Kuva: Jenni Koskikumpu
”Tehdään heti aluksi selväksi: on ajanhukkaa rakentaa oma puuvene.”
Tämä Nick Schadenin kirjoittaman veneenrakennusoppaan ensimmäinen virke. Se on totta nykyaikana ja varsinkin tulevaisuutta ajatellen. Vai onko?
Oli niin tai näin, monet haluavat nykyäänkin rakentaa oman puuveneen ja myös tekevät niin. Monet myös neulovat mielellään sukkia, jopa upeita kirjoneulevillapaitoja tai virkkaavat pieniä kukkia rikkinäisten farkkujensa korjaamiseksi ja koristelemiseksi. Siitä ei saa rahapalkkaa, eikä se kasvata Suomen taloutta, mutta se on tekijälle merkityksellistä, se on inertiaa. (Koskensilta 2020)
Inertia tarkoittaa fysiikassa kappaleen taipumusta jatkaa tasaista liikettään, ellei siihen kohdistu kiihtyvyyttä aiheuttavaa nettovoimaa. Ihmisessä se on Sivistyssanakirjan mukaan mm. joutilaisuutta, toimettomuutta, velttoutta, hitautta, mielen tyyneyttä ja rauhallisuutta.
Työtä ja tekemistä ajatellen tämä tarkoittaa, että jos tekemisen tavalla on tekijälle merkitystä, se pyrkii jatkumaan entisenlaisena uudessa ajassa, vaikka sillä ei enää nähtäisikään olevan yhteiskunnallista tai taloudellista arvoa. Siksi veneen rakennus, ja kaikki muukin käsityö, yhä on suosittua. Se on tekijälle merkityksellistä. Suomessa käsityö on myös kansanopetuksen historian alusta alkaen ollut kategorinen oppiaine perusopetuksessa, ja on jatkuvasti aktiivisen kehittämisen kohteena.
Varsinainen taito
Taito on siis totuudenmukaisesti päättelevä tekemisvalmius. Jokainen taito koskee jonkin syntymistä. Taidon harjoittamiseen kuuluu myös sen käsittäminen, miten joku sellainen syntyy, joka voi olla tai olla olematta, ja jonka olemassaolon perusta on tekijässä eikä siinä, joka tehdään. Heikkotaitoisuus on silloin väärin päättelevä tekemisvalmius. (Aristoteles 1989, VI 4.) Ilkka Niiniluodon mukaan taito voidaan nykyään ymmärtää laajemmin, ei vain jonkun ulkoisen tuloksen tekemisen kykynä, vaan itse tekemisen ja toiminnan hyvänä laatuna (Niiniluoto, 1992, 7).
Näin laajennettuna käsitteenä taito voidaan määritellä ihmisen kyvyksi käyttää kulloinkin vallitsevissa olosuhteissa itsessään olevia mahdollisuuksia ja saatavissa olevaa relevanttia tietoa omien ideoidensa ja tavoitteidensa, tai jonkun muun tahon päämäärien toteuttamiseen omassa elämismaailmassaan ja yhteiskunnassa. Oleellista taidoissa on siis välineellisyys. Mutta päämäärien ja tavoitteiden asettaminen tekemiselleen, se on tekemisestä irrallinen. Se on hyve (Aristoteles 1989, VI 13).
Käytännöllinen järki
Kyetäkseen asettamaan päämääriä ja tavoitteita tekemiselleen ihminen tarvitsee totuudenmukaisesti päättelevää toimintavalmiutta, jonka avulla hän harkitsee niitä asioita, jotka voivat olla toisin, eli joihin hän voi toiminnallaan vaikuttaa. Tämän hyveen avulla hän arvioi, mikä on hyvä, mikä huono päämäärä.
Aristoteles nimittää tätä arvokasta toimintavalmiutta käytännölliseksi järjeksi (fronesis). Siihen kuuluu kiinteästi myös älykkyys, joka kuitenkin ilman toiminnan hyvää päämäärää on ”pelkkää viekkautta”, sillä ”tämä sielun silmä ei saavuta toimintavalmiuttaan ilman hyveen apua” (Aristoteles 1989, VI, 12).
