Näkymä vastarannalta: Katulamppu syttyy paljastaen kauniin rakennuksen joen varrella. Rakennuksen takana pilkottaa istuvaa miestä esittävä patsas. Rakennuksen alapuolella, joen penkereellä on rievuista, oksista ja pienistä kamiinoista kyhättyjä hökkeleitä. Joella lipuu hiljaa ohitse laiva.

Turkulaisen taitelijakaksikko IC-98:n (Patrik Söderlund, Visa Suonpää) videoteos ”Näkymä vastarannalta” (2011) nousi heti mieleeni, kun listasin mahdollisia taideteoksia käsiteltäväksi Tulevaisuudet taiteessa -blogisarjassani. Se on videotaiteen saralla yksi suosikkiteoksistani ajalta, jolloin en ollut vielä perehtynyt tulevaisuudentutkimukseen. Tällä kertaa katson teosta uusin silmin. Minkälaista tulevaisuutta ”Näkymä vastarannalta” -teoksessa rakennetaan?

Aika lipuu ohitse – katsaus teoksen monitasoiseen aikakäsitykseen

Yksi kiehtovimmista teemoista teoksessa on aika, sillä teoksessa on tulkittavissa monia eri aikamääreitä.

Fyysisessä todellisuudessamme teos itsessään kestää reilun tunnin, jonka aikana katsoja seuraa hienovaraisesti animoituja muutoksia (hieman Turussa sijaitsevaa Pinella-ravintolaa muistuttavassa) rakennuksessa ja sitä ympäröivässä maisemassa.

Teoksen alussa syttyy lamppu, joka valaisee teoksen maiseman. Videon lopussa taas nähdään ensimmäistä kertaa kuu taivaalla, ja lampun ”sytyttämä” päivä on muuttunut yöksi. Kuvaako teos yhtä vuorokautta, jonka aikana rakennus ympäristöineen kokee muodonmuutoksen?

Maisema muuttuu muullakin tapaa. Puut heiluvat tuulessa rehevinä, ja aurinko valaisee taustaa. Lehtien pudotessa maahan puut paljastuvat ja samalla laudat peittävät rakennuksen ikkunat. Jossain vaiheessa joki on jäässä, ja huurre on vallannut joen penkereen. Teoksen lopussa lehdet jälleen kasvavat puiden latvoissa. Heinänkorret, kukat ja köynnökset valtaavat rakennuksen ja maiseman, joki virtaa. Seuraako katsoja siis vuoden kestävää kiertokulkua?

Kiinnostavan näkökulman ajankuluun tarjoavat myös tapahtumat itse rakennuksessa ja sen ympäristössä. (Öljy)katulampun syttyminen, rakennuksen eteen nostettu kirjoituspöytä, kauppakärryt ulkosalla, kulutustavaroita kauniisti asetettuina lasi-ikkunoiden taakse. Rakennus elää hetken vaurauden kautta, mikä ei kuitenkaan ulotu jokipenkereen hökkeleihin. Hiljalleen laudat naulataan rakennuksen ikkunoiden suojiksi. Puunrungot täyttyvät hiljaisista pamfleteista, äänettömästi ympäristö murenee ja rikkoutuu kuin sodan jaloissa. Musta savu, kuin paksu saastepilvi, valtaa maiseman. Rautainen portti piikkilankoineen erottaa rakennuksen ja muun maailman toisistaan.

Laivat lipuvat rakennuksen ohi yhä harvemmin, piha täyttyy hylätyistä matkalaukuista. Pienet puun taimet kasvavat puiksi, sammalpeite katolla vahvistuu paksummaksi. Lopulta luonto on vallannut rakennuksen. Näissä hetkissä, ja urkuri Markku Hietaharjun improvisoidun musiikin tasaisesti säestäessä, lipuvat ohi vuosikymmenet ja jopa vuosisadat.

Teoksessa aika ei kuitenkaan välttämättä kulje menneisyydestä tulevaisuuteen, vaan ikään kuin kiertää ympyrää, luonnon ja ihmisen välisten valtasuhteiden vaihteluissa. Museossa tai muussa teoksen esityspaikassa katsoja voi päätyä ”Näkymä vastarannalta” -teoksen ääreen missä kohdin vaan ja lopettaa katsomisen, kun haluaa. Teos elää siis jatkuvaa muutosta, jolle ei ole niin sanottua alkua tai loppua, vaikka fyysisesti videon kesto päättyy jossain kohdin. Muutos ei välttämättä mene ”eteenpäin”, eikä myöskään aika.

Tulevaisuus lipuu ohitse – minkälaiseksi teoksen tulevaisuuskuva rakentuu?

Tulevaisuutta tulkitsen myös kiertävän ympyrää ja todentuvan niissä muutoksissa, joita näemme rakennuksessa ja sen ympäristössä. Muutoksia tapahtuu, mutta silmiinpistävästi toimijaa ei näy koskaan missään. Kuka on tuonut rakennuksen eteen kärryt? Kuka nakutti laudat ikkunoihin? Ketkä lämmittelevät hökkeliasumusten kamiinoiden ääressä? Kuka ohjaa laivoja ja minne niitä ohjataan?

Ihminen tulevaisuuden rakentajana on näkymätön, näemme vain viittauksia ihmisen toimintaan, kunnes videon lopussa viittaukset ihmisen aikakauteen ovat kadonneet luonnon ottaessa vallan maisemasta.

Tulevaisuus, tai siihen viittaavat hienovaraiset muutokset, siis ”vaan” tapahtuvat. Sekä vastarannalta maiseman muutoksia seuraava katsoja että teoksen ainoa ihmishahmoon viittaava symboli, hiljalleen kokoon painuva miespatsas, voivat vaan seurata yhtä passiivisesti tulevaisuuden lipumista ohitse. He eivät näe, kuka tai ketkä yrittävät vaikuttaa maisemaan, kunnes viittaukset näkemättömiin toimijoihin katoavat hitaasti pois kuvasta.

Passiivisuus jättää katsojan tapahtumien ulkopuolelle ja ulkopuoliseksi. Se voi herättää voimattomuutta, hermostuttavaa turhautuneisuutta tai myös turvallisuudenhakuista alistumista: ”en pysty vaikuttamaan, anna asian vaan olla”.

“Näkymä vastarannalta” -teokseen keskittyessä katsoja voikin samalla miettiä, suhtautuako tulevaisuuteen passiivisesti sivullisena seuraten vai aktiivisesti siitä kiinnostuen ja omia vaikutusmahdollisuuksiaan ja -tapojaan ymmärtäen.

Katariina Kantola

Tagged : aikakäsitys / taide / tulevaisuuskuva / video