Tekijä: Seija Kojonkoski-Rännäli

Tulevaisuusdilemma

by Seija Kojonkoski-RännäliYhteiskunta


Kuva: Alakoulun oppilaita Addis Abebassa Etiopiassa.
Kuvaaja: Tuntematon kollegani.

Tulevaisuuden ennakointi on kuin nuorallatanssia, riskialtista tasapainoilua. Nuorallatanssijan on hallittava fyysinen ja henkinen olemuksensa täydellisesti. Tulevaisuuden ennakoimalla taas on oltava laaja-alainen ymmärrys sekä ennakoitavasta asiasta että kaikista siihen vaikuttavista tekijöistä. Tanssija voi saavuttaa mestaruuden sitkeällä harjoittelulla, kaikki riippuu hänestä itsestään. Tulevaisuuden ennakoida tarvitsee aina useiden muiden alojen asiantuntijoita avukseen. Lisäksi sitä vaikeuttaa ilmiö, jota nimitän tulevaisuusdilemmaksi.

Tulevaisuusdilemmalla tarkoitan sitä, että vaikka täällä maailmassa monet asiat muuttuvat koko ajan, jotkut hyvin nopeastikin, voimme vaikuttaa niihin ja kehittää niitä haluamaamme suuntaan. On kuitenkin myös asioita, jotka muuttuvat hyvin hitaasti, jos ollenkaan. Niihin vaikuttaminen on vaikeaa, ellei mahdotonta. Ristiriita syntyy siitä, että emme aina erota näitä kahta toisistaan. Olemme taipuvaisia uskomaan rajattomaan muutosvoimaamme täällä maailmassa. Siihen meitä rohkaisevat erilaiset scifi-tarinat, ja varsinkin se valtaisa teknologinen kehitys, johon olemme yltäneet. Meistä on alkanut näyttää siltä, että kaikki muuttuu ja on muutettavissa radikaalisti uudeksi koko ajan. Tulevaisuus on jotain hämmästyttävän uudenlaista kaikilta osin.

Mutta eihän se niin mene. Otan seuraavissa luvuissa esille kaksi asiaa: suomalaisen peruskoulun viimeaikaiset kehittämisyritykset ja talouden globalisoinnin, joissa tulevaisuuden ennakointi näyttää menneen harhaan. Lopuksi suosittelen tulevaisuuden ennakoijille Pekka Saurin aikakonetta avuksi vaikeassa tehtävässään.

Yleissivistävän kansanopetuksen muuttumaton muuttuja

Vuonna 2020, kun Pisa-tutkimukset, OECD:maiden 15-vuotiaiden oppilaiden osaamistason mittaukset, alkoivat, komeilivat suomalaiset koululaiset niiden kärkisijoilla, ja luottamus koululaitokseemme nousi huippuunsa. Saimme olla pitkään myös kansainvälisen ihailun kohteina. Pian alkoi kuitenkin tuloksissa alamäki ja sen myötä heräsi huoli yllättävän ilmiön syistä.

Asiaa tutkinut koulutussosiologian ja -politiikan professori Hannu Simola kuitenkin lohduttaa, että mitään katastrofia ei sentään ole tapahtunut, Suomi kuuluu edelleenkin OECD:n kärkikymmenikköön Pisa-mittauksissa. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin esittää yhden selkeän syyn tulosten vähittäiselle huononemiselle: alun menestyksestä saamme kiittää Suomessa aiemmin noudatettuja koulupolitiikkaa ja pedagogiikkaa, jota viimeistään 1990-luvulla ryhdyttiin radikaalisti kehittämään. Sitä haluttiin modernisoida tulevaisuuteen paremmin sopivaksi. Tarvittavia uudistuksia pohdittiin monissa seminaareissa ja yleisötilaisuuksissa, mutta koulutussosiologit niistä tilaisuuksista puuttuivat. Tämän alan asiaa käsittelevä runsas tutkimuskirjallisuus jäi näin ollen uudistajille tuntemattomaksi. (Simola 2023, 7.) Artikkelissaan Simola valottaa suomalaisen peruskoulun historiallista taustaa, joka sen uudistajilta nähtävästi jäi ottamatta huomioon.

Suomi oli lyhyessä ajassa, sotien jälkeen, muuttunut agraariyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi, muokkautunut moderniksi hyvinvointivaltioiksi ja laajentanut takaperoista koululaitosta merkittävästi. Kaikki tämä oli tapahtunut eurooppalaisittain myöhään ja hyvin nopeasti. Se sai kansassa aikaan poikkeuksellisen koulutususkon. Vähäinenkin koulutus näytti mahdollistavan ”siistin sisätyön” ja hyvinvoinnin. Näin koulunkäynnistä, jota alkuun pidettiin turhana laiskotteluna, tuli arvostettu asia. (Simola 2023, 9.)

Kansakoulumme oli alkuaan hyvin säädelty laitos. Oli koulutarkastajat, virallisesti hyväksytyt oppimateriaalit ja opettajien velvollisuus pitää luokkapäiväkirjaa, muistuttaa Simola. Pedagogiikkaa, jonka hengessä tulevia Pisa-menestyjiä opetettiin, hän nimittää ”Adolf Ehrnrooth-pedegogiikaksi”. Se oli patriarkaalista luokkahuonepedagogiikkaa, jossa opettaja pitää huolta kaikkien oppilaiden oppimisesta, mutta säilyttää kuitenkin tietyn välimatkan heihin. (Simola 2023, 9.)

Viimeaikaisten koulu-uudistusten kohteena on ollut poliittisesti ja pedagogisesti edistyksellinen suomalainen peruskoulu. Sen toteuttivat varsin konservatiiviset, mutta samalla edistyksellisen oppilaskeskeiset opettajat, jotka säilyttivät hyvät suhteet enemmistöön oppilaista. Uudistukset ovat vieneet kouluamme vauhdilla ja voimalla kohti ”Nalle Wahlroos-pedagogiikkaa”. Se on Simolan mukaan uuden tottelevaisuuden ja alamaisuuden pedagogiikkaa, jonka ytimenä ovat erottelevat ja luokittelevat kilpailu, vulgaarikonstruktivismilla oikeutettu oppimisen vastuunsiirto oppilaille sekä ihon alle tunkeutuva arviointi ja itsearviointi.” (Simola 2023, 9.)

Yleissivistävän kansanopetuksen muuttumaton muuttuja on oppilas, pieni lapsi, joka on täysin riippuvainen lähellään olevista aikuisista ja muusta ympäristöstään. Myös se, mitä ja miten hän koulussa oppii, on paljolti kiinni näistä tekijöistä. Siksi on viisasta muuttaa tätä ympäristöä tarvittaessa vain hänen ehdoillaan. Ehkä tämä tosiasia jäi koulu-uudistajilta huomaamatta.

