Avainsana: kulttuuri

Olohuonekeskustelu kulttuurin tulevaisuudesta

by toimitusKulttuuri / Taide / Yhteiskunta

Juuri nyt kulttuuri- ja opetusministeriössä valmistellaan kulttuuripoliittista selontekoa, jonka määräaika on tämän vuoden kesäkuu. Tässä blogimerkinnässä esitellään kulttuurin tulevaisuuteen liittyviä ajatuksia, joita syntyi ja joista keskusteltiin Tutu-seuran, Suomen musiikkitieteellisen seuran ja Metropolia-ammattikorkeakoulun kesken. Ajatusten vaihto näiden tahojen välillä käynnistyi syksyllä 2023, kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa pidettiin yhteistyöseminaari Musiikki toivotuissa tulevaisuuksissa.[i] 

Opetus- ja kulttuuriministeri Sari Multalan asettaman kulttuuripoliittista selontekoa valmistelevan työryhmän tehtävänä on esittää a) tulevaisuuskuva ja b) tarvittavat toimenpiteet, joiden perustana ovat taide- ja kulttuurialan tilannekuva sekä keskeiset toimintaympäristöä muuttavat tekijät.[ii]

Onko kulttuuripoliittisella selonteolla väliä?

Edellinen valtioneuvoston kulttuurin tulevaisuutta käsitellyt selonteko annettiin 2011 Stefan Wallinin opetus- ja kulttuuriministerikaudella.[iii] Se oli omana aikanaan varsin edistyksellinen ja monipuolinen. Selonteossa visioitiin kulttuurin tilaa Suomessa vuonna 2035. Tärkeimmiksi mahdollisuuksiksi nostettiin kestävä kulttuuri, kulttuurinen moninaisuus ja luovuus, jotka tuottavat hyvinvointia, taloudellista kasvua ja kulttuurin vahvempaa yhteiskunnallista vaikuttamista.

Käytännössä kuitenkin taide ja kulttuuri jäivät sivurooliin seuraavissa hallitusohjelmissa, eivätkä aiheet ole olleet 2010 jälkeen lähellä hallitusten toiminnan ja päätösten ydinkysymyksiä. Joitakin selonteon tavoitteita on silti ollut löydettävissä hallitusohjelmien ja toteuttamissuunnitelmien teksteistä sekä konkreettisista toimenpide-ehdotuksista.[iv] Siksi ei ole samantekevää, millä aktiivisuudella kulttuuriala ja sen toimijat vaikuttavat selontekoon.

Uusia konsepteja kansalaisvaikuttamiseen

Vuoden 2024 selontekoa on haluttu valmistella laajapohjaisessa vuorovaikutuksessa alan toimijoiden ja sidosryhmien kanssa. Tarjolla on ollut useita vaikuttamisen paikkoja.

Esimerkiksi valtiosihteeri Elina Laavin ideoima ja Kulta ry:n lanseeraama Olohuonekeskustelu-konsepti houkutteli järjestämään vapaamuotoisia tapaamisia kavereiden, oman lukupiirin, taidekerhon tai harrastajakuoron jäsenille:

Voisiko sinun olohuoneesi olla kulttuurisalonki? Järjestä ystävien kanssa kulttuurikeskustelu! Kulttuuri- ja taide-elämä uudistuu alati, mutta mihin suuntaan, siinäpä kysymys, johon voi kuka tahansa kulttuurin ystävä, harrastaja, rakastaja ja kuluttaja nyt vaikuttaa. Valmisteleva työryhmä haluaa kuulla, mitä juuri sinun olohuoneessasi keskustellaan kulttuurista ja taiteesta.

Olohuonekeskusteluun sai kutsua selontekoa valmistelevan työryhmän jäseniä ulkopuoliseksi innostajaksi ja teemaan johdattelevaksi alustajaksi. Keskustelun tulos tai keskeinen viesti oli mahdollista lähettää suoraan osaksi kulttuuripoliittisen keskustelun ydintä Kulta ry:n sivuilta löytyvällä niin sanotulla  inspiraatiolomakkeella.[v]

Tutu-seuran ja Metropolian musiikin koulutuksen olohuonekeskustelu

Vapaamuotoisen vaikuttamisen vuoksi Metropolian kulttuurialan asiantuntijoita ja esihenkilöitä sekä Tulevaisuuden tutkimuksen seuran edustaja Erkki Aalto kutsuttiin 27. helmikuuta 2024 yksityiskotiin Etelä-Helsinkiin kahden tunnin mittaiseen olohuonekeskusteluun. Sen aluksi Kulta ry:n toiminnanjohtaja Rosa Meriläinen kertoi selontekoa valmistelevan työryhmän tavoitteista ja siitä mikä juuri silloin oli ajankohtaista. Hän korosti selonteon pitkän aikavälin vaikuttavuutta: vaikka nyt valtiontalouden tilanne on heikko ja koko ajan puhutaan säästöistä ja leikkauksista, täytyy olla visio tulevaisuudesta ja pyrkiä sitä kohti.[vi] Alustuksen jälkeen keskusteltiin inspiraatiolomakkeen suuntaviivojen mukaisesti tilaisuuden teemasta erityisesti ammattikorkeakoulujen näkökulmasta.

Tavallinen tiistai-iltapäivä tuntui kohoavan arjen yläpuolelle näkemyksellisten keskustelijoiden ansiosta. Vaikutuksen teki jo se, miten laaja-alaisesti musiikin ja kulttuurin yhteiskunnallisesta potentiaalista  puhuttiin. Sen lisäksi vakuuttavuutta keskusteluun antoi se, että puheilla oli katetta. Ei puhuttu toiveista, haaveista tai pilven takaisista maailmoista, vaan asioista, joita ammattikorkeakoulujen kulttuurialalla oli jo pitkän aikaa kokeiltu, kehitetty ja arvioitu. Paitsi tutkintoon johtavassa koulutuksessa, myös lukuisissa hankkeissa ja taiteellisessa toiminnassa on osana opiskelijoiden oppimista luotu verkostoja ja tuotu uudenlaista lisäarvoa yhteiskunnan eri sektoreille.

Tärkeää oli myös, että selontekoa valmistelevan työryhmän jäsen Meriläinen oli mukana koko keskustelun ajan. Hän sai uutta tietoa ammattikorkeakoulujen roolista alueensa kulttuuritoiminnan keskittyminä ja tulevaisuuden kulttuuriammattilaisten kouluttajina. Sillä voi olla enemmän merkitystä, kuin kannanotoilla tai verkkokyselyihin vastaamisella.

Millaista kulttuuriosaamista tulevaisuus tarvitsee

Olohuonekeskustelun ensimmäinen teema liittyi kulttuurin ja taiteen tulevaisuuteen, siihen missä edellä mainitun inspiraatiolomakkeen mukaan ”pitäisi tehdä loikka” tai ”mikä olisi maamme kannalta ehdottoman tärkeää”.

Tällaiseksi nousi kulttuurin tunnistaminen ja tunnustaminen kansakunnan henkisen kriisinkestävyyden tuottajana ja omaan kotiseutuun sitoutumisen varmistajana.

Emme elä ollaksemme terveitä, vaan ihmisinä tarvitsemme merkityksellisyyden kokemuksia. Sellaista on esimerkiksi ylpeys omasta maasta, kotipaikasta tai yhteisöstä. Juuri tässä ammattikorkeakoulut ovat vahvoja toimijoita, kulttuuri kun ei synny itsestään eikä ainoastaan taiteilijoiden välityksellä.[vii]

Ammattikorkeakoulujen kulttuurialat ja niiden kouluttamat toimijat ovat avainasemassa alueellisen elinvoiman tuottamisessa ja heidän arvostuksensa olisi nostettava osaamisen ansaitsemalle tasolle.

