen tarkastelu. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta. Vol. XII.

Kojonkoski-Rännäli S. 1995. Ajatus käsissämme. Käsityön käsitteen merkityssisällön analyysi. Sarja C. Osa 109.

Kojonkoski-Rännäli S. 1995. ”Käsin tekeminen ja käytännön järki. Vastuuntunnon kehittyminen ja
taitojen hallinta.” Kasvatus. 3/1905, 234-243.

Luola, P. ”Viranomaiset: Estonia ei ollut merikelpoinen” HS 24.1.2023 A6.

Merleau-Ponty M. 1989. Phenomenology of Perception. London.

Nurmi, S. 2008. Ihmisluonto ja moraali. Ympäristöetiikan purkimyksiä kohti relationaalista moraaliagenttia. Teologinen aikakauskirja 5/2008, 390-411.

Nurmi, S. 2020 Ecologically relational moral agency. Conceptual shifts in environmental ethics and their philosophical implications. Faculty of Theology. University of Helsinki. Doctoral Dissertation.

Tagged : kone / tekoäly / tulevaisuuspelko / vastuuntunnon kehittyminen