Myyttinen talous ja faktinen todellisuus

Talousajattelua on vuosisatojen ajan hallinnut jatkuvan kasvun ideologia. Niin tulevaisuudentekijät kuin maailmassa pärjäämisestään huolestuneet tavalliset ihmisetkin ovat tottuneet pitämään sitä vastaansanomattomana välttämättömyytenä. Se tarkoittaa mm. että tavaratuotantoa on keskitettävä. Siitä on tehtävä globaalia. Tulevaisuuden parempaa maailmaa onkin tehty tästä näkökulmasta lähtien, ja kehitys jatkuu kiihtyvällä vauhdilla. Uppoutumatta tarkemmin tähän, seuraustensa valossa jo järjettömältä näyttävän ideologia syntyhistoriaan, lainaan asian selventämiseksi tähän lyhyen otteen Georg Henrik von Wrightin teoksesta Minervan pöllö (1992).

von Wright puhuu klassisesta modernista, jolla hän tarkoittaa 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa vallitsevaksi noussutta aatevirtausta. Hän sanoo, että tuon ”nuoren modernin kasvot suuntautuivat toiveikkaina tulevaisuuteen”. Sen ihmiskuva oli Shelleyn ”vapautettu Prometheus, oma jumalallinen ohjaajansa, tasa-arvoinen ja vailla luokkaa, heimoa ja kansaa, vapaa pelosta ja palvonnasta, arvoasenteista, oma valtiaansa, rehti, lempeä ja viisas.” Uudelle optimistiselle mielialalle oli luonteenomaista usko edistykseen, rajottamattomaan ja ikuisesti jatkuvaan edistykseen, joka oli luonnollista ja välttämätöntä. Von Wright kutsuu sitä edistyksen myytiksi (1992, 140-143.) Tämän myytin jälkikasvua on nykyinen jatkuvan kasvun ideologia ja sen edellyttämä talouden globalisaatio.

Ideologioita, kuten uskontoja, on tunnetusti vaikea muuttaa. Niinpä globalisaatiotakin on lähinnä pyritty kehittämään edelleen, ei niinkään muuttamaan. Jos muutosyrityksiä on ollut, ne on julkisuudessa usein pyritty sivuuttamaan. Helena Nordberg-Hodge kuitenkin esittelee kirjassaan Tulevaisuus löytyy läheltä. Askelia onnellisuuden talouteen (2022) hämmästyttävän määrän ns. ruohonjuuritason järjestöjä ja yhteisöjä, jotka ovat menestyksellisesti kehittäneet paikallista taloutta. Siinä paikallistamisessa näkökulma on lempeä, feministinen ja kokonaisvaltainen. Keskiössä on inhimillinen ja ekologinen hyvinvointi. Samaan aikaan myös yliopistoissa on alettu yhä laajemmin ymmärtää, että varsinainen taloutemme on elävä luonto, josta meidän tarpeidemme tyydyttäminen viimekädessä riippuu. Poliittiset johtajat ja bisnesvaltiaan kuitenkin ummistavat silmänsä näiltä uusilta ilmiöiltä, eikä valtamediakaan niistä kovin näkyvästi kerro. Siksi tämä kehityssuunta on jäänyt paljolti tuntemattomaksi. (Nordberg-Hodge 2022, 7-8.) Mitä paikallistuminen siis oikeastaan on?

Paikallistuminen (lokalisaatio) tarkoittaa sellaisten taloudellisten ja muiden tukirakenteiden poistamista, jotka tällä hetkellä palvelevat suuryritysten ja pankkien etuja. Se tarkoittaa myös tuontimarkkinoista riippuvuuden purkamista ja oman tuotannon sovittamista paikallisiin tarpeisiin. Tuottajien ja kuluttajien etäisyyttä pyritään siis lyhentämään aina kun se on mahdollista, jolloin tarpeeton rahtiliikenne vähenee. (Nordberg-Hodge 2022, 57-58.)

Paikallistuminen ei kuitenkaan tarkoita menneisyyteen palaamista, sen sijaan se nostaa esiin ja ottaa käyttöön toimintatapoja, joissa kulttuurit ja yhteiskunnat ennen ovat onnistuneet, jotta niitä voitaisiin kehittää edelleen tulevaisuuden suunnittelussa (emt., 145).

Talouden pitkään jatkuneen globalisoinnin vaaralliset jäljet ovat nykyisin selvästi näkyvissä. Niistä myös media meille joka päivä kertoo. Siksi en lähde tässä niitä luettelemaan. Nordberg-Hodgen kirjassa ne ovat laajasti esillä ja kattavasti dokumentoidut. On hyviä perusteita hylätä myyttinen taloudenpito ja perustaa tulevaisuuden suunnittelu faktoihin. Paikallistamishankkeet syntyvätkin usein juuri silkan terveen järjen käytöstä, sanoo Helena Nordberg-Hodge (2022, 15).

Pekka Saurin aikakone

Kirjassaan Onnen harha (2022) Pekka Sauri kertoo keksineensä aikakoneen ja jakaa sen kaikkien käyttöön. Näin se toimii: vähennä syntymävuodestasi nykyinen ikäsi. Katso sitten internetin hakusovelluksesta, mitä kaikkea tulokseksi saamasi vuoden aikana tapahtui. Tulet huomaamaan, että tuona kaukaisena menneisyyden vuonna tapahtuneet asiat ovat useimmat sinulle ihan tuttuja, muistat ne melkein kaikki. Tämä sinun elämäsi nykyisyys oli kuitenkin silloin eläneille ihmisille utopistiseksi miellettyä tulevaisuutta.

Käännä sitten aikakoneen viisarit kohti tulevaisuutta, ja lisää tähän vuoteen, jota nyt elämme, oma ikäsi. Saat tulokseksi kaukana tulevaisuudessa olevan vuoden. Vaikka et voikaan etsiä näkyviin tulevia tapahtumia siltä vuodelta on sinun, ollaksesi looginen, pakko päätellä, että silloin elävät ihmiset muistavat nykyiset tapahtumat lähes kaikki. Se vuosi ei ole tästä hetkestä yhtään kauempana kuin äsken etsimäsi menneisyyden vuosi.

Aikakoneen käyttö todistaa, että tulevaisuuden ennakoinnissa voi erehtyä. Scifi-tarinat ja uuden teknologian hehkutus eivät kerro kaikkea. Harvat ihmiset tulevaisuudessakaan lentelevät ympäriinsä mielikuvituksellisissa avaruuspuvuissa tai syövät ravinnokseen vain proteiini- ja hiilihydraattipuristeita, vaikka niin jo sata vuotta sitten kuviteltiin. Tulevaisuus on todennäköisesti oleellisilta osin samanlainen kuin nykyisyyskin. Tämä on hyvä opetus meille kaikille. Kiitos Pekka Sauri!

Varmaan myös se pihlaja, joka kasvaa Palokarin jylhän kallion kolosta, on tulevaisuudessakin paikoillaan, muutaman kerran uusiutuneena tosin. Siitä on hyvä tarkistaa turvallinen tulosuunta Palokarin eteläpuhdin ankkuripaikkaa veneellä lähestyttäessä.

Ankkurissa Palokarin eteläpuhdissa Uudenkaupungin edustalla 25.7.2009. Kuva: Seija Kojonkoski-Rännäli.

Kirjoittaja: Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet:

Nordgren-Hodge, Helena. 2022. Tulevaisuus löytyy läheltä. Askelia onnellisuuden talouteen. Englanninkielinen alkuteos 2019. Suomentanut Hannu Poutiainen. Basam Books.

Sauri, Pekka. 2022. Onnen harha. Minerva Kustannus. Helsinki.
Simoa, Hannu. 2023. ”Pisan opetukset”. Kanava 2/23, 6-12.

Von Wright, Georg Henrik. 1992. Minervan pöllö. Esseitä vuosilta 1987-1991. Kustannusosakeyhtiö Otava. Keuruu.

Tagged : / / / /

Tulevaisuus ei ole yllätys − paitsi että on

by Seija Kojonkoski-RännäliNuoret / Yhteiskunta2 kommenttia artikkeliin Tulevaisuus ei ole yllätys − paitsi että on

Kirjoitan tämän blogiartikkelin niille ihmisille, jotka pelkäävät tulevaisuutta. Erityisesti ajattelen nuoria ihmisiä, jotka eivät uskalla haaveilla tulevaisuudesta, tehdä rohkean utopistisia suunnitelmia ja ratkaisuja tai hankkia lapsia, koska elämme keskellä vaikeita kriisejä eikä kukaan tiedä, mitä uusia vaikeuksia on vielä edessä.