Keskeisinä kulttuuripoliittiseen selontekoon liittyvinä teeseinä nostettiin esiin seuraavat kahdeksan tulevaisuuden visiota:

  • musiikki nähdään ihmisen sellaisen kasvun perustana, jossa materia ei dominoi ja joka ei haaskaa luonnonvaroja
  • elävän musiikkisuhteen ja yhteisöllisen musiikkipedagogiikan tunnustetaan vaikuttavan kansalaisten hyvinvointiin, koheesioon, resilienssiin ja merkityksellisiin kokemuksiin. Ne nähdään  tärkeinä elämän jokaisessa vaiheessa mielenterveyden pilarina. Musiikkikasvatusta vaalitaan ja vahvistetaan
  • kulttuurialojen korkeakoulutettuja ja osaamistaan monipuolisesti soveltamaan kykeneviä ammattilaisia pidettäisiin yhteiskunnan voimavarana ja rationaalisena, tavoiteorientoituneena työvoimana, ei yhteiskunnan rakenteista irrallisina toimijoina
  • kaikilla Suomen alueilla olisi väestömäärään suhteutettu riittävä määrä palkattuja musiikki- ja taidepedagogeja tuottamassa osallistavaa toimintaa, ei vain taiteilijoita esiintymässä muille
  • musiikki tunnustetaan voimavaraksi maahanmuuttajien integroimisessa. Musiikin yhdistävä voima on useissa ammattikorkeakoulujen hankkeissa testattu ja todettu, nyt tarvitaan myös rakenteita ja musiikkipedagogikoulutusta maahanmuuttajataustaisille positiivisen kotoutumisen tukemiseksi.
  • kaikki saavat oppia soittamaan jotakin instrumenttia peruskoulun aikana. Erinomaisia malleja jo on, kuten monikulttuurinen Tempo-orkesteri, joka on toiminut jo yli 10 vuotta. Kustannustehokkuuden vuoksi jo kehitettyä ja toimivaa konseptia tulisi monistaa.
  • elämänmittainen musiikkipolku on turvattu jokaiselle: ei rajoituta vain esimerkiksi tiettyyn paikkaan, ikään, musiikin genreen tai taidealaan, vaan panostetaan kaikille avoimiin ja saavutettaviin korttelikonsertteihin, musiikkipuistoihin ja yhteisömusiikkileireihin
  • kuntien kulttuuri- ja vapaa-aikasektori uudelleenorganisoidaan laajassa yhteistyössä ammattikorkeakoulujen kulttuurialojen kanssa ja 4500 euron innovaatioseteli ulotetaanmyös kulttuuritoimijoille yhteisöllisyyttä ja osallisuutta edistävään toiminnan käynnistämiseen.

Kulttuurialat rikastavat ekosysteemejä

Käsite ”kulttuuri” tarvitsisi maassamme raikasta tuuletusta ja selonteossakin sen esille nostamista, että kulttuurin panos monipuolistaa yhteiskunnan ekosysteemeitä. Juuri ammattikorkeakoulujen supervoima on opiskelun kaikkinainen tiivis työelämäyhteys. Kulttuurialan opinnoissa se merkitsee monipuolisia ammatillisia sidoksia myös muihin kuin kulttuurialan toimijoihin.

Esimerkiksi musiikkiosaamista hyödynnetään opetussuunnitelmissa laajasti ihmislähtöisten ratkaisujen  suunnittelussa, kommunikaation ja mielikuvittelun edistämisessä, tunnesiteiden rakentajana, aivojen joustavuuden ja mukautumiskyvyn säilyttäjänä tai vaikkapa nuorten keskittymiskyvyn parantajana. Tutkinto-opiskelijoilla on vilkkaan hanketoiminnan ansiosta uusin tieto yhteiskunnan ilmiöistä ‒ ja kyky reagoida mahdollisiin uusiin tarpeisiin.

Työelämäyhteys ei tarkoita nykypäivän ammattikorkeakouluissa toimialaspesifiin piiriin rajautumista, vaan ongelmien ratkomista tai toimeksiantojen toteuttamista monialaisissa ryhmissä.[viii] Musiikilla ja sen ammattitaitoisilla pedagogeilla on laaja rooli kulttuurihyvinvoinnin eri kontekstissa, mutta yhteiskunnan rakenteissa osaamista ei vielä ymmärretä hyödyntää.[ix]  

Katseet kääntyvät myös terveyspalveluja tarjoaviin yrityksiin. Voisivatko ne hyvinvoinnin ja vaikkapa paremman työelämän rakentamiseksi palkata vakinaiseen työsuhteeseen musiikki- ja taidepedagogeja tai kulttuurituottajia. Kun stressiin ja unettomuuteen jo suositellaan lääkkeettömiä hoitoja, voisiko musiikkipedagogin vastaanotolle päästä lähetteellä, jos tarvitsee tukea toimintakykynsä ylläpitoon ja työssä jaksamiseen.

Ketterä reagointi on juuri ammattikorkeakoulujen tunnuspiirre: uudet sisällöt tulevat kulttuurialalla opetussuunnitelmiin nopeasti. Kehittämistyön pohjalla on aktiivinen, nimenomaan työelämäläheinen ‒ ei niinkään taide- tai taiteilijalähtöinen ‒ uudistuminen TKI-toiminnan avulla. Alueellinen TKI-työ on tärkeää, koska se tuottaa juuri oman maakunnan tai kaupunkiseudun profiilille tärkeitä näkökulmia ja sisältöjä.

Resilienssiä tasa-arvoisen taideopetuksen avulla

Erilaisissa vaikeissakin kansallisissa tai globaaleissa haasteissa taiteen perusopetuksen tulisi olla turvattuna, jotta maamme selviää ja kehittyy tasapainoisten, luottamusta ja yhteenkuuluvuutta kokevien kansalaistensa varassa. Musiikkikasvatus ja kulttuuritoiminta koskettavat lapsia, koululaisia, nuoria, senioreita, erityisryhmiä, työyhteisöjä, harrastajia, vapaan sivistystyön kenttää ja syrjäytymisuhan alla olevia. Juuri tähän keskittyviä osaajia koulutetaan ammattikorkeakouluissa.

Innostavan musiikkitoiminnan organisoinnissa tarvitaan korkeaa laatua ja todellista osaamista.

Laatu on jatkuvaa kehittymistä, asiakaslähtöisten ratkaisujen aktiivista etsimistä, uusiutumista sekä osallistujille syntyvää luottamusta siihen, että ammattilaisella on eettinen asenne tukea toisten kehittymistä ja osaaminen kehittää jatkuvasti itseä tässä työssä.  

Kirjoittaja FT, MuM Tuire Ranta-Meyer on suomalaisen musiikin ja musiikkikasvatuksen historian dosentti, vertaisarvioidun Musiikki-lehden päätoimittaja ja Metropolian yliopettaja.

[i] Ks. myös Musiikki-lehden pääkirjoitus ”Hyvässä seurassa on tulevaisuus” file:///C:/Users/rantu/Downloads/137800-Artikkelin+teksti-303422-1-10-20231006.pdf ja TSV:n toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalaisen tervehdyspuhe seminaarissa https://musiikki.journal.fi/article/view/137806.

[ii] Kulttuuripoliittinen selonteko 2023–2024. OKM:n hankkeet ja säädösvalmistelu. Ks. työryhmän jäsenet kohdasta ”Henkilöt” sivulta https://valtioneuvosto.fi/hanke?tunnus=OKM044:00/2023

[iii] Valtioneuvoston selonteko kulttuurin tulevaisuudesta. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2011:8.

[iv] Hummastenniemi, Heidi 2019. Kulttuuripoliittiset tavoitteet vuoden 2010 kulttuurin tulevaisuutta käsittelevän

selonteon jälkeisissä hallitusohjelmissa. Kandidaatin tutkielman, Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/66672/1/URN%3ANBN%3Afi%3Ajyu-201912095144.pdf

[v] Kulta ry. 10.1.2024. Vaikuta taiteen ja kulttuurin tulevaisuuteen – järjestä olohuonekeskustelu! Ks. https://kulttuurijataide.fi/olohuonekeskustelut/.

[vi] Kulttuurialaa uhkaavista budjettileikkauksista ks. esim. Yle-uutiset 10.4.2024: ”Kulttuurista voi kadota lähivuosina kymmeniä miljoonia.” https://yle.fi/a/74-20082767.

[vii] Ks. esim. Huhtinen-Hilden, Laura 2021. Kulttuurihyvinvointialan palapeliä kokoamassa. Musiikki 4/2021, 99–103: Ranta-Meyer, Tuire, Pia Houni ja Noora Vikman 2021. Musiikki, ääni ja hyvinvointi − nykytutkimuksen tilaa kartoittamassa. Musiikki 4/2021, 3–18.

[viii] Ks. esim. Metropolian opetussuunnitelmiin alusta asti kuulunut monialainen innovaatioprojekti Metropolia Minno.

[ix] Ks. Lilja-Viherlampi, Liisa-Maria 2021. Mitä on kulttuurihyvinvointi? Musiikki 4/2021, 74–89.

Tagged : / /

Kun tulevaisuus on turvaton

by Seija Kojonkoski-RännäliYhteiskunta

“Kulttuuripiirissämme on tapahtunut syvällinen murros”

(Jukka Hautala, HS 6.1.21, A5)

Murros tarkoittaa kulttuurimme siirtymistä patriarkaalisesta ajasta jälkipatriarkaaliseen aikaan. Miehen vallankäyttö kodin uskonnon ja isänmaan asioissa, joka ikiajoista asti on ollut sukupuoleen sidottu, on väistynyt ja laki takaa sukupuolesta riippumattoman vallankäytön. Se miten ihminen elämässä pärjää ja pyrkimyksisään onnistuu ei myöskään ole enää vähään aikaa ollut niin vahvasti sidoksissa sukuun tai lähiyhteisöön kuin ennen. Yhteiskunta pyrkii luomaan tasavertaiset mahdollisuudet kaikille kansalaisille. Näin kirjoittaa Jukka Hautala, rovasti ja kirkolliskokouksen pappisedustaja, vieraskynäkirjoituksessaan.

Kun ihmisen valta-asema yhteiskunnassa, yhteisössä ja perheessä oli jo syntymässä varmistettu sillä, että hän on sukupuoleltaan mies, saattoi nuori mies-ihminen katsoa tulevaisuuteensa rohkeasti ja luottavaisena. Naisille tulevaisuus oli pelottavampi. Heidän oli pakko turvauta miehiin, kun mahdollisuudet vaikuttaa oman elämänsä tärkeisiin ratkaisuihin näyttivät kovin vaatimattomilta. Patriarkaalisessa kulttuurissa hallitsijat ja päättäjät sekä ideologioissa, kuten uskonnoissa, valtioissa että taloudessa olivat miehiä. Poikkeuksia tähän sääntöön oli hyvin vähän.  

Kulttuurin murros alkoi hitaasti hiipien, mutta on nopeutunut ajan mukana. Vaikka muutokset yhtäällä olivat merkittäviä, jäi niiden rinnalle pitkäksi aikaa vielä perinteisten arvojen ja totuttujen tapojen tukemia vanhoja käytäntöjä. Suomessa esimerkiksi kansanopetus koski alusta alkaen kaikkia lapsia, mutta yliopistot avautuivat naisille vasta paljon myöhemmin. Naisten korkea koulutus ja helpottuneet urakehitysmahdollisuudet ovat muodostuneet uhkatekijöiksi patriarkaaliselle vallankäytölle vasta viime vuosina. Nyt näemme joka päivä uutiskuvia papeista, piispoista, ministereistä, maailmanlaajuisten yhteisöjen puheenjohtajista ja talousjohtajista, jotka ovat naisia. Nyt on miesten vuoro pelätä tulevaisuutta, ja heidän pelkonsa on suuri. Ne pelkäävät eniten, joilla on eniten menetettävää. 

“Länsimainen demokratia on tässä historiansa vaiheessa kehittynyt niin, että se ylittää joidenkin kansalaisten sietokyvyn” 

Johanna Korhonen, HS 14.2.21, B10

Otsikossa mainitut kansalaiset edustavat tilastojen mukaan noin kolmasosaa kaikista kansalaisista ja kuuluvat persoonallisuustyyppiin, jolla on autoritaarinen taipumus. He ovat ihmisiä, jotka pitävät järjestyksestä ja ennustettavuudesta, säänöistä, selkeistä hierarkioista, tottelemisesta, palkinnoista ja rangaistuksista. He ovat vähemmistönä kansalaisten joukossa, mutta silti vaarallisia yhteiskuntarauhan kannalta, sillä he pelkäävät. Politiikantutkija Karen Stennerin mukaan heidän mielestään ne asiat, joita enemmistö pitää demokratian saavutuksina – kuten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus – ovat tälle vähemmistölle todiste yhteiskunnan rappiosta. Heidän kannaltaan tasa-arvo on mennyt jo aivan liian pitkälle. Yhdenvertaisuus tuhoaa luonnolliset hierarkiat. Kirkon aseman heikentyminen johtaa moraalittomuuteen ja maahantulijat vaarantavat turvallisuuden.

Kulttuuritoimittaja Jussi Ahlroth kirjoittaa samasta asiasta Lauantaiesseessään “Kun ihmiskuva kapenee, yhä harvempi kokee kuuluvansa joukkoon” (HS 13.2.21, C6). Hän viittaa Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen kirjaan Mikä liberalismia vaivaa? (Kosmos 2020), jossa kerrotaan, että liberalismi korostaa yksilön vapautta valita monista vaihtoehdoista ja markkinoiden vapautta mahdollistaa tämä yksilön vapaus. Se puolestaan edellyttää – ja myös oikeuttaa – talouden ja kehityksen jatkuvan kasvun. Kilpailu on silloin tietysti luonnollista, ja sitä perustellaan tietynlaisella tulkinnalla tieteen ihmiskuvasta. Tuo ihmiskuva on kuitenkin kapea eivätkä suinkaan kaikki koe siihen sopivansa. Syntyy ihmisryhmiä, jotka jäävät ulkopuolisiksi eivätkä löydä itselleen merkityksellistä paikkaa yhteiskunnassa tai yhteisössä. He kokevat itsensä osattomiksi ja osattomuus ahdistaa – ja pelottaa.

Millaista tulevaisuutta pitäisi rakentaa, jotta pelkäävät ihmiset eivät vaarantaisi yhteiskuntarauhaa tai syrjäytyisi yhteiskunnasta?

Etsiessään neuvoa siihen, miten autoritaarisen taipumuksen omaavia ihmisiä voitaisiin auttaa ahdistuksessaan, joka ajaa heitä syrjäytymään yhteiskunnasta ja käyttäytymään agressiivisesti muita kohtaan Johanna Korhonen tukeutuu politiikan tutkija Karen Stennerin tutkimuksiin. Stennerin mukaan autoritaarisesti suuntautunut vähemmistö yhteiskunnassa muuttuu poliittiseksi voimaksi siinä vaiheessa, kun heidän pettymyksensä elämään on kolminkertainen: ensiksikin he pettyvät johtajiin, jotka ajavat vain omaa etuaan ja edistävät tieten tahtoen kaaosta, toiseksi he pettyvät omaan yhteisöönsä, jossa ei enää ole vain “meitä” vaan jonne on kulkeutunut ties mistä outoja ihmisiä, kolmanneksi he pettyvät siihen, että mitään yhteisiä arvojakaan ei enää näytä olevan, on vain sekalaista seurakuntaa, jossa kukin saa ajatella miten haluaa. Moniarvoisuudessa putoaa pohja kaikelta.

Vihjeet, joita Stennerin tutkimuksista löytyy näiden kolmesti pettyneiden ihmisten ahdistuksen lieventämiseksi ovat selkeitä ja yksinkertaisia. Hän on käyttäytymistieteilijä ja tietää, ettei ihmisten vakiintuneita ajatus- ja toimintatapoja voi muuttaa. Sen sijaan yhteiskuntia voidaan kehittää ottamaan huomioon, etteivät kaikki tunne oloaan kotoisaksi moniäänisessä ja monenkirjavassa demokratiassa. Tarvitaan enemmän resursseja maahantulijoiden kotouttamiseksi. Se nopeuttaa sopeutumista molemmin puolin. Tarvitaan rituaaleja, seremonioita ja muita yhteisyyden tärkeitä elementtejä. Tarvitaan enemmän tukea niille, joille yhteiskunta on liian mutkikas. Se tarkoittaa yhteisöllistä tukea sosiaaliurvaan, työelämään, asumisen ja opiskelun valintoihin, perhe-elämään ja talouden hallintaan. Monikaan ei tarvitse niin paljon valinnanmahdollisuuksia kuin nykyään on tarjolla. Stenner jopa ehdottaa, että tietoakin voitaisiin mieluummin vähentää kuin lisätä. 

Nämä ovat asioita, joista ehkä puhutaan liian vähän, kun tulevaisuutta suunnitellaan. Mutta ne ovat asioita, jotka lisäisivät pelkäävien ihmisten rauhaa ja turvallisuudentunnetta.

Kasvatustieteilijänä ja opettajana olen itse erityisen huolestunut koulun ja koulutuksen tulevaisuudesta, sillä koulutuspolitiikkaa on jo pitkään tehty teknisen kehityksen ja talouskasvun ehdoilla. On myös nähtävissä, että monet oppilaat ja opiskelijat tänä päivänä ovat peloissaa tulevaisuutensa puolesta. Siksi luen helpottuneesti hymyillen Tampereen yliopiston tutkijan, KT, dos. Antti Saaren tuoreen kirjan viimeisiltä sivuilta:

“Koulua on vuosisatojen ajan kritisoitu hyödyttömästä tiedosta ja sen vieraantuneisuudesta ympäröivästä arkitodellisuudesta, esimerkiksi nykyisen työelämän vaatimuksista. Mutta toisaalta vailla välitöntä ulkoista hyötyä olevia teoreettisia ja humanistisia oppiaineita on aina myös puolustettu. Teoreettisuus ja hyödyttömyys voidaan näet nähdä myös ihmisen toiminnan jaloimpina piirteinä. Tällöin esitetään, että tieteellisen tutkimuksen ja opetuksen tuleekin olla vapaata poliittisista, taloudellisista ja uskonnollisista vaatimuksista, sillä muuten se menettää moraalisen olemassaolonsa oikeutuksen Toisinaan voidaan siis sanoa, että koulu ja teoria todellakin ovat hyödyttömiä ja yhteiskunnasta irrallaan – ja hyvä niin!”

(Saari 2021, 189-190.)

Mutta tästä ehkä enemmän myöhemmin.

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet

Ahlroth, J. “Kun ihmiskuva kapenee, yhä harvempi tuntee kuuluvansa joukkoon”, Lauantaiessee, HS 13.2.2021, C6.

Hautala, J. “Sukupuoleen sidotun vallankäytön murros ahdistaa monia”, Vieraskynä, HS 6.1.2021, A5.

Korhonen, J. “Yksinkertaisesti liikaa”, Essee, HS 14.2.2021,B10.

Saari, A. 2021. Kasvatusteoria antiikista nykypäivään. Gaudeamus.

Blogin pääkuva: Seija Kojonkoski-Rännäli

Tagged : / /