Kuvassa Hertta Kiisken Alkuliemi-näyttelyä. Kuva: Katariina Kantola

”Taide itsessään ei voi pelastaa maailmaa, mutta se voi esittää ja kuvata ilmastonmuutoksen haasteita. Taide voi myös kuvitella tulevaisuuksia, joita ole määritelty vain rahan näkökulmasta.”

Malcolm Miles 2014, 3, 64, käännös Kantola

Miksi ilmastonmuutosta vastaan toimitaan ja tulee toimia jatkossakin?

Yksinkertaisesti kysymys on ihmisen ja kaiken muun elollisen olemassaolon jatkuvuudesta. Mutta ilmastoneutraali hyvinvointiyhteiskunta voisi yksinkertaisesti olla myös parempi paikka elää kuin nykyinen.

”Se on puhtaampi, terveellisempi, oikeudenmukaisempi, kunhan pidämme huolen, että siirtymä siihen on reilu ja ihmiset ovat osallisia muutoksessa.” (Pantsar & Keronen 2019, 28)

Parempi maailma… kuulostaako liian utopistiselta?

Olen käsitellyt Tulevaisuudet taiteessa -blogitekstisarjassani kolmea eri lähestymistapaa, joilla nykytaiteessa käsitellään ilmastonmuutosta. Täältä voit lukea lisää, miten nykytaide herättää huomaamaan ilmastonmuutoksen (konkreettisia) vaikutuksia tulevaisuuteemme, tai tutustua teoksiin, joissa kuvataan ihmisen nykyhetken toiminnan vaikutuksia ilmastonmuutokseen.

Tässä tekstissä pohdin nykytaidetta, joka kuvittelee ihmisen ja muiden elollisten tasa-arvoista, toistensa ymmärrykselle ja kunnioittamiselle pohjautuvaa maailmaa. Voisiko sitä sanoa paremmaksi maailmaksi?

Nykytaiteen kentälläkin nousevaa teemaa tai aihealuetta, jossa etsitään vaihtoehtoisia, ei-hierarkkisia tai oletettuja tapoja ymmärtää erilaisten olioiden keskinäisiä suhteita, nimitetään posthumanistiseksi lähestymistavaksi (Lummaa & Rojola, 2014, 14).

Posthumanistisessa lähestymistavassa pyritään ymmärtämään ihmisen, luonnon ja muun elollisen välistä suhdetta, samankaltaisuuksia ja yhteisiä kohtaamispisteitä. Posthumanistinen maailma (tai tulevaisuus) näyttäytyy empaattisena, ystävällisenä ja lämpimänä.

Jos taide pystyy kuvittelemaan tulevaisuutta muuten kuin rahan tai taloudellisen hyödyn näkökulmasta, mihin alussa lainaamani kulttuuriteorian professori Malcolm Miles viittaa, voi juuri posthumanistinen lähestymistapa olla sen ilmentymä.

Silta ihmisen ja muun elollisen välille

Posthumanistiselle suuntaukselle tai teoksille on yhteistä usein muun muassa se, että taiteilija kuvittelee, kuvittaa ja rakentaa siltaa ihmisen ja muun elollisen välille, ja kutsuu teoksen kokijan ymmärtämään ja kuvittelemaan muun elollisen näkökulmia tai jopa tunne- ja ajatusmaailmaa.

Kirjoitin aikaisemmin Tulevaisuuden taiteessa -blogissani taiteilijakaksikko nabbteerin teoksesta ”Kotikutoisen selkärangattomuuskultin etnografiaa ja muita naapuruuksia” -teoskokonaisuudesta (2019), jossa tarinallisestaan ja jopa inhimillistetään muun muassa ötököiden kokemusmaailmaa osana ihmisen elinpiiriä. Teoskokonaisuudessa myös nostetaan esiin ihmisen ylivoimainen valta-asema suhteessa muuhun elolliseen ja luontoon.

Kiasmassa esillä ollut Sääennuste tulevaisuudelle -näyttely (2019) käsittelikin tulevaisuutta muun elollisen näkökulmasta ja posthumanistisella tematiikalla. Esimeriksi levät, (tuholais)ötökät ja bakteerit nostettiin teosten päärooliin korostamaan, että olemme ihmisinä yksi laji muiden elollisen joukossa. Maapallon tulevaisuus riippuu siitä, miten hyvin tämän ymmärrämme.

