Puoliksi pureskeltuja mietteitä kestävästä kehityksestä ja vaihtoehtoisista tulevaisuuskuvista

Olen ollut viime aikoina useammassa eri tieteenalan konferenssissa puhumassa siitä, kuinka meidän tulisi avartaa kykyämme kuvitella vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Aihe ei ole tulevaisuudentutkimuksessa uusi, mutta monien muiden aiheiden rinnalla melko abstrakti ja ehkä siksi monille etäiseksi jäänyt. Ja kuitenkin – nyt jos koskaan elämme maailmantilanteessa, jossa vaihtoehtojen kuvittelemiselle on huutava tarve. 

Tämä blogi ei otsikkonsa mukaisesti ole tutkimuksellinen syväluotaus aiheeseen, vaan pyrkii toimimaan keskustelunavauksena kohti syvempiä vesiä. On aika keskustella enemmän siitä, kuinka vaihtoehtojen kuvittelun tulisi haastaa myös jo tekemiämme valintoja. Näin vahvistaisimme kykyämme pohtia eri vaihtoehtojen pitkäkestoisia vaikutuksia suhteessa tavoittelemaamme tulevaisuuteen. 

Vaihtoehdottomuus on valinta

 Vaikka kuulemme usein sanottavan, että “Tulevaisuus tehdään!”, todellisuudessa rajaamme usein ajatteluamme siihen, mihin meillä juuri nyt on sopivia mittareita ja välineitä. Tai siihen, miten voimme vastata meille asetettuihin tavoitteisiin heti, tässä ja nyt. Uudenlaisia toimintamalleja ja rakenteita luotaessa on kuitenkin tärkeää kyetä pitää keskustelu avoimena ja mahdollisimman moniäänisenä. 

Joskus jopa eettisesti kyseenlaiset, radikaalit ideologiat ja mielipiteet voivat toimia oivallisena haastajana tavoiteltuja tulevaisuuskuvia muodostettaessa. Myös kaikkeen uudistukseen nuivasti suhtautuvat vastarannan kiiskit voivat olla suoranainen siunaus, esimerkiksi tilanteessa, jossa tavoiteltava päämäärä on liian samea. 

Ilman vahvaa, merkityksellistä visiota tavoiteltavasta päämäärästä on vaikea muodostaa yhteyttä tulevaisuuden ja nykyisyyden välille. Silloin saatamme hyvinkin ajautua hyvin epäsuotuisille kehityspoluille, kauas tavoittelemastamme. Tätä nimenomaista ”ajautumisen” prosessia on kuvannut briljantisti mm. vuonna 2019 lanseerattu, Emma Thompsonin tähdittämä minisarja Years and Years. (Suosittelen!)

Uhkana näköalattomuus

Olen nostanut joissakin esityksissä esiin mm. kaksi kuvaa, esimerkkinä kestävän kehityksen keskustelussa edelleen melko tyypillistä vaihtoehdottomuutta. 

Ensimmäinen kuva on nähtävissä World Economic Forumin verkkosivuilla, osiossa jossa puhutaan maailman tulevaisuuskestävimmistä kaupungeista. Kuvassa on tiivis kaupunkirakennelma pilvenpiirtäjineen. Luonnolla ei tässä todellisuudessa ole sijaa. Olen havainnut kuvan todella edustavan monelle sitä tavoiteltavaa olotilaa. Perusteluna mm. se, että tiivis kaupunkirakentaminen on haja-asutusta ekologisempaa. Kuvan löytää täältä: https://www.weforum.org/agenda/2018/06/worlds-most-future-proof-cities-jll/.

Toinen kuva (ohessa oleva kuva 1) esittää itselleni tärkeää paikkaa kivenheiton päässä kodistani. Olen käyttänyt tätä kuvaa haluten kiinnittää huomion vahvaan luontoyhteyteen. Vastaava kuva oli mielessäni, kun pohdin omia tulevaisuuden toiveitani One Day in 2050 -verkkokampanjan yhteydessä, otsikolla ”Abundance of good life”. Haluan tavoitella planetaarisesti kestävää elämää: vähemmän suorituskeskeisyyttä, enemmän ajattelun syvyyttä, luonnon ehdoilla tapahtuvaa toimintaa.

