Kuva: Alakoulun oppilaita Addis Abebassa Etiopiassa.
Kuvaaja: Tuntematon kollegani.
Tulevaisuuden ennakointi on kuin nuorallatanssia, riskialtista tasapainoilua. Nuorallatanssijan on hallittava fyysinen ja henkinen olemuksensa täydellisesti. Tulevaisuuden ennakoimalla taas on oltava laaja-alainen ymmärrys sekä ennakoitavasta asiasta että kaikista siihen vaikuttavista tekijöistä. Tanssija voi saavuttaa mestaruuden sitkeällä harjoittelulla, kaikki riippuu hänestä itsestään. Tulevaisuuden ennakoida tarvitsee aina useiden muiden alojen asiantuntijoita avukseen. Lisäksi sitä vaikeuttaa ilmiö, jota nimitän tulevaisuusdilemmaksi.
Tulevaisuusdilemmalla tarkoitan sitä, että vaikka täällä maailmassa monet asiat muuttuvat koko ajan, jotkut hyvin nopeastikin, voimme vaikuttaa niihin ja kehittää niitä haluamaamme suuntaan. On kuitenkin myös asioita, jotka muuttuvat hyvin hitaasti, jos ollenkaan. Niihin vaikuttaminen on vaikeaa, ellei mahdotonta. Ristiriita syntyy siitä, että emme aina erota näitä kahta toisistaan. Olemme taipuvaisia uskomaan rajattomaan muutosvoimaamme täällä maailmassa. Siihen meitä rohkaisevat erilaiset scifi-tarinat, ja varsinkin se valtaisa teknologinen kehitys, johon olemme yltäneet. Meistä on alkanut näyttää siltä, että kaikki muuttuu ja on muutettavissa radikaalisti uudeksi koko ajan. Tulevaisuus on jotain hämmästyttävän uudenlaista kaikilta osin.
Mutta eihän se niin mene. Otan seuraavissa luvuissa esille kaksi asiaa: suomalaisen peruskoulun viimeaikaiset kehittämisyritykset ja talouden globalisoinnin, joissa tulevaisuuden ennakointi näyttää menneen harhaan. Lopuksi suosittelen tulevaisuuden ennakoijille Pekka Saurin aikakonetta avuksi vaikeassa tehtävässään.
Yleissivistävän kansanopetuksen muuttumaton muuttuja
Vuonna 2020, kun Pisa-tutkimukset, OECD:maiden 15-vuotiaiden oppilaiden osaamistason mittaukset, alkoivat, komeilivat suomalaiset koululaiset niiden kärkisijoilla, ja luottamus koululaitokseemme nousi huippuunsa. Saimme olla pitkään myös kansainvälisen ihailun kohteina. Pian alkoi kuitenkin tuloksissa alamäki ja sen myötä heräsi huoli yllättävän ilmiön syistä.
Asiaa tutkinut koulutussosiologian ja -politiikan professori Hannu Simola kuitenkin lohduttaa, että mitään katastrofia ei sentään ole tapahtunut, Suomi kuuluu edelleenkin OECD:n kärkikymmenikköön Pisa-mittauksissa. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin esittää yhden selkeän syyn tulosten vähittäiselle huononemiselle: alun menestyksestä saamme kiittää Suomessa aiemmin noudatettuja koulupolitiikkaa ja pedagogiikkaa, jota viimeistään 1990-luvulla ryhdyttiin radikaalisti kehittämään. Sitä haluttiin modernisoida tulevaisuuteen paremmin sopivaksi. Tarvittavia uudistuksia pohdittiin monissa seminaareissa ja yleisötilaisuuksissa, mutta koulutussosiologit niistä tilaisuuksista puuttuivat. Tämän alan asiaa käsittelevä runsas tutkimuskirjallisuus jäi näin ollen uudistajille tuntemattomaksi. (Simola 2023, 7.) Artikkelissaan Simola valottaa suomalaisen peruskoulun historiallista taustaa, joka sen uudistajilta nähtävästi jäi ottamatta huomioon.
Suomi oli lyhyessä ajassa, sotien jälkeen, muuttunut agraariyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi, muokkautunut moderniksi hyvinvointivaltioiksi ja laajentanut takaperoista koululaitosta merkittävästi. Kaikki tämä oli tapahtunut eurooppalaisittain myöhään ja hyvin nopeasti. Se sai kansassa aikaan poikkeuksellisen koulutususkon. Vähäinenkin koulutus näytti mahdollistavan ”siistin sisätyön” ja hyvinvoinnin. Näin koulunkäynnistä, jota alkuun pidettiin turhana laiskotteluna, tuli arvostettu asia. (Simola 2023, 9.)
Kansakoulumme oli alkuaan hyvin säädelty laitos. Oli koulutarkastajat, virallisesti hyväksytyt oppimateriaalit ja opettajien velvollisuus pitää luokkapäiväkirjaa, muistuttaa Simola. Pedagogiikkaa, jonka hengessä tulevia Pisa-menestyjiä opetettiin, hän nimittää ”Adolf Ehrnrooth-pedegogiikaksi”. Se oli patriarkaalista luokkahuonepedagogiikkaa, jossa opettaja pitää huolta kaikkien oppilaiden oppimisesta, mutta säilyttää kuitenkin tietyn välimatkan heihin. (Simola 2023, 9.)
Viimeaikaisten koulu-uudistusten kohteena on ollut poliittisesti ja pedagogisesti edistyksellinen suomalainen peruskoulu. Sen toteuttivat varsin konservatiiviset, mutta samalla edistyksellisen oppilaskeskeiset opettajat, jotka säilyttivät hyvät suhteet enemmistöön oppilaista. Uudistukset ovat vieneet kouluamme vauhdilla ja voimalla kohti ”Nalle Wahlroos-pedagogiikkaa”. Se on Simolan mukaan uuden tottelevaisuuden ja alamaisuuden pedagogiikkaa, jonka ytimenä ovat erottelevat ja luokittelevat kilpailu, vulgaarikonstruktivismilla oikeutettu oppimisen vastuunsiirto oppilaille sekä ihon alle tunkeutuva arviointi ja itsearviointi.” (Simola 2023, 9.)
Yleissivistävän kansanopetuksen muuttumaton muuttuja on oppilas, pieni lapsi, joka on täysin riippuvainen lähellään olevista aikuisista ja muusta ympäristöstään. Myös se, mitä ja miten hän koulussa oppii, on paljolti kiinni näistä tekijöistä. Siksi on viisasta muuttaa tätä ympäristöä tarvittaessa vain hänen ehdoillaan. Ehkä tämä tosiasia jäi koulu-uudistajilta huomaamatta.
Myyttinen talous ja faktinen todellisuus
Talousajattelua on vuosisatojen ajan hallinnut jatkuvan kasvun ideologia. Niin tulevaisuudentekijät kuin maailmassa pärjäämisestään huolestuneet tavalliset ihmisetkin ovat tottuneet pitämään sitä vastaansanomattomana välttämättömyytenä. Se tarkoittaa mm. että tavaratuotantoa on keskitettävä. Siitä on tehtävä globaalia. Tulevaisuuden parempaa maailmaa onkin tehty tästä näkökulmasta lähtien, ja kehitys jatkuu kiihtyvällä vauhdilla. Uppoutumatta tarkemmin tähän, seuraustensa valossa jo järjettömältä näyttävän ideologia syntyhistoriaan, lainaan asian selventämiseksi tähän lyhyen otteen Georg Henrik von Wrightin teoksesta Minervan pöllö (1992).
von Wright puhuu klassisesta modernista, jolla hän tarkoittaa 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa vallitsevaksi noussutta aatevirtausta. Hän sanoo, että tuon ”nuoren modernin kasvot suuntautuivat toiveikkaina tulevaisuuteen”. Sen ihmiskuva oli Shelleyn ”vapautettu Prometheus, oma jumalallinen ohjaajansa, tasa-arvoinen ja vailla luokkaa, heimoa ja kansaa, vapaa pelosta ja palvonnasta, arvoasenteista, oma valtiaansa, rehti, lempeä ja viisas.” Uudelle optimistiselle mielialalle oli luonteenomaista usko edistykseen, rajottamattomaan ja ikuisesti jatkuvaan edistykseen, joka oli luonnollista ja välttämätöntä. Von Wright kutsuu sitä edistyksen myytiksi (1992, 140-143.) Tämän myytin jälkikasvua on nykyinen jatkuvan kasvun ideologia ja sen edellyttämä talouden globalisaatio.
Ideologioita, kuten uskontoja, on tunnetusti vaikea muuttaa. Niinpä globalisaatiotakin on lähinnä pyritty kehittämään edelleen, ei niinkään muuttamaan. Jos muutosyrityksiä on ollut, ne on julkisuudessa usein pyritty sivuuttamaan. Helena Nordberg-Hodge kuitenkin esittelee kirjassaan Tulevaisuus löytyy läheltä. Askelia onnellisuuden talouteen (2022) hämmästyttävän määrän ns. ruohonjuuritason järjestöjä ja yhteisöjä, jotka ovat menestyksellisesti kehittäneet paikallista taloutta. Siinä paikallistamisessa näkökulma on lempeä, feministinen ja kokonaisvaltainen. Keskiössä on inhimillinen ja ekologinen hyvinvointi. Samaan aikaan myös yliopistoissa on alettu yhä laajemmin ymmärtää, että varsinainen taloutemme on elävä luonto, josta meidän tarpeidemme tyydyttäminen viimekädessä riippuu. Poliittiset johtajat ja bisnesvaltiaan kuitenkin ummistavat silmänsä näiltä uusilta ilmiöiltä, eikä valtamediakaan niistä kovin näkyvästi kerro. Siksi tämä kehityssuunta on jäänyt paljolti tuntemattomaksi. (Nordberg-Hodge 2022, 7-8.) Mitä paikallistuminen siis oikeastaan on?
Paikallistuminen (lokalisaatio) tarkoittaa sellaisten taloudellisten ja muiden tukirakenteiden poistamista, jotka tällä hetkellä palvelevat suuryritysten ja pankkien etuja. Se tarkoittaa myös tuontimarkkinoista riippuvuuden purkamista ja oman tuotannon sovittamista paikallisiin tarpeisiin. Tuottajien ja kuluttajien etäisyyttä pyritään siis lyhentämään aina kun se on mahdollista, jolloin tarpeeton rahtiliikenne vähenee. (Nordberg-Hodge 2022, 57-58.)
Paikallistuminen ei kuitenkaan tarkoita menneisyyteen palaamista, sen sijaan se nostaa esiin ja ottaa käyttöön toimintatapoja, joissa kulttuurit ja yhteiskunnat ennen ovat onnistuneet, jotta niitä voitaisiin kehittää edelleen tulevaisuuden suunnittelussa (emt., 145).
Talouden pitkään jatkuneen globalisoinnin vaaralliset jäljet ovat nykyisin selvästi näkyvissä. Niistä myös media meille joka päivä kertoo. Siksi en lähde tässä niitä luettelemaan. Nordberg-Hodgen kirjassa ne ovat laajasti esillä ja kattavasti dokumentoidut. On hyviä perusteita hylätä myyttinen taloudenpito ja perustaa tulevaisuuden suunnittelu faktoihin. Paikallistamishankkeet syntyvätkin usein juuri silkan terveen järjen käytöstä, sanoo Helena Nordberg-Hodge (2022, 15).
Pekka Saurin aikakone
Kirjassaan Onnen harha (2022) Pekka Sauri kertoo keksineensä aikakoneen ja jakaa sen kaikkien käyttöön. Näin se toimii: vähennä syntymävuodestasi nykyinen ikäsi. Katso sitten internetin hakusovelluksesta, mitä kaikkea tulokseksi saamasi vuoden aikana tapahtui. Tulet huomaamaan, että tuona kaukaisena menneisyyden vuonna tapahtuneet asiat ovat useimmat sinulle ihan tuttuja, muistat ne melkein kaikki. Tämä sinun elämäsi nykyisyys oli kuitenkin silloin eläneille ihmisille utopistiseksi miellettyä tulevaisuutta.
Käännä sitten aikakoneen viisarit kohti tulevaisuutta, ja lisää tähän vuoteen, jota nyt elämme, oma ikäsi. Saat tulokseksi kaukana tulevaisuudessa olevan vuoden. Vaikka et voikaan etsiä näkyviin tulevia tapahtumia siltä vuodelta on sinun, ollaksesi looginen, pakko päätellä, että silloin elävät ihmiset muistavat nykyiset tapahtumat lähes kaikki. Se vuosi ei ole tästä hetkestä yhtään kauempana kuin äsken etsimäsi menneisyyden vuosi.
Aikakoneen käyttö todistaa, että tulevaisuuden ennakoinnissa voi erehtyä. Scifi-tarinat ja uuden teknologian hehkutus eivät kerro kaikkea. Harvat ihmiset tulevaisuudessakaan lentelevät ympäriinsä mielikuvituksellisissa avaruuspuvuissa tai syövät ravinnokseen vain proteiini- ja hiilihydraattipuristeita, vaikka niin jo sata vuotta sitten kuviteltiin. Tulevaisuus on todennäköisesti oleellisilta osin samanlainen kuin nykyisyyskin. Tämä on hyvä opetus meille kaikille. Kiitos Pekka Sauri!
Varmaan myös se pihlaja, joka kasvaa Palokarin jylhän kallion kolosta, on tulevaisuudessakin paikoillaan, muutaman kerran uusiutuneena tosin. Siitä on hyvä tarkistaa turvallinen tulosuunta Palokarin eteläpuhdin ankkuripaikkaa veneellä lähestyttäessä.
Ankkurissa Palokarin eteläpuhdissa Uudenkaupungin edustalla 25.7.2009. Kuva: Seija Kojonkoski-Rännäli.
Kirjoittaja: Seija Kojonkoski-Rännäli
Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.
Lähteet:
Nordgren-Hodge, Helena. 2022. Tulevaisuus löytyy läheltä. Askelia onnellisuuden talouteen. Englanninkielinen alkuteos 2019. Suomentanut Hannu Poutiainen. Basam Books.
Sauri, Pekka. 2022. Onnen harha. Minerva Kustannus. Helsinki.
Simoa, Hannu. 2023. ”Pisan opetukset”. Kanava 2/23, 6-12.
Von Wright, Georg Henrik. 1992. Minervan pöllö. Esseitä vuosilta 1987-1991. Kustannusosakeyhtiö Otava. Keuruu.