Sääennuste tulevaisuudelle -näyttelyn ja nabbteerin teoksen tematiikka nousivat mieleeni myös lukiessani Liina Aalto-Setälän Olen maa johon tahdot -näyttelystä (2021), jonka kerrotaan olevan ”oodi lahottajille, pölyttäjille ja tuholaisille; elonkehämme pienille tukipilareille. — kuvitelma monilajisesta tulevaisuudesta ja toisenlaisesta luontosuhteesta — hyönteisten salakirjoitusta, kirjanpainajien gallerioita, kompostin väkeä sekä toukka tulevaisuudesta.” Näyttely oli esillä B-galleriassa, Turussa marraskuussa 2021.

Kaikki kytkeytyy yhteen

Elollisten väliset riippuvuussuhteet ja yhdistymiset toisiinsa näkyivät teemoina myös esimerkiksi Helsingin Taidehallin syyskuussa 2021 päättyneessä Aistit-näyttelyssä, jossa ihmisen suhdetta ympäröivään maailmaan ja ympäristöön peilattiin erilaisten aistikokemusten ja empatian kautta.

Niin ikään syyskuussa päättyneen Helsinki biennaalin teema Sama meri

”…kuvaa sitä, miten kaikki ympärillämme on yhtenäistä ja vastavuoroista. Näyttelyn keskeinen ajatus on, miten kaikki on riippuvuussuhteessa toisiinsa ja kytkeytyy yhteen kuten meri, joka ympäröi ja yhdistää meitä kaikkia.”

Lähde: Helsinki biennaali

Valta on vaihtumassa

Taiteilija Hertta Kiisken Alkuliemi-näyttely (2021) Turun taidemuseossa oli vahva kokemus ja viipyilin teosten ääressä niin pitkään, että seuralaiseni ehti siirtyä eteenpäin museon toisiin huoneisiin.

Alkuliemi ”kuvittelee vaihtoehtoisen menneisyyden tai tulevaisuuden – ajan, jossa planeetan eri elämänmuotojen elo kietoutuu yhdenvertaisesti toisiinsa.” (Lähde: Turun taidemuseo)

Alkuliemi-kokonaisuudessa yhdistyivät voimakkaasti maailmankuvan ajattomuus ja nykyhetkeenkin kiinnittyvä kantaaottavuus eläinten ja elollisten oikeuksiin. Näyttelyyn kuului Turun taidemuseon 2. kerroksen ”kokoushuoneeseen” rakennettu installaatio, jossa katsoja pääsi sivullisena kuuntelemaan jonkinlaista kokousta.

Kokouspöydän ääressä istui päättömiä hahmoja keraamisine käpälineen ja eläintenoikeuksia julistavine t-paitoineen. Pöydän päässä kokousta veti eteerisellä laulullaan pahkasta rakennettu puheenjohtaja (tai jumalatar?).

Kun muissa tässä tekstissäni esittelemissä teoksissa haetaan ihmisen ja muun elollisen välille empaattista ymmärrystä, voi Kiisken rakentamassa kokoushuoneessa aistia vallan vaihtuvan ihmiseltä tälle pöydän ääressä istuvalle kokoonpanolle.

Myös näyttelyn pääsalin seinien valokuvista terävästi ja määrätietoisesti kohti katsovat nuoret, keijukorvaiset tytöt tuntuvat viestivän, että jotain uutta on syntymässä tai on jo syntynyt. Kiisken näyttely tarjosi vaihtoehtoja uudenlaisen maailman päätäntävallalle: voiko posthumanistinen maailma ja tulevaisuus olla ylipäätään ihmisen johtamaa?

Lopuksi: Mitä posthumanistinen lähestymistapa kertoo ilmastonmuutoksesta?

Posthumanistinen ja empaattinen näkökulma kaiken elollisen keskinäisiin suhteisiin ja yhteiseen elämään voi tulkita viestivän ilmastonmuutoksesta kahdella eri tavalla.

Ensinnäkin se voi viestiä, että (länsimainen) ihminen ja yhteiskunta on kadottanut yhteyden olla osana luontoa ja muita lajeja. Korostamalla empatiaa ja yhteyden rakentamista muihin lajeihin alleviivataan samalla sitä eroa ja epätasa-arvoa, jonka olemme rakentaneet. Elämme aikakautta, jossa ihmisen toiminta on muuttanut läpikotaisesti Maan ekosysteemejä (Lummaa 2014, 265, myös Pantsar & Keronen 2019, 55).

Riistämme ja hyväksikäytämme Maan resursseja ja muita lajeja, minkä seurauksena ilmastonmuutos ja lajikato etenevät kiihtyvällä tahdilla. Tästä näkökulmasta katsottuna myös esittelemäni teokset kannustavat katsojaa oivaltamaan ihmisen ja muun elollisen välisen rikotun yhteyden.

Toinen näkökulma on positiivisempi, sillä teosten voidaan myös tulkita kuvaavan ”ei-ihmiskeskeistä” aikaa, jolloin elämme empaattisemmassa maailmassa. Ihminen ymmärtää jokaista elollista, jopa sitä ihan pienintä maan matosta, ja tuntee yhteenkuuluvuutta muun elollisen kanssa. Tässä ymmärryksessä maapallon, luonnon ja muiden lajien riistäminen ei olisi mahdollista, sillä ihminen riistäisi samalla omaa lajiaan – mikä toisaalta tapahtuu jo nyt ilmastokriisin keskiössä. Empaattisempi maailma on parempi maailma kaikille.

Parempaa maailmaa haetaan ilmastonmuutoksen vastaisissa toimissa – ja myös tulevaisuudentutkimuksessa, jossa on vahva eetos tuottaa tulevaisuustietoa paremman maailman ja tulevaisuuden tavoittelemiseksi (mm. Niiniluoto 2013, 27). Se, kuvaako näiden käsittelemieni teosten maailmankuva tulevaisuutta vai ei, jääköön jokaisen teoksen kokijan itse tulkittavaksi. Itse kuitenkin näen, että joko tulevaisuus tai menneisyys, jossa ihmisen vahva ja sittemmin kadottama side luontoon, on vahvasti läsnä.

Mahdollisten, mutta myös erityisesti mahdottomilta tuntuvien, tulevaisuuksien kuvitteleminen on yksi tulevaisuudentutkijan tehtävistä, jolloin hänen roolinsa muistuttaa enemmänkin taiteilijaa. Erilaisten tulevaisuuskuvien rakentaminen vaatii luovaa mielikuvitusta. (Edward Cornish 1969, lainattu Niiniluoto 2013, 25)

Taiteilijalla taas on ammattitaitoa, luovuutta ja keinoja kuvitella maailmoja tai tulevaisuuksia konkreettisiksi taideobjekteiksi tai koettaviksi esityksiksi, joiden avulla katsoja tai kokija pääsee oivaltamaan jotain uutta: rakentamaan omia tulkintojaan esimerkiksi empaattisemmasta, paremmasta maailmasta.

Mitä muita vastaavia teoksia olet kohdannut ja kokenut? Laita vinkkisi keskustelukenttään tai ota yhteyttä!

Katariina Kantola

Lähteet:

Lummaa, Karoliina & Lea Rojola (toim.) (2014): Posthumanismi. Eetos-julkaisuja 15. Ladattavissa: https://turuntaidemuseo.fi/nayttelyt/hertta-kiiski

Helsingin Taidehalli, Aistit -näyttely (2021): https://taidehalli.fi/events/a-i-s-t-i-t-coming-to-our-senses/

Helsinki biennaali (2021): https://helsinkibiennaali.fi/sama-meri/

Kiasma, Sääennuste tulevaisuudelle (2019): https://kiasma.fi/nayttelyt/saaennuste-tulevaisuudelle/

Katariina Kantola (2020): Tulevaisuudet taiteessa: Taitelijakaksikko nabbterrin teoksessa ihmisen ja muiden lajien yhteinen tulevaisuus vaatii muutoksia ihmiseltä. https://tulevaisuusblogi.fi/tulevaisuudet-taiteessa-taitelijakaksikko-nabbteerin-teoksessa-ihmisen-ja-muiden-lajien-yhteinen-tulevaisuus-vaatii-muutoksia-ihmiselta/

Liina Aalto-Setälä, Olen maa johon tahdot (2021): https://bgalleria.net/post/666296391811874816/liina-aalto-set%C3%A4l%C3%A4-olen-maa-johon-tahdot

Tagged : ilmastonmuutos / posthumanismi / taide / tulevaisuuskuva / utopia