Tulevaisuuspelko on nyt paljon yleisempää kuin minun nuoruudessani 1950 -60 luvuilla, eikä aiheetta. Nyt on paljon enemmän luotettavaa tutkimustietoa kuin ennen, ja se on helpommin kaikkien saatavilla. Tieto lisää tuskaa, sanotaan. Me tiedämme nyt, että tulevaisuutta on aihetta pelätä. Ennen se tuntui lähinnä kiehtovalta ja jännittävältä yllätykseltä.

Nostan ensin esiin tapahtumasarjan, jonka yhteydessä minulle kävi selväksi, että pelottava tulevaisuus ei aina olekaan yllätys eikä sen tarvitse sitä olla. Ihminen osaa jo aika pitkälle ennakoida ja tehdä tulevaisuutta. Tietoa siihen on riittävästi. (Luku 1)

Sitten pohdin lyhyesti sitä, mikä tai kuka on ́syyllinen ́siihen, että olevaiseen ilmestyy aina jotain uutta. Mikä tai kuka on siis vastuussa tästä tapahtumisesta. Päätelmäni on, että vain ihminen voi olla vastuussa siitä, mitä hänen toimestaan olevaiseen ilmestyy. (Luku 2)

Lopuksi tarkastelen vastuuntunnon kehittymistä tekijässä tekemisen yhteydessä ja totean, että meidän tekemisentapamme on muuttunut niin yksipuoliseksi, ettei vastuuntunto aina voi sen yhteydessä tekijässä kehittyä. (Luku3)

1. Titanic – Estonia – ?

Autolautta Estonia haaksirikkoutui ja upposi Itämerellä 28.9.1994. Sen keulavisiiri oli irronnut. Onnettomuus oli Pohjoismaissa ja muuallakin järkyttävä yllätys, sillä alus oli aikansa teknologian huipputuote, huippunopea ja huippuylellinen merenkulkuväline. Nyt, lähes 30 vuotta myöhemmin, meidän on kysyttävä, oliko Estonian haaksirikko sittenkään yllätys. Tutkimuksissa on nimittäin käynyt ilmi, että Estonia ei ollut merikelpoinen (HS 24.1.23). Siltä siis puuttui merenkulkuvälineen tärkein laatuominaisuus, joka varmasti oli tiedossa jo 1990-luvullakin.

Syksyllä 1993 oli ilmestynyt virolaisen kirjailijan Jaan Kaplinskin kirja Titanic. Siinä hän kertoi keväällä 1912 uponneen Titanicin tarinan. Hän kuvaa Titanicia ihmisen typeryyden ilmentymäksi. Estonian kohtalo oli Titanicin tarinan analogia, jonka saattoi ennakoida.

Onnettomuuden taustalla on ihmisen liian suureksi kasvanut ”jumaluhma”, sanoi Kaplinski Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä 12.1.11.1994. Titanic oli ihmisen laskevan, teknillisen järjen ylivoimainen tuote. Se oli melkein kuin ihmisen luoma enkeli, joka veisi ihmiset nopeasti ja turvallisesti vanhasta maailmasta uuteen maailmaan. Se vapauttaisi meidät luonnon ja materian kahleista, se muuttaisi meidät täydellisiksi valo-olennoiksi.

Rakennuttajat / omistajat vaativat suunnittelijoilta mahdollisimman suurta ylellisyyttä ja miehistöltä mahdollisimman suurta nopeutta, koska kilpailu edellytti niitä. Kilpailun synnytti talousjärjestelmä, jota kutsutaan kapitalismiksi. (Kaplinski 1994, 44-46).

‘Myös Estonia kuvailtiin tiedotusvälineissä samanlaisin ilmaisuin sen valmistumisvaiheessa. Myös Estonian rakentamisessa oli kysymys kilpailusta, vaatimus nopeudesta ja ylellisyydestä. Kukaan ei silloinkaan syyttänyt ihmistä vaan järjestelmää. Näiden molempien alusten rakentamisessa käytettiin aikansa parasta teknologiaa ja sekä suunnittelijat että valmistajat olivat aikansa huippuosaajia. Nyt on kuitenkin Estonian osalta voitu todistaa, että rakentamisessa on tehty kohtalokkaita virheitä. Herää kysymys olisivatko samantyyppiset virheet osoittautuneet haaksirikon syyksi myös Titanicin kohdalla, jos hylkyä olisi voitu riittävästi tutkia.

Taloudellisen voiton maksimointi näiden alusten käytöstä oli niiden tekemisen perimmäinen syy ja tarkoitus. Se varmasti olisi myös saavutettu, jos ne vain olisivat olleet merikelpoisia. On pelottavaa, mutta hyvin uskottavaa ennakoida, että tekoälyn tarinasta on tulossa kolmas osa Titanic – Estonia-analogiaan.

2. Tässä maailmassa kaikki mitä on, on ilmestyvää-viipyvää-vaikutusta, joka tulee esiin kahdella eri tavalla

Maailmaan ilmestyy physiksestä, luonto-luovuudesta, kuin tyhjästä, aina jotain uutta, niin kuin kukka puhkeaa. Sen esiin tuleminen on siinä itsessään. Se on itsestään tapahtuvaa vapautumista, näkyväksi tulemista ja itsenään olemista, ”ilmestyvää, viipyvää, vaikutusta” (Heidegger 1987,11), johon myös ihmisen oleminen kuuluu. Emme voi tietää mitään sen tekijästä emmekä tekijän intentiosta, meidän on kehitettävä vain kertomuksia, legendoja ja uskomuksia niistä. Myös tieteen on ollut näihin asti tyytyminen vain hypoteesiin jopa maapallon syntymisestä eli esiin tulemisesta.

Kärsimyskukka, kuva: Seija Kojonkoski-Rännäli

Mutta maailmaan ilmestyy aina jotain uutta myös ihmisen tekemänä, jotain jonka esiin tuleminen on tekijässä eikä siinä itsessään. Esimerkiksi hopeamalja ja puuvene ovat tällaisia tuotteita. Ihmisen olemassaolo on olennaisesti hänen toimintaansa ja tekemistänsä, ja se kohdistuu samaan kokonaisuuteen, jonka osa hän itse on. Täällä ei ole mitään ulkopuolista resurssia, joten tekijänä ihminen on tiukasti sidoksissa kaikkeen muuhun olevaiseen, sekä elolliseen että elottomaan. (Heidegger 1987,12.) Vain ihminen voi kantaa vastuun ihmisen tekemisestä. (Olen selvittänyt Heideggerin teoriaa luonto – luovuudesta / physiksestä tarkemmin tutkimuksessani Ajatus käsissämme 1995,34-36).

Kaljaasi Olga, keulapiikki, kuva: Seija Kojonkoski-Rännäli

3. Käytännöllinen järki (sofrosyne)

”Tietämisemme ja osaamisemme oikeanlainen käyttäminen vaatii järkevyyttä” sanoo Gadamer (1986, 327), ja viittaa tässä Aristotelen käsitteeseen sofrosyne. Vastaava suomenkielinen käsite on käytännöllinen järki. (Simo Knuuttilan käännös teoksessa Aristoteles, Nikomakoksen etiikka 1989).

