Tulevaisuus on toiveita täynnä, siksi tammikuu on tulevaisuuskuukausi

Ihminen tarvitsee tietoa, tieteellistä hyvin perusteltua tietoa. Sen on oltava totta! Sen perusteella hän rakentaa maailmankuvaansa ja tekee toimintaansa koskevia valintoja ja ratkaisuja. Mutta ihmisellä on myös haluja, toiveita, haaveita ja utopioita, joiden toteuttamista ei aina voi tiedolla perustella. Siihen hän tarvitsee tarinoita ja myyttejä.

Anu Silfverberg kertoo Long Playn perjantaikirjeessään 24.12.2020, että koska kulunut vuosi on ollut “… sen verran hullu, että sen väistyminen on alkanut tuntua olennaiselta.” Hän otti selvää uudenvuoden juhlistamisen historiasta, koska kaipasi rituaaleja ja juhlallisia eleitä. Kävi ilmi, että kautta vuosituhanten ihmiset ovat mitä moninaisimmin rituaalein ja menoin juhlineet vuoden vaihtuessa jonkin uuden alkamista, vaikka ovat tienneet, että kaikki jatkuu kuin ennenkin. 

Juliaanisessa kalenterissa vuoden ensimmäinen kuukausi, ianuarius, sai nimensä Janukselta, uusien alkujen, porttien ja muutosten jumalalta. Silferberg sanoo, että se on mukava, pieni tieto. Uusi alku, avautuva portti, muutos, niitä kohti ihminen halajaa. Tammikuun latinankielinen nimi kertoo myytistä, joka lupaa, että toiveemme toteutuvat tulevaisuudessa, paremmassa tulevaisuudessa, ja se alkaa tammikuussa

Me haluamme kyllä tietoa, mutta myös myytit ja tarinat kelpaavat. Nekin tuntuvat tiedolta ainakin jos ne koskevat jotain pelottavaa tai toivottavaa. Sama pätee myös toisin päin. Me haluamme uskoa satuihin, vaikka tiedämme, että ne eivät ole totta, koska tosi elämä ei aina ole hauskaa. 

“Täällä on tonttuja”, kertoi äiti lapsistaan jouluvieraille, ja “tontut” hyppivät innoissaan paikalle. Yhtäkkiä pieni “tonttu” repäisi tonttulakin päästään ja hihkaisi: “Ei me olla oikeita tonttuja, tää on Napole!” (Oma muistoni jouluaatolta 2020.) Satu viehättää totuuden kaltaisena, mutta sillä on vissi ero oikeaan totuuteen verrattuna, jo lapsen mielessä.

Kun toiveet ovat kohtuuttomia

Tulevaisuuden tutkimuksen seuran julkaiseman Futura -lehden 3/20 teema on Kohtuullinen tulevaisuus. Kiitos siitä! 

Pääkirjoituksessa, Kohtuullistamalla toivottuun tulevaisuuteen, Eeva Houtbeckers, Sanna Ahvenharju ja Pasi Heikkurinen huomauttavat heti alkuun, että keskustelu asiasta on äärimmäisen ajankohtaista, sillä kohtuutta tarvitaan nyt jos koskaan. Kohtuullisuus on englanniksi riittävyys (sufficiency), mutta ylikuluttavissa maissa, kuten Pohjoismaissa, se kytkeytyy läheisesti myös termiin degrowth, kasvun purku. Kyseessä on siis negatiivinen näkökulma talouskasvun ensisijaisuuteen, kapitalismiin ja ylikulutukseen. Futura 3/20 artikkeleissa ja muissa kirjoituksissa kohtuullista tulevaisuutta käsitellään kolmesta eri lähtökohdasta, ne ovat väestö, vauraus ja teknologia. Tässä blogikirjoituksessani keskityn niistä vain kolmanteen eli teknologiaan.

Keskustelua tulevaisuuden kohtuullistamisesta on käyty jo kauan myös Suomessa. Tutkimusta sen tiimoilta on tehty paljon, tietoa ei puutu, mutta ylikuluttaminen ja talouskasvun ensisijaisuuden korostuminen poliittisissa ja taloudellisissa ratkaisuissa jatkuu edelleen etenkin hyvinvoivissa maissa, myös Suomessa. Seuraukset näemme jo ympärillämme ja koemme arjessamme. Silti me haluamme kuluttaa lisää, me haluamme vaurastua edelleen, ja meidän toiveemme näiden halujen tyydyttämisessä kohdistuvat kehittyvään teknologiaan. Sen avulla uskomme selviävämme. Se on kuin usko ylösnousemukseen tai kuin usko jälleensyntymiseen. Se on suuri, kohtuuton toive, jonka täyttymyksellä on hatarat perusteet. Silti monet asiantuntijatkin ovat varmoja siitä, että yhä ihmeellisemmäksi kehittyvä uusi teknologia toimii. Se pelastaa meidät ja maapallomme. Varmuus perustuu uskoon siitä, että ei tapahdu mitään odottamatonta. Mutta tosielämässä kuitenkin tapahtuu usein odottamatonta.

Varmuus toteutuu teoriassa, käytäntö on aina epävarmaa

John Dewey (1859 – 1952) käsittelee teoksessaan Pyrkimys varmuuteen (1999, alkuteos 1929) syitä sille, miksi tieto on länsimaisessa filosofiassa nostettu valmistamisen ja tekemisen yläpuolelle, puhtaan järjen toiminta käytännön toimien yläpuolelle. Hän tulee siihen tulokseen, että asia on perustavalla tavalla yhteydessä pyrkimykseen etsiä absoluuttista, järkkymätöntä varmuutta. “Käytännön toiminnan tunnuspiirre, joka on niin luonteenomainen ettei sitä voi eliminoida, on siihen liittyvä epävarmuus. Toiminnasta on sanottava: toimi, mutta omalla vastuullasi. Tulevaa toimintaa koskevat arvostelmat ja uskomukset eivät koskaan voi yltää kuin epävarman todennäköisyyden asteelle.” (Dewey 1999, 13-14.)

Silloin kun ihmisen tekemisen taito taipui teknologiaksi eli tiedoksi tekniikasta, tekeminen sai teoreettiselta tiedolta varmuutta, mutta ei päässyt irti käytännöstä, johon välttämättä liittyy epävarmuus. Varmuuden lisääntyminen antoi tekijälle kuitenkin luvan unohtaa kohtuus ja vastuu.  Ihmismielessä meni sekaisin tarpeet ja toiveet. Monet tutkijatkin ovat nykyisin varmoja hurjimpienkin toiveiden toteutumisesta uuden  teknologian avulla. Seuraavassa pari esimerkkiä tästä. Kolumnissaan Menestyksen vuosi, kaikesta huolimatta (TS 31.12.2020) Markku Wilenius puhuu koronaviruksesta ja ilmastonmuutoksesta hyvin toiveikkaasti kiinnittäen huomionsa rokotteiden nopeaan kehittelyyn ja globaalin yhteistyön lisääntymiseen tietotaidon käytössä. Hän ei mainitse mitään kulutuksen hillitsemisen tarpeellisuudesta eikä jatkuvan talouskasvun idean mielettömyydestä, eikä siitäkään miten ihmiskeskeistä on ollut kehitys, johon luonto nyt näillä kriiseillä vastaa. Vielä optimistisempi teknologisen tulevaisuutemme suhteen on professori Tapio Salakoski Turun yliopiston 100-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetyssä studia generalia-luentosarjaan kuuluvassa luennossaan Tekoälyvallankumous – miten se uudistaa elämämme. Hän kertoo työn tulevaisuutta koskevasta utopiastaan, jonka toteutuminen tekoälyn kehittämisen myötä on jo lähellä. Kyseessä on utopia, jonka antiikin vapaat miehet lausuivat jo länsimaisen kulttuurin syntyaikoina. Siinä koneet korvaavat orjat eli tekevät työt ja vapaat miehet voivat keskittyä kulttuuriin, tieteeseen ja taiteeseen. “Viini, laulu, naiset, mitä muuta ihminen kaipaa?”, kysyy Salakoski. Hän ehdottaa, että korvataan miehet ihmisillä ja työ roboteilla, ihmiset voivat keskittyä kulttuuriin, tieteeseen ja taiteeseen. “Viini, laulu, naiset, mitä muuta ihminen kaipaa?” Jotain hän kyllä myöntää olevan vielä kesken. “Jonkun on opetettava tekoälylle maailmankuva, koottava ja siivottava se data, josta robotti maailmankuvansa muodostaa”, hän huomauttaa ja lisää: “maailmankuva ja maailmankuva, mutta kuitenkin.”

Mikä pysähdyttävä ajatus! Herää kysymys kenen maailmankuvan “joku” mahtaa tekoälylle opettaa, ja mitä siitä seuraa?  Eeva Houtbeckers, Sanna Ahvenharju ja Pasi Heikkurinen päättävät Futuran 3/20 pääkirjoituksensa viittaamalla myös maailmankuvaan näin: “Olennaista on pyrkiä saavuttamaan yhteinen ymmärrys kestävyysongelman juurisyistä, joihin elimellisesti kuuluvat vaurauden, väestön ja teknologisen kehityksen lisääntyminen sekä näiden oikeutus talous- ja ihmiskeskeisellä maailmankuvalla.” 

Kohtuullinen tulevaisuus on koulutuspolitiikan haaste

Tekoälylle voi olla aika vaikeaa opettaa minkäänlaista maailmankuvaa mm. siksi, että siihen tarvittaneen tiedon lisäksi myös elämänkokemusta. Ehkä järkevämpää olisikin kaikkien ihmisten opetella erottamaan toisistaan toiveensa ja tarpeensa. Tätä ehdotti Georg Henrik von Wright teoksessaan Tiede ja ihmisjärki (1987) pohtiessaan tieteen ja teknologian liiton ihmiskunnalle ja maailmalle aiheuttamia vaaroja. Eräänä tärkeimmistä hän piti sitä, että teknis-tieteellinen tietämys saa ratkaisevan roolin päätöksissä, jotka ohjaavat kansakuntien kohtaloita. “Korkeimmat poliittiset päätöksentekijät eivät usein enää pysty arvioimaan kenen intressejä (toiveita) heidän päätöksensä tyydyttävät: kansan (kansakunnan, yhteiskunnan) epämääräisiä vai eksperttien, markkinoijien ja tuottajien rajallisempia mutta yleensä paremmin määriteltyjä päämääriä. Päätös on vain näennäisesti vapaa ja itse asiassa olosuhteiden sanelema” (von Wright 1987, 130-131).

On tehtävä ero toiveiden ja tarpeiden välille, päättelee von Wright. Termi  intressi peittää ne molemmat, mutta ihminen ei aina tarvitse kaikkea mitä toivoo, eikä aina toivo sitä mitä tarvitsee.  Tarve on jotain sellaista, jonka tyydyttämättä jättäminen on ihmiselle pahaksi, esimerkiksi terveydelle haitallista. Tarvetta vastaamattoman toiveen tyydyttäminen taas saattaa olla ihmiselle pahaksi, esimerkiksi terveydelle haitallista. Tästä seuraa, että ihminen elää järkevästi vain, jos hän osaa pitää toiveensa suurin piirtein tarpeitaan vastaavina. Tämän tietäminen on aivan erityinen järkevyyden muoto, jolla on vain vähän yhteistä teknisen ja tieteellisen rationalisuuden kanssa. Von Wright sanoo sitä arvorationaalisuudeksi,  Aristotelen nimitys sille on fronesis eli käytännön viisaus. (von Wright 1987, 131).

Yhdysvaltalainen historioitsija, arkkitehtuurikriitikko ja kaupunkisuunnittelija Lewis Mumford (1895-1990), joka tutki teknologian ja kaupungistumisen vaikutuksia ihmisyhteisöihin, sanoo teoksessaan Technics and Civilization (1934), että kun ihminen oppii käyttämään tekemisessään ja ympäristönsä muokkaamisessa automaattisia koneita omien käsiensä ja käsityövälineiden sijaan, hän irtoaa ympäristöstään ja menettää itsensä ja ympäristönsä välillä valinneen harmonian, sen ymmärryksen, jonka oli saavuttanut käsin ja käsityövälineen materiaalia työstäessään oppien samalla tuntemaan omien kykyjensä rajat ja omat mahdollisuutensa. (Mumford 1984, 18, 259.) On selvää, että oman energiansa ja omien kykyjensä varassa materiaalia työstäessään tekijä myös koettelee rajojaan ja mahdollisuuksiaan turvallisissa puitteissa. Vahingot ja erehdykset, kun niitä sattuu rajoittuvat silloin varsin kapealle alueelle ja ovat helposti korjattavissa, mutta opettavat kuitenkin tekijää välttämään epämielekkäitä riskejä. Tällainen tekeminen opettaa tekijälle kohtuullisuutta. Sen oppimisen mahdollisuus on kaikille suotava erityisesti nyt, kun pitkälle kehitetty teknologia on pääasiallisena työvälineenämme. Siinä on haastetta koulutuspolitiikalle.

Seija Kojonkoski-Rännäli

Lähteet

Houtbeckers, E., Ahvenharju, S., Heikkurinen, P. Kohtuullistamalla toivottuun tulevaisuuteen. Futura 3/20, 3-9. https://www.tutuseura.fi/julkaisut/futura/

Dewey, J. 1999. Pyrkimys varmuuteen. Alkuteos The Quest for Certainty.A Study of the Relation of Knowledge and Action (1929).

Mumford, L. 1984. Teknik och civilisation. Alkuteos Technics and Civilization (1934).

Salakoski, T. 2020. Tekoälyvallankumous – miten se uudistaa elämäämme. Turun yliopisto 100. Studia Generalia. https://youtu.be/ihYIovMsrX8

Silfverberg, A. LongPlayn perjantaikirje 24.12.2020. https://mailchi.mp/longplay/long-playn-kirjehistoriallista-juhlintaa-ja-viisi-tahnaa-joulupytn?e=006d7cc71c

Wilenius, M. Menestyksen vuosi, kaikesta huolimatta. Kolumni TS, 31.12.2020.

von Wright, G.H. 1987. Tiede ja ihmisjärki. Suunnistusyritys. Suomentanut Anto Leikola.

Kansikuva “Leikisti tonttuja, oikeesti Jiira-Silvia ja Napole” @Seija Kojonkoski-Rännäli