Kuva 1. Kuvaaja: Sanna Ketonen-Oksi

Hiljattain esitykseni lopuksi minulle esitettiin kysymys siitä, olenko lainkaan tullut miettineeksi kuvan 2 esittämän vaihtoehdon tuottamaa negatiivista hiilijalanjälkeä. Kysymys herätti mielenkiintoni: Todellakin, onko tiivis kaupunkiasuminen paras tapa edistää ekologisesti kestävää asumista? 

… Syventymättä näihin pohdintoihin sen enempää, esitän muutaman vastakysymyksen kestävän hyvinvoinnin asiantuntija Arto O. Salosen sekä afrikkalaisesta yhteisöllisen hyvinvoinnin käsitteestä eli ubuntusta kirjoittaneen Mungi Ngomanen hengessä: Missä määrin ohjaus tiiviiseen kaupunkiasumiseen perustuu terveellisen, turvallisen, ja sosiaalisesti toimivaa luontosuhdetta vaalivaan kestävään kehitykseen? Missä määrin kyse on vain länsimaisen kulutustalouden jatkumon mahdollistamisesta? Mitä meidän tulisi muuttaa nykyisessä yhteiskunnassamme voidaksemme asua kuvan 2 edustaman mielikuvan mukaisesti? 

Tilaa vaihtoehdoille

Nykyistä tutkimustyötäni ohjaavat vahvasti havaintoni siitä, kuinka ilmastonmuutokseen ja kestävään kehitykseen liittyvissä keskusteluissa on nähtävissä paljon vastakkainasettelua ja poissulkemista. Kärjistettynä, kun yksi puhuu hyvästä elämästä, toinen puhuu globaalista markkinataloudesta ja sen vaikutuksista kansantalouteen. Kun yksi puhuu hiilidioksidi­päästöjen vähentämisestä, toinen puhuu niitä synnyttäviin toimintamalleihin puuttumisesta. Kun yhdelle huoli ilmastosta tarkoittaa halua elää askeettisesti, toiselle ratkaisu kaikkiin ongelmiin löytyy teknologiasta. Jne.

On paljon puhetta ”oikeista” ja ”vääristä” valinnoista. Mutta emme käy keskustelua erilaisista tarpeista, näkökulmista tai rinnakkain toteutettavista vaihtoehdoista. Emme keskustele lainkaan riittävästi siitä, kuinka saattaisimme myös olla huomattavasti nykyistä onnellisempia ja terveempiä, jos loisimme aidosti vaihtoehtoisia näkymiä ja kehityspolkuja hyvään, sekä ekologisesti että sosiaalisesti kestävään elämään. 

Nämä ajatukset pyörivät päässäni myös lukiessani taannoin kevään kirjauutuudesta ”Kaikki luodon linnut”. Kirjassa Panu ja Sanna-Mari Kunttu kertovat Pentti Linkolan jalanjäljissä kesällä 2020 tekemästään yli 1000 kilometrin melontamatkasta saaristomerellä. Matkan tarkoituksena oli havainnoida saaristoluonnossa viime vuosikymmeninä tapahtuneita muutoksia. Helsingin Sanomien kirjoituksesta mieleeni painuivat Kuntuista välittyvä syvä luontosuhde sekä esimerkit saariston lintujen pesimärauhaa rikkovista välinpitämättömistä moottoriveneilijöistä. 

Tuona samaisena sunnuntaipäivänä vietin ystäväni kanssa muutaman tunnin läheisellä Natura 2000 -verkostoon kuuluvalla alueella luontoa tutkaillen. Päätimme kävelymme auringon syleilyssä, ihaillen edessämme olevaa perinteistä maalaismaisemaa. Ystäväni soitti kotiin saavuttuani, ja kertoi luontoretkemme olleen hänelle todella voimaannuttava. Itse maalla kasvaneena ja kuitenkin koko aikuisikäni kaupungeissa asuneena jäin puolestani pohtimaan sitä, voiko (ja jos kyllä, niin miten) syvä luontosuhde syntyä tiiviissä kaupunkiyhteisössä kasvaville, joilla kosketus luontoon on vain satunnaista ja joka silloinkin perustuu lähinnä rakennettuun ympäristöön?