Käytännöllinen järki voi Gadamerin mukaan toimia vastuullisuuden korkeimpana tasona jopa ihmisen, sinänsä rajoja tuntemattoman, tietämisentahdon alueella niin luonnontieteissä kuin yhteiskuntatieteissäkin. Käytännöllinen järki on ihmisen sisäinen kvalifikaatio eli kyky tai taito. Samalla se on myös hyve. Se on muista ihmisen kyvyistä ja taidoista poikkeava sikäli, että se vaatii kehittyäkseen samanaikaisesti sekä niiden henkisten että niiden fyysisten kykyjen kehittämistä, joita ihminen tarvitsee konkreettisessa tuottamistoiminnassaan. Kykynä se siis muodostuu sekä henkisistä että fyysisistä kyvyistä. (Aristoteles 1989; kts. Kojonkoski- Rännäli 1995, 62-66.) Kuvaavia esimerkkejä sen toteutumisesta ihmisen tekemisessä löytyy esim. Robert Pirsigin teoksesta Zen ja moottoripyörän kunnossapito (1994).

3.1 Koneella ei ole käytännöllistä järkeä

Koneella ei ole ruumista, ei siis myöskään aisteja. Se ei voi saada välitöntä, esitemaattista tietoa ympäristöstään käytännön tehtävissä kuten ihminen. Siksi koneelle ei kehity käytännöllistä järkeä, eikä se voi olla vastuullinen teoistaan. Kone ei myöskään osaa varoa vahinkojen aiheuttamista tekemisessään, ja ne vahingot ovat usein hyvin tuhoisia ja
laajalle ulottuvia.

Kun ihminen käytännön työssään lyö vahingossa vasaralla sormeensa tai ompelee ompelukoneella sormensa kynnen läpi, jää vahinko pieneksi, ja se on usein nopeasti korjautuva, mutta se tekee vasaran ja ompelukoneen käyttäjästä varovaisen työssään. Hän tajuaa omat rajansa ja oppii suhteellisuudentajua. Käytännön työssä ihminen huomaa, ettei pelkkä tieteellinen tieto riitä näkemään asioiden yhteyksiä toisiinsa
eikä kaikkia tapahtumien taustalla vaikuttavia tekijöitä. Silloin niitä ei voi myöskään ennakoida.

Gadamer lienee oikeassa arvellessaan, että ihmisen ajattelu nykyisellään ei näytä riittävän olevan olemisen ymmärtämiseen. Ihmisen kehollisuuden osuus hänen peruskokemuksiinsa todellisuudesta on jäänyt kohtuuttoman vähälle huomiolle länsimaisessa ajattelussa. Kuitenkin on todisteita siitä, että ihmisen liikkuvuus on perustavaa laatua olevalla tavalla hänen intentionaalisuuttaan. Tietoisuus ei suinkaan ole ensisijaisesti tyyppiä ”minä ajattelen”, vaan tyyppiä ”minä osaan” (Merleau-Ponty 1989,
137). Ja kehon taitava toiminta on luovaa ajattelua ilman tietoista reflektiota (Klemola, 1991,133).

3.2 Yhä harvempi ihminen saa nykyään kokemusta konkreettisesta
tuottamistoiminnasta

Tuottamistoimintamme perustuu yhä enenevässä määrin vain teoreettiseen tietoon. Työ on tietotyötä, se tehdään digitaalisesti. Koneet ovat pitkälti täyttäneet ikiaikaisen toiveemme vapautua raskaasta ja likaisesta ruumiillisesta työstä. Samalla ihmisistä yhä harvemmalle voi työssään kehittyä käytännöllistä järkeä. Tekeminen ei silloin aina ole
olemisensallivaa (Wohnenlassen), ja sen tulokset voivat olla vaarallisia. (Olemisensallivasta tekemisentavasta kirjoitin tarkemmin Tulevaisuusblogissa artikkelissani ”Pandemia tulevaisuuden tekijänä”, 31.5.2022.)

Kaikki suomalaiset metsäkanalinnut rakentavat talvella pakkaselta ja pedoilta suojakseen kiepin pehmeään lumeen. Sitä voitaisiin sanoa heideggerilaisittain olemisensallivaksi (wohnenlassen) rakentamiseksi. Se ei ota keneltäkään mitään välttämätöntä pois, vaan pyrkii tekemään maailmassa olemisen kaikille mahdollisimman hyväksi. Tällainen rakentamisen tapa liittyy oleellisesti näiden lintujen elämäntapaan ja on niillä vaistojen ohjaamaa.

Ihmisilläkin tekemisentapa ja elämäntapa liittyvät kiinteästi yhteen, mutta me ohjaamme niiden muotoutumista suuressa määrin omilla valinnoillamme ja ratkaisuillamme. Lisäksi tähän kokonaisuuteen kuuluu ihmisillä myös ajattelutapa. Sekin muotoutuu tietynlaiseksi tekemisentavan ja elämäntavan mukaisesti.

Riekonkieppi, leikisti. Kuva: Lauri-Henrik Jalonen

3.3 Länsimaisen ihmisen ajattelutavassa on nykyisellään vakava puute

On syytä epäillä, että vallitsevassa moraalisessa diskurssissamme on ongelmia, kun siinä lähdetään oletuksesta, että ei-inhimillisen maailman asioilla ei ole vakavasti otettavaa moraalista relevanssia. Useimpiin modernin etiikan teorioihin sisältyvä käsitys sosiaalisista ja materiaalisista konteksteistaan eristetystä moraaliagentista on aiheuttanut sen, että ne
eivät pysty käsittelemään ihmisen suhdetta luontoon. Niiden piirissä vain ihmisen katsotaan kykenevän moraaliseen toimintaan, joka nähdään jopa jaloimpana ihmisenä olemisen muotona.

Näin kirjoitti ekologisen etiikan tutkija Suvielise Nurmi (2008, 390). Vuonna 2020 ilmestyi hänen väitöstutkimuksensa Ecologically relational moral agency. Conceptual shifts in environmental ethics and their philosophical implications. Siinä hän luettelee relationaalista moraaliagenttia luonnehtivat kokemukselliset tuntemukset kaikkea olevaista kohtaan näin: ”Tunnen sinut, olen sinuun kiintynyt, olemme yhteistyökumppaneita, tunnen vastuuta sinusta, tässä on moraalista järkeä.” (Nurmi 2020, 284.)

Kohtaaminen. Jiira-Silvia ja lapintiainen Kietka-mökin verannalla 4.4.2022.
Kuva: Jenni Koskikumpu.

Kirjoittaja: Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet:

Aristoteles. 1989. Nikomakhoksen etiikka. (suom. Simo Knuuttila). Gaudeamus.

Gadamer H.-G. 1986. Hermeneutik II. Wahrheit und Methode. Ergängzungen, Register. Tubingen.

Heidegger, M. 1987. Einfurung in sie Metaphysik. Tubingen.

Kaplinski, J. 1994. ”Titanic”. HS Kuukausiliitte 23, 44-48.

Klemola T. 1991. Liikunta tienä kohti varsinaista itseä. Liikunnan projektien
fenomenologinen tarkastelu. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta. Vol. XII.

Kojonkoski-Rännäli S. 1995. Ajatus käsissämme. Käsityön käsitteen merkityssisällön analyysi. Sarja C. Osa 109.

Kojonkoski-Rännäli S. 1995. ”Käsin tekeminen ja käytännön järki. Vastuuntunnon kehittyminen ja
taitojen hallinta.” Kasvatus. 3/1905, 234-243.

Luola, P. ”Viranomaiset: Estonia ei ollut merikelpoinen” HS 24.1.2023 A6.

Merleau-Ponty M. 1989. Phenomenology of Perception. London.

Nurmi, S. 2008. Ihmisluonto ja moraali. Ympäristöetiikan purkimyksiä kohti relationaalista moraaliagenttia. Teologinen aikakauskirja 5/2008, 390-411.