Käytännöllisen järjen hyve voi ihmisessä kehittyä vain kiinteässä yhteydessä käytännön tekemiseen ja taitoihin. Se vaatii aikaa. Siksi siitä ei useinkaan nuori ihminen voi olla osallinen, vaikka hän voi olla esim. huippumatemaatikko. Mutta tärkeää käytännöllisen järjen kehittymisessä on myös teoreettinen tieto. Kun ihminen harjaantuu taidoissaan käytännön tekemisessä ja työssä, jota hänen järkensä ja teoreettinen tietonsa ohjaa, hän oppii näkemään kokonaisuuksia ja ymmärtämään, millaisessa suhteessa osat ovat toisiinsa ja kokonaisuuteen. Hän oppii tuntemaan tapahtumien taustan ja ennakoimaan niiden seurauksia.
Koneelle ei koskaan voi kehittyä käytännön järkeä. Se kehittyy vain ihmiselle, joka hallitsee sekä työnsä vaatimat käytännön taidot että niiden teoreettisen perustan.
Kokonainen käsityö
Tehdessään kokonaista käsityötä suorittaen kaikki työprosessin vaiheet (ideoinnin, taiteellisen ja teknisen suunnittelun, valmistamisen ja arvioinnin) itse, tekijä kehittyy tasapuolisesti kaikilta persoonallisuutensa alueilta. Hän käyttää vanhoja tekemisentapoja, ideoi, kokeilee ja harjoittelee uusia. Hän korjaa, hioo ja parantaa tekemistään. Hän oppii tuntemaan materiaalinsa ja arvostamaan sitä. Hän antaa työlleen kasvot ja kokee vastuuta tekemisestään. Työn ulkoisessa tuloksessa tulee näkyväksi se, mitä hän optimaalisesti on. Siksi hän rakastaa työnsä tulosta, ja pyrkii tekemään työnsä mahdollisimman hyvin. Käsityötä tehdään paljon myös ositettuna käsityönä. Sellaisena se ei kehitä tekijäänsä yhtä monipuolisesti kuin kokonaisena käsityönä, mutta on silti tekijälleen rauhoittavaa ja terapeuttista toimintaa antaen parhaimmillaan miellyttävän osaamisen kokemuksen. (Kojonkoski-Rännäli 1995.)
Suomalaisessa käsityön tutkimuksessa ja koulutuksessa kokonaisella käsityöllä on pitkät perinteet. Sen teoreettinen tutkimus alkoi 1990-luvun alkupuolella. Empiirinen tutkimuskin virisi 2000-luvun alussa ja on nyttemmin varsin vilkasta. Myös valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa tämä käsite on ollut meillä 2000-luvun alusta alkaen ohjaamassa käsityön opetuksen suunnittelua ja toteutusta maassamme.
Osaamisen onni ja onnellinen omistaja
Tiedon ja taidon oppiminen useiden inhimillisten kykyjen yhteistyönä on kokemuksena hyvin miellyttävää. Se antaa ihmiselle mahdollisuuden tavoitella itselleen merkityksellisiä asioita. Oppiminen on silloin hallinnan tunne, jota A. T. Nuyen sanoo ylevöitymiseksi (sublime) (1996). Ylevä on jotain olennaista, varsinaista, tavanomaisesti ymmärretyn takana oleva toinen totuus. Ylevöitymisen tai hallinnan tunne syntyy, kun oppija havaitsee voivansa käyttää henkistä kapasiteettiaan monipuolisesti ja laajasti oivaltaen uusia asioita ja myös kykenevänsä ilmaisemaan niitä konkretisoiden ne taidoillaan materiaaliseen maailmaan. (Nuyen 1996, 96.)
Tietoa voidaan jakaa ja tallentaa monin tavoin. Se on kaikille saatavilla, eikä sitä kukaan yksin omista. Mutta taito on vain taitajan oma, luovuttamaton aarre. Se on hänen fyysisessä ja henkisessä olemuksessaan , eikä sitä voi ottaa häneltä pois. Thomas Hobbes sanoo teoksessaan Leviathan sen olevan ihmisen yksilöllinen power (Hobbes 1982). Tämä käsite on ymmärrettävä laajasti. Se on paitsi voimaa ja valtaa, myös arvovaltaa ja hurmaamisvaltaa (Pursiainen 1997,14).
Taidot ovat siis omistajalleen todella suuri voimavara. Paitsi, että ne ovat hyvin yksilöllisiä, niitä on aina rajallisesti. Siksi niistä käydään kovaa kilpailua sekä työelämässä että koulutuksen piirissä. Yksilön on tarkoin harkittava, mitä taitoja itsessään harjaannuttaa, ja päättäjien on tarkoin harkittava, mitä taitoja tulevaisuuden yhteiskunnassa tarvitaan.
Digi-grasping on näppituntuman jatke
Konkreettisen materiaalin muokkaamisen taito omin käsin on ihmiselle hyvin merkityksellistä kuten myös ne känsät käsissä, joiden aistimiskyky kasvaa käsityössä äärimmäisen herkäksi. Esimerkiksi kultasepät selvittivät ennen nykyaikaisia mittausmenetelmiä materiaalinsa kultapitoisuuden varsin tarkasti vain sormenpäillä tunnustelemalla (Sennett 2008, 61). Näppituntuma on tarpeellinen myös mm. tulevaisuuden materiaalituntemuksen ja työn laadun arvioimisen tähden.
Mutta tärkeitä ovat monet muutkin taidot. Tomi Dufva on kehittänyt mielenkiintoisen uuden taitokäsitteen digi-grasping, joka tarkoittaa digitaaliseen tarttumista eli digitaalisen tekemisen taitoa ja ymmärtämistä (Dufva, T. 2018). Yhteiskunta ja tekemisen tavat muuttuvat ja yhä uusia taitoja tarvitaan. Yksi niistä on digitaalisen yhteiskunnan tekemisen ja sen ymmärtämisen taito (ks. mm. Dufva, T., Dufva, M. 2019).
Oppimishalumme on lajillemme tyypillinen mahtava voima. Tietoisuutemme ei suinkaan ole tyyppiä minä ajattelen vaan tyyppiä minä osaan (Merleau-Ponty 1989, 137). Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö kehittymisemme jatkuisi edelleen. Uusi aika tarvitsee aina uusia taitoja, eikä se ole meille mikään ongelma. Ihmisen mielikuvitus on rajaton, ja tulevaisuus on arvaamaton. Ehkäpä seuraava välttämätön taitomme on henkien havaitseminen ja enkeleiden ymmärtäminen.
Seija Kojonkoski-Rännäli
Lähteet
Aristoteles 1989. Nikomakhoksen etiikka. Gaudeamus.
Dufva, T. 2018. Art Education on the post-digital era – Experimental construction of knowledge through creative coding. aaltodoc.aalto.fi
Dufva, T. Dufva, M. 2019. Grasping the future of the digital society. Futures. Volyme 107, 17-28.
Hobbes, T. 1982. Leviathan. First published 1651. Beguin books.
Kojonkoski-Rännäli, S. 1995. Ajatus käsissämme. Käsityön käsitteen merkityssisällön analyysi. Turun yliopisto. Sarja C. Osa 109.
Koskensilta, R. 2020. ”Merkityksellisyys on inertiaa”, n&n 106, 3/20, 3-4.
Niiniluoto, I. 1992. Taito-kollokvion avaussanat. Teoksessa Ilpo Halonen, Timo Airaksinen ja I.
Niiniluoto ( toim.) Taito. Suomen filosofinen yhdistys, 5-9.
Nuyen, A.T. 1996. Postmodern education as subljmation. Educational Theory 46 ( I ), 93-103.
Pursiainen, T. 1997. Palkitsemisen etiikka. Tiedepolitiikka 22 (4), 13-24.
Sennett, R. 2008. The Craftsman. London. Yale University Press.