Viimeinen sysäys tälle kirjoitukselle tapahtui lounasta tehdessäni. Kuuntelin Spotify´sta haastattelua, jossa suvulleen tyypilliseen tapaan akateemisesti liike-elämän palvelukseen kouluttautunut nuori nainen kertoo matkastaan yksinyrittäjäksi, Pariisin keskustaan perustamansa keramiikkatyöpajan vetäjäksi. Hän kertoo elämänsä olevan nyt taloudellisesti riskialttiimpaa, mutta monin verroin opettavaisempaa ja antoisampaa. Tunnen tämän naisen 3-vuotiaasta: hän on ranskalaisittain hyvin yhteiskunnallisesti valveutunut ja sivistynyt. Kuten hän haastattelussa toteaa, voidessaan nyt toteuttaa itseään ei hän enää kaipaa lainkaan materialistista yltäkylläisyyttä ympärilleen. 

Lisää ajatustenvaihtoa?

Kuten viisas sananparsi sanoo, olennaista ei ole osata vastata hyvin annettuihin kysymyksiin vaan kysyä hyviä kysymyksiä. Huomaan vuosi vuodelta kaipaavani yhä enemmän niitä kysymyksiä. Huonoja ja hyviä. Ajattelua haastavia kysymyksiä. 

Tässä joitakin itselleni keskeisimpiä kysymyksiä:

  • Pyrkiikö talouden rakennemuutosta ja hiilineutraalin hyvinvointiyhteiskunnan rakentamista tukeva vihreä siirtymä aidosti ratkaisemaan ilmastonmuutoksen keskeisiä haasteita vai onko se enemmänkin keino ylläpitää nykyisiä rakenteita? 
  • Riittääkö, että tavoittelemme keinoja pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen?  Kenen ehdoilla tämä kehitys tapahtuu?
  • Miksi puhumme irtikytkennästä emmekä vähempään kulutukseen perustuvan elämäntyylin suomasta taloudellisesta vapaudesta? 
  • Olisimmeko kaikki onnellisempia, jos keskittyisimme rakentamaan vahvempaa, ylisukupolvista luontosuhdetta ja vähemmän kuormittavaa työelämää? 
  • Mitä toimenpiteitä tarvitsemme sosiaalisesti kestävän kehityksen tueksi? Tunne- ja ihmissuhdetaitoja?  
  • Miksi kaupungeissa ajatellaan niin usein asuvan enemmän viisautta kuin maaseudulla? Eikö kaikki tieto ja osaaminen ole arvokasta?
  • Miksi vaihtoehtojen kuvitteleminen on niin vaikeaa?

Jos tämä kirjoitus herättää mielenkiintosi, ja haluat jatkaa / sparrailla / rakentavasti haastaa kirjoittajaa vaihtoehtoisten tulevaisuuskuvien rakentamiseen sekä merkitysten esille nostamiseen liittyen, laita sähköpostia osoitteeseen  sanna @ ketonenoksi.com

Tähän keskustelunavaukseen liittyy myös syksyllä ilmestyvä Futura 3/22, jota päätoimitamme Hazel Salmisen kanssa teemalla ”Unohdettu tulevaisuustieto ja kestävät tulevaisuudet”. Teemanumeron keskiössä on eri maailmankatsomusten ja tulevaisuusymmärrysten välillä tapahtuvien dialogien mahdollistaminen. Tiedoksi myös osana Anticipation 2022 -konferenssia toteutettava verkkotyöpaja “Collecting transformative approaches and methods to feed our imagination, and to cultivate our abilities to anticipate/use the future”, joka perustuu Ketonen-Oksin ja postdoc -tutkija Minna Vigrenin käynnissä olevaan tutkimusyhteistyöhön mielikuvitusta ruokkivista, vaihtoehtojen kuvittelua tukevista menetelmistä. 

Kirjoittaja on organisaatioiden tulevaisuuskestävyyteen ja (innovaatio)ekosysteemien toimintaan perehtynyt tutkija (Laurea-ammattikorkeakoulu), joka työskentelee tällä hetkellä mm. mielikuvitusta ruokkivien ja translationaaliseen toimijuuteen kannustavien menetelmien, ennakointijärjestelmien kehittämisen ym. teemoihin liittyvien tutkimusaihioiden parissa eri kokoonpanoissa.

Blogin oletuskuva on otettu helmikuussa 2/22 Torinon Museo della Scienzen kestävää kehitystä ja tulevaisuutta pohtivasta näyttelystä.





Tagged : / / /