Nurmi, S. 2020 Ecologically relational moral agency. Conceptual shifts in environmental ethics and their philosophical implications. Faculty of Theology. University of Helsinki. Doctoral Dissertation.

Tagged : / / /

Näppituntuma, digi-grasping ja muita tulevaisuuden tärkeitä taitoja

by Seija Kojonkoski-RännäliYhteiskunta

Kuva: Jenni Koskikumpu

”Tehdään heti aluksi selväksi: on ajanhukkaa rakentaa oma puuvene.”

Tämä Nick Schadenin kirjoittaman veneenrakennusoppaan ensimmäinen virke. Se on totta nykyaikana ja varsinkin tulevaisuutta ajatellen. Vai onko?

Oli niin tai näin, monet haluavat nykyäänkin rakentaa oman puuveneen ja myös tekevät niin. Monet myös neulovat mielellään sukkia, jopa upeita kirjoneulevillapaitoja tai virkkaavat pieniä kukkia rikkinäisten farkkujensa korjaamiseksi ja koristelemiseksi. Siitä ei saa rahapalkkaa, eikä se kasvata Suomen taloutta, mutta se on tekijälle merkityksellistä, se on inertiaa. (Koskensilta 2020)

Inertia tarkoittaa fysiikassa kappaleen taipumusta jatkaa tasaista liikettään, ellei siihen kohdistu kiihtyvyyttä aiheuttavaa nettovoimaa. Ihmisessä se on Sivistyssanakirjan mukaan mm. joutilaisuutta, toimettomuutta, velttoutta, hitautta, mielen tyyneyttä ja rauhallisuutta.

Työtä ja tekemistä ajatellen tämä tarkoittaa, että jos tekemisen tavalla on tekijälle merkitystä, se pyrkii jatkumaan entisenlaisena uudessa ajassa, vaikka sillä ei enää nähtäisikään olevan yhteiskunnallista tai taloudellista arvoa. Siksi veneen rakennus, ja kaikki muukin käsityö, yhä on suosittua. Se on tekijälle merkityksellistä. Suomessa käsityö on myös kansanopetuksen historian alusta alkaen ollut kategorinen oppiaine perusopetuksessa, ja on jatkuvasti aktiivisen kehittämisen kohteena.

Varsinainen taito

Taito on siis totuudenmukaisesti päättelevä tekemisvalmius. Jokainen taito koskee jonkin syntymistä. Taidon harjoittamiseen kuuluu myös sen käsittäminen, miten joku sellainen syntyy, joka voi olla tai olla olematta, ja jonka olemassaolon perusta on tekijässä eikä siinä, joka tehdään. Heikkotaitoisuus on silloin väärin päättelevä tekemisvalmius. (Aristoteles 1989, VI 4.) Ilkka Niiniluodon mukaan taito voidaan nykyään ymmärtää laajemmin, ei vain jonkun ulkoisen tuloksen tekemisen kykynä, vaan itse tekemisen ja toiminnan hyvänä laatuna (Niiniluoto, 1992, 7).

Näin laajennettuna käsitteenä taito voidaan määritellä ihmisen kyvyksi käyttää kulloinkin vallitsevissa olosuhteissa itsessään olevia mahdollisuuksia ja saatavissa olevaa relevanttia tietoa omien ideoidensa ja tavoitteidensa, tai jonkun muun tahon päämäärien toteuttamiseen omassa elämismaailmassaan ja yhteiskunnassa. Oleellista taidoissa on siis välineellisyys. Mutta päämäärien ja tavoitteiden asettaminen tekemiselleen, se on tekemisestä irrallinen. Se on hyve (Aristoteles 1989, VI 13).

Käytännöllinen järki

Kyetäkseen asettamaan päämääriä ja tavoitteita tekemiselleen ihminen tarvitsee totuudenmukaisesti päättelevää toimintavalmiutta, jonka avulla hän harkitsee niitä asioita, jotka voivat olla toisin, eli joihin hän voi toiminnallaan vaikuttaa. Tämän hyveen avulla hän arvioi, mikä on hyvä, mikä huono päämäärä.

Aristoteles nimittää tätä arvokasta toimintavalmiutta käytännölliseksi järjeksi (fronesis). Siihen kuuluu kiinteästi myös älykkyys, joka kuitenkin ilman toiminnan hyvää päämäärää on ”pelkkää viekkautta”, sillä ”tämä sielun silmä ei saavuta toimintavalmiuttaan ilman hyveen apua” (Aristoteles 1989, VI, 12).

Käytännöllisen järjen hyve voi ihmisessä kehittyä vain kiinteässä yhteydessä käytännön tekemiseen ja taitoihin. Se vaatii aikaa. Siksi siitä ei useinkaan nuori ihminen voi olla osallinen, vaikka hän voi olla esim. huippumatemaatikko. Mutta tärkeää käytännöllisen järjen kehittymisessä on myös teoreettinen tieto. Kun ihminen harjaantuu taidoissaan käytännön tekemisessä ja työssä, jota hänen järkensä ja teoreettinen tietonsa ohjaa, hän oppii näkemään kokonaisuuksia ja ymmärtämään, millaisessa suhteessa osat ovat toisiinsa ja kokonaisuuteen. Hän oppii tuntemaan tapahtumien taustan ja ennakoimaan niiden seurauksia.

Koneelle ei koskaan voi kehittyä käytännön järkeä. Se kehittyy vain ihmiselle, joka hallitsee sekä työnsä vaatimat käytännön taidot että niiden teoreettisen perustan.

Kokonainen käsityö

Tehdessään kokonaista käsityötä suorittaen kaikki työprosessin vaiheet (ideoinnin, taiteellisen ja teknisen suunnittelun, valmistamisen ja arvioinnin) itse, tekijä kehittyy tasapuolisesti kaikilta persoonallisuutensa alueilta. Hän käyttää vanhoja tekemisentapoja, ideoi, kokeilee ja harjoittelee uusia. Hän korjaa, hioo ja parantaa tekemistään. Hän oppii tuntemaan materiaalinsa ja arvostamaan sitä. Hän antaa työlleen kasvot ja kokee vastuuta tekemisestään. Työn ulkoisessa tuloksessa tulee näkyväksi se, mitä hän optimaalisesti on. Siksi hän rakastaa työnsä tulosta, ja pyrkii tekemään työnsä mahdollisimman hyvin. Käsityötä tehdään paljon myös ositettuna käsityönä. Sellaisena se ei kehitä tekijäänsä yhtä monipuolisesti kuin kokonaisena käsityönä, mutta on silti tekijälleen rauhoittavaa ja terapeuttista toimintaa antaen parhaimmillaan miellyttävän osaamisen kokemuksen. (Kojonkoski-Rännäli 1995.)

Suomalaisessa käsityön tutkimuksessa ja koulutuksessa kokonaisella käsityöllä on pitkät perinteet. Sen teoreettinen tutkimus alkoi 1990-luvun alkupuolella. Empiirinen tutkimuskin virisi 2000-luvun alussa ja on nyttemmin varsin vilkasta. Myös valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa tämä käsite on ollut meillä 2000-luvun alusta alkaen ohjaamassa käsityön opetuksen suunnittelua ja toteutusta maassamme.

Osaamisen onni ja onnellinen omistaja

Tiedon ja taidon oppiminen useiden inhimillisten kykyjen yhteistyönä on kokemuksena hyvin miellyttävää. Se antaa ihmiselle mahdollisuuden tavoitella itselleen merkityksellisiä asioita. Oppiminen on silloin hallinnan tunne, jota A. T. Nuyen sanoo ylevöitymiseksi (sublime) (1996). Ylevä on jotain olennaista, varsinaista, tavanomaisesti ymmärretyn takana oleva toinen totuus. Ylevöitymisen tai hallinnan tunne syntyy, kun oppija havaitsee voivansa käyttää henkistä kapasiteettiaan monipuolisesti ja laajasti oivaltaen uusia asioita ja myös kykenevänsä ilmaisemaan niitä konkretisoiden ne taidoillaan materiaaliseen maailmaan. (Nuyen 1996, 96.)

Tietoa voidaan jakaa ja tallentaa monin tavoin. Se on kaikille saatavilla, eikä sitä kukaan yksin omista. Mutta taito on vain taitajan oma, luovuttamaton aarre. Se on hänen fyysisessä ja henkisessä olemuksessaan , eikä sitä voi ottaa häneltä pois. Thomas Hobbes sanoo teoksessaan Leviathan sen olevan ihmisen yksilöllinen power (Hobbes 1982). Tämä käsite on ymmärrettävä laajasti. Se on paitsi voimaa ja valtaa, myös arvovaltaa ja hurmaamisvaltaa (Pursiainen 1997,14).

Taidot ovat siis omistajalleen todella suuri voimavara. Paitsi, että ne ovat hyvin yksilöllisiä, niitä on aina rajallisesti. Siksi niistä käydään kovaa kilpailua sekä työelämässä että koulutuksen piirissä. Yksilön on tarkoin harkittava, mitä taitoja itsessään harjaannuttaa, ja päättäjien on tarkoin harkittava, mitä taitoja tulevaisuuden yhteiskunnassa tarvitaan.

Digi-grasping on näppituntuman jatke

Konkreettisen materiaalin muokkaamisen taito omin käsin on ihmiselle hyvin merkityksellistä kuten myös ne känsät käsissä, joiden aistimiskyky kasvaa käsityössä äärimmäisen herkäksi. Esimerkiksi kultasepät selvittivät ennen nykyaikaisia mittausmenetelmiä materiaalinsa kultapitoisuuden varsin tarkasti vain sormenpäillä tunnustelemalla (Sennett 2008, 61). Näppituntuma on tarpeellinen myös mm. tulevaisuuden materiaalituntemuksen ja työn laadun arvioimisen tähden.

Mutta tärkeitä ovat monet muutkin taidot. Tomi Dufva on kehittänyt mielenkiintoisen uuden taitokäsitteen digi-grasping, joka tarkoittaa digitaaliseen tarttumista eli digitaalisen tekemisen taitoa ja ymmärtämistä (Dufva, T. 2018). Yhteiskunta ja tekemisen tavat muuttuvat ja yhä uusia taitoja tarvitaan. Yksi niistä on digitaalisen yhteiskunnan tekemisen ja sen ymmärtämisen taito (ks. mm. Dufva, T., Dufva, M. 2019).

Oppimishalumme on lajillemme tyypillinen mahtava voima. Tietoisuutemme ei suinkaan ole tyyppiä minä ajattelen vaan tyyppiä minä osaan (Merleau-Ponty 1989, 137). Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö kehittymisemme jatkuisi edelleen. Uusi aika tarvitsee aina uusia taitoja, eikä se ole meille mikään ongelma. Ihmisen mielikuvitus on rajaton, ja tulevaisuus on arvaamaton. Ehkäpä seuraava välttämätön taitomme on henkien havaitseminen ja enkeleiden ymmärtäminen.

Seija Kojonkoski-Rännäli

Lähteet

Aristoteles 1989. Nikomakhoksen etiikka. Gaudeamus.

Dufva, T. 2018. Art Education on the post-digital era – Experimental construction of knowledge through creative coding. aaltodoc.aalto.fi

Dufva, T. Dufva, M. 2019. Grasping the future of the digital society. Futures. Volyme 107, 17-28.

Hobbes, T. 1982. Leviathan. First published 1651. Beguin books.

Kojonkoski-Rännäli, S. 1995. Ajatus käsissämme. Käsityön käsitteen merkityssisällön analyysi. Turun yliopisto. Sarja C. Osa 109.

Koskensilta, R. 2020. ”Merkityksellisyys on inertiaa”, n&n 106, 3/20, 3-4.

Niiniluoto, I. 1992. Taito-kollokvion avaussanat. Teoksessa Ilpo Halonen, Timo Airaksinen ja I.

Niiniluoto ( toim.) Taito. Suomen filosofinen yhdistys, 5-9.

Nuyen, A.T. 1996. Postmodern education as subljmation. Educational Theory 46 ( I ), 93-103.

Pursiainen, T. 1997. Palkitsemisen etiikka. Tiedepolitiikka 22 (4), 13-24.

Sennett, R. 2008. The Craftsman. London. Yale University Press.

Tagged : / / / / /

Pandemia tulevaisuuden tekijänä

by Seija Kojonkoski-RännäliTutkimus / Yhteiskunta

Pandemian historia on kirjoitettu

Historioitsija Juha Siltala on kirjoittanut historian todellisuudesta, jota olemme eläneet viimeiset pari vuotta ja elämme edelleen. Teoksen nimi on Pandemia – Kiihdytysajon äkkijarrutuksesta uuteen normaaliin (Otava). Se ilmestyi 2.5.2022. Tämän vain kaksi vuotta kestäneen ilmiön kirjoitettu historia on pitkä. Teoksessa on 907 sivua. En ole vielä niistä ainuttakaan lukenut, vaan tietoni perustuvat Helsingin Sanomissa 28.4.22 olevaan Juha Siltalan haastatteluun (Juha Riihimäki 2022).

Toisenlainen tulevaisuus

Pandemian aikana olemme kuulleet toistuvasti väitteen, jonka mukaan mikään ei tämän jälkeen enää ole ennallaan. Edessä on suuria muutoksia. Erityisesti kaikki se, mikä on tuntunut normaalilta ja itsestään selvältä muuttuu nyt ihan joksikin toisenlaiseksi, ’uudeksi normaaliksi’. Mielessämme on pyörinyt hätääntyneitä kysymyksiä. Millainen on uusi normaali? Miten ja miksi muutokset tapahtuvat? Voiko pandemia tehdä tulevaisuutta?

Siltalan uuden teoksen ennakkotiedoista voi päätellä, että pandemia tekee tulevaisuutta muuttamalla ihmistä. Se tekee meistä uudenlaisia muokkaamalla maailmankuvaamme ja arvojamme. Se saa meidän tavoitteemme ja toiveemme muuttumaan ja herättää velvollisuudentunteemme uuteen herkkyyteen ei vain muita ihmisiä kohtaan vaan myös koko luontoa ja maapalloa kohtaan. Tästä kaikesta seuraa, että muutamme itse omaa elämäntapaamme. Uusi elämäntapa on uusi normaali. Se on tulevaisuus, jota pandemia tekee.

Onko pandemian tekemä tulevaisuus uutena syntyvää menneisyyttä?

Eräs Siltalan historiantutkimuksessa esiin nouseva tulevaisuusnäkymä koskee käsityksiämme työstä ja tekemisestä. Hän ennakoi, että pandemian jälkeisessä elämässä nykyistä enemmän ihmistyötä tullaan sitomaan tuottavaan ja mielekkääseen työhön koneilla ja digitaalisesti tehtävän työn sijaan ja niiden lisäksi. Työtavat muuttuvat vähemmän luontoa ja maapalloa kuluttaviksi, huoltoketjut lyhenevät ja omavaraisuus lisääntyy.

Käsityön opettajana ja sen tutkijana kiinnitän huomiota myös siihen, että Siltala nostaa esiin tässä yhteydessä käsityön tekemisen, erityisesti neulomisen, nopean ja yllättävän suuren lisääntymisen pandemian aikana. Hänen mukaansa infoähkyn uuvuttamat tietotyöläiset aktivoivat neulomalla parasympaattista hermostoaan ja laskivat sykettään. Olen itsekin tulkinnut neulomisinnon osoittavan ihmisten resilienssiä eli palautumiskykyä kriisien aiheuttamasta stressistä (lue lisää aiheesta blogistani).

Jos ihmisen tekemisentapa todella muuttuu kokemamme kriisin vaikutuksesta entistä enemmän mielekkääksi, kokonaista käsityötä (Kojonkoski-Rännäli 1995) muistuttavaksi tekemiseksi, on tuo kriisi aiheuttamistaan vaikeuksista huolimatta ollut koko maailmalle onneksi, sillä ihmisen tekemisentapa vaikuttaa paljon tekijän ajattelutapaan ja elämäntapaan. Sitä kautta se vaikuttaa myös luontoon ja koko maapalloon. Onko tulevaisuus, joka silloin syntyy uutena syntyvää menneisyyttä? Ei, se on vanhan ja uuden hedelmällisestä vuorovaikutuksesta syntyvää tulevaisuutta.

Tekemisentapa, elämäntapa, ajattelutapa

Martin Heidegger etsi vuonna 1951 pitämässään esitelmässä Bauen Wohnen Denken (Rakentaminen, asuminen, ajatteleminen) ratkaisua ihmisen maailmassaolon ongelmaan analysoimalla otsikkonsa sanoja vanhassa saksan kielessä (Heidegger 1985). Esittelen hänen analyysinsä tuloksia seuraavassa lyhyesti. Tarkempi selvitys Heideggerin analyysista löytyy artikkelistani Käsityön filosofian lähtökohtia (2005, 286-290).

Heidegger sanoo, että ihmisen maailmassaolo on täällä asumista, ja asuminen toteutuu rakentamalla. Rakentaminen asumisena on, paitsi rakenteiden pystyttämistä, myös viljelemistä ja kasvusta huolehtimista. Se on silloin varsinaista rakentamista. Sellaisena se on kuitenkin ihmiseltä jo unohtunut. Käytännössä rakentaminen merkitsee nykyisin vain rakenteiden pystyttämistä.

Rakentaen asumisen peruspiirre on huolehtiminen ja hoitaminen. Rakentamisen peruspiirre puolestaan on asumisen salliminen eli mahdolliseksi tekeminen (wohnenlassen). Tällainen elämäntapa kuuluu Heideggerin mukaan inhimilliseen elämään. Siinä ihmisellä on mahdollisuus hoitaa kaikkea olevaista. Tekemisentapa eli rakentaminen on tässä elämäntavassa enemmänkin esineiden tuomista esille materiaalista (hervorbringen) kuin vain ihmisen omien vaatimusten ja toiveiden mukaista tuottamista, joka ei ota huomioon luontoon ja ympäristöön liittyviä tekemisen rajoituksia.

Tekemisentapamme vaikuttaa myös ajatteluumme. Käsityön tekeminen ohjaa tekijän ajattelua eri tavalla kuin vaikkapa tietoverkossa työskenteleminen. Erilaisuus ei ole uhka vaan rikkaus. Meidän on tarkkaan harkittava, millainen vaikutus kullakin tekemisentavalla on ajatteluumme. Ehkä meidän ei ole viisasta olla yksipuolisia tekemisessämme. Käsityön taitajan ajattelutapa täydentää teknologian huippuosaajan ajattelutapaa. Yhdessä niistä syntyy ajattelua, jonka varassa osaamme rakentaa maailmaa asuaksemme täällä rauhassa, tyytyväisinä viihtyen. (Heidegger 1985.)

Tiedämme, että Heideggerin nalyysi sai voimaa paitsi hänen filosofisesta ajattelustaan myös hänen rakkaudestaan kotisetunsa luontoon Schwarzwaldin vuoristossa. Perusteluissaan se on kuitenkin lujan rationaalinen ja johdonmukainen. Se on arvokas lahja viheliäisten ongelmiensa kanssa painiskelevalle 2020-luvun ihmiselle.

Lähteet

Heidegger, M. 1985. Vorträge und Aufsätze. Funfte Auflage. Verlag Gunter Neske.
Kojonkoski-Rännäli, S. 1005. Käsityön filosofian lähtökohtia. Teoksessa Sampsa Kullas, Marja-Leena Pelkonen (toim.) The relationahip of Nordic handicraft studies to product development and technology. Prossedings from a NordFo conference in Rauma, September 20. – 26. 2004. NordFo Techne Series. Sesearch in Slojd Education and Crafts Science B:14/ 2005, 284-320.
Riihimäki J., ”Mitä meille juuri tapahtui?”, HS 28.4.2022, C 6-7. Linkki Helsingin Sanomien artikkeliin (maksumuurin takana).

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Tagged : / /

Takaperin tulevaisuuteen

by Seija Kojonkoski-RännäliKlassikot / Yhteiskunta

Kuva: R. W. Ekman Ilmatar 1860.

Tulevaisuutta on vaikea, ellei mahdoton ennustaa. Tulevaisuuden tutkijat kehittelevätkin ennusteiden sijaan erilaisia skenaarioita eli mihin-ollaan-menossa-jos -vaihtoehtoja. Silloin tulevaisuuden tekijöillä, eri alojen innovaattoreilla, suunnittelijoilla ja päättäjillä on mahdollisuus valita työstettäviksi ne hankkeet ja projektit, jotka edistävät toivotun tulevaisuusskenaarion toteutumista.

Skenaarioiden lähtökohtia ovat muun muassa nykyajassa ilmenevät heikot signaalit, jotka osaltaan kertovat odotettavissa olevista muutoksista. Näitä signaaleja etsiessään tutkijan on oltava selvillä siitä, mitä ajassa tapahtuu nyt ja pääteltävä havaitsemistaan ilmiöistä, millaisia muutoksia nykypäivään nähden on tulevaisuudessa odotettavissa. Hän ikään kuin seisoo nykyhetkessä aistit valppaina ja tähystää siitä ajassa eteenpäin, tulevaisuuteen. Havaitakseen siellä jotain, hän tarvitsee nykyajassa ilmenevien signaalien lisäksi myös rikasta mielikuvitusta. Tavoite on maailman muuttaminen ihmiselle mahdollisimman mukavaksi paikaksi elellä.

Mutta jos kysymys olisikin siitä, millaiset asiat ja tapahtumat muuttavat tai muokkaavat ihmistä tietynlaiseksi aikojen kuluessa. Silloin olisi tutkijan ikäänkuin seisottava selkäpäin omaan tulevaisuuteemme nähden ja kiinnitettävä katseensa menneisyyteen löytääkseen sieltä signaaleja siitä, miksi ihmisestä on tullut sellainen kuin hän nykyisin on. Löytääkseen menneisyydestä heikkoja signaaleja, jotka ehkä ennakoivat nykyihmisen käyttäytymistä, tutkija tarvitsee historiaa, kansatiedettä, arkeologiaa ja folkloristiikkaa. Silloin hän pääseekin jännittävään ympäristöön, joka on täynnä tietoa, tulkintaa ja taidetta. Historian tutkimus liikuskelee jossakin runouden ja tieteen välimaastossa, sanoo professori Kuosma (2022, HS).

Tavoitteena on silloin ihmisen muuttaminen maailmaansa paremmin sopeutuvaksi ja tutkijalta vaaditaan myös rohkeutta, sillä jos hän näitä signaaleja löytää, voidaan niitä moittia jälkiviisaiksi signaaleiksi. Ihmisen on usein vaikea suostua muuttumaan.

Tämä ilmiö kertoo nykysuomalaisista

Tytöt-kirjan kansikuva, Siltala Publishing
Tytöt-kirjan kansikuva, Siltala Publishing

Kuvassa on kirjan kansi. Kirja on: Vappu Kaarenoja & Aurora Rämö, TYTÖT. Suomalaisen tasa arvon perusteet. 2020. Kansikuva on hämmästyttävä. Se sanoo suoraan ja rohkeasti, että suomalaiset ovat keskenään tasa-arvoisia sukupuolestaan huolimatta. Siinä poseeraa Suomen hallitus, joka nimitettiin joulukuussa 2019. Korostetun suurena kirjoitettu sana TYTÖT viittaa siihen, että vielä lähimenneisyydessä naisten eteneminen johtaviin asemiin työelämässä ja yhteiskunnassa ylipäätään kilpistyi usein miesten ”keitäppäs kahvia tyttö” -asenteeseen.

Kuva herätti kysymyksiä. Onko tämä tilanne yllätys, vai onko siitä ollut nähtävissä merkkejä suomalaisessa yhteiskunnassa, historiassamme, kulttuurissamme tai vaikkapa kansanluonteessamme aiemmin, ehkä jo kaukaisessa menneisyydessä? Onko menneisyydessä heikkoja tai vähemmän heikkoja signaaleja, jotka olisivat ennakoineet tämän hallituksen kokoonpanoa?

Sivistys

Heti kirjansa alussa Kaarenoja ja Rämö myöntävät, että Suomi ei ole täysin tasa-arvoinen maa. Naisten johtama hallituskin on osin sattumien summa. Heidän mukaansa kuitenkaan ei ole mikään yllätys, että naisvaltainen hallitus syntyi juuri Suomeen eikä esim. Saudi-Arabiaan, Iraniin tai Espanjaan. Päinvastoin, se tuntuu varsin loogiselta, sillä Suomi tunnetaan nykyisin sivistyksen suurvaltana. Tässä mahtipontisessa väitteessä saamme yhden vihjeen siitä, mistä suunnasta suomalaista tasa-arvoa ennakoivia signaaleja voitaisiin etsiä. Niitä on etsittävä ensinnäkin suomalaisten sivistyneisyyden kehittymisestä. (Kaarenoja & Rämö 2020, 11;26.)

Tiedekulmassa keskustelivat 1.3.22 klo 17.00 Arto O. Salonen, Itä-Suomen yliopiston sosiaalipsykologian professori, kasvatustieteilijä ja kestävän hyvinvoinnin asiantuntija ja Erkka Laininen, diplomi-insinööri, suunnittelupäällikkö opetus-, kasvatus- ja koulutusalojen säätiö, OKKA-säätiö, aiheesta Miksi sivistyksestä pitää puhua.

Keskustelussa selvisi, että sivistys (sivistynyt ihminen) nostaa esiin ihmisyydestä kunkin ajan ratkaisua vaativat ongelmat, esim. kestävyyteen tai tasa-arvoon liittyvät ongelmat. Ilman ihmeempää sivistyneisyyttä nousevat kyllä esiin talouskasvuun ja teknologiaan liittyvät osaamisongelmat, mutta niiden korjaaminen ei riitä, kun ratkaistava on ihmisyydessä piileviä ongelmia. Mitä ne ovat?

Ihmisyyden ongelmia ovat mm. arvoihimme ja maailmankuvaamme liittyvät ongelmat sekä suhteeseemme ja yhteyteemme muihin ihmisiin, muihin eläviin olentoihin ja luontoon liittyvät ongelmat. Niiden ratkaisemiseen tarvitaan osaamisen lisäksi sivistyneisyyttä. Mielenkiintoista on, että keskustelijat lisäsivät näihin ihmisyyden ongelmiin myös suhteemme tulevaisuuden ihmisiin, omiin jälkeläisiimme. Tavoitteena on, että meidän jälkeemme heidän olisi hyvä elää tällä pallolla. Miten tämä otetaan huomioon jokaisessa päätöksessä? Siihen tarvitaan syvällistä sivistystä ja radikaalia mielikuvitusta etenkin päättäjille, mutta myös mahdollisimman monelle kansalaiselle, heille jotka valitsevat päättäjät.

Sivistyksestä pitää siis puhua myös tulevaisuuden tutkimuksessa. Siksi otan seuraavassa esiin kaksi suomalaisten sivistymiseen liittyvää, sukupuolten tasa-arvon kehittymisestä kertovaa heikkoa signaalia kaukaa menneisyydestä. Ne löytyvät suomen kirjakielen syntyhetkiltä kulttuurihistoriastamme ja suomalaisesta uskonnollisuudesta kansanrunoissa kerrottuna ja kristinuskoon opeteltaessa koettuna.

Heikko signaali 1: Miesten ja naisten yhteistyökumppanuus

Tässä luvussa käytän lähteenä pääasiassa Jari Tervon teosta Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. Se on romaani, siis taidetta, mutta hyvin myös dokumentoitu, siis historiaa.

Kieli syntyy kääntämällä aistimuksia ja tuntemuksia sanoiksi ja lauseiksi. Näin neuvoi Pernajan Torsbyssä kirkkoherra kymmenvuotiasta Mikael Agricolaa, jolla oli tapana tulla hänen luokseen silloin tällöin lukemista opettelemaan. Kirkkoherra oli taitava opettaja, juuri noin olisivat neuvoneet muutamat suuret filosofian klassikotkin satoja vuosia myöhemmin. Sana on tiettyyn elämäntilanteeseen liittyvä ja sen yhteyteen sidottu ”yksittäistapaus”, sanoi Gadamer (1986, 192). Myös Wittgensteinin mukaan sanojen merkitys löytyy niiden käyttöyhteydestä (1980, 30).

Ongelmia oli yllin kyllin Mikaelilla myös finskaksi kirjoittamisessa. Miten kirjoitetaan blumma finskaksi: cucca, cukka, cucka vai kukka?, hän kysyi kirkkoherralta. En tiedä, sanoi tuo viisas opettaja, en voi kertoa sinulle, miltä maailma näyttää, avaan vaan silmäsi. Tähän oli oppilaan
tyytyminen. Hän oli rohkea, avasi silmänsä ja myös korvansa. Niin hän sekä näki että kuuli, miltä maailma näyttää ja miltä se kuulostaa.

Agricolan onneksi kirjaimet oli jo keksitty. Ei tarvinnut enää piirtää kuvia asioista, jotka halusi merkitä muistiin, toisille tiedoksi, kuten kirjoituksen syntyaikoina tehtiin. Onnekseen hän syntyi Suomeen paikkakunnalle, jossa asui myös ruotsinkielisiä ihmisiä. Varakkaan talon poikana hän oppi lapsena ruotsinkielen. Lukemisen ja kirjoittamisenkin hän oppi ruotsiksi ja osin latinaksikin. Mutta erityisesti hän ihasteli suomenkielisiä ilmaisuja, joita kuuli ympärillään rahvaan käyttävän.

Mikael kirjoitti laudanpätkille hiilellä suomenkielisiä sanoja muistiin: ”katti, hölttäperse, edesseisoa, lutka, kanalia, lustitarha, cianvittu ”. Renki-ja piikafinska oli hänestä väkevää kieltä. Enimmäkseen hänen muistiin saamansa sanat olivat naisten lausumia. Naiset puhuivat enemmän kuin miehet ja heidän ilmaisunsa oli värikästä. Suurin osa muistiinkirjoitetuista sanoista oli piika-Malinin sanoja, Jari Tervo nimittääkin Malin-piikaa suomenkielen magistraksi. Voidaan sanoa, että Malin-piika oli Agricolan paras yhteistyökumppani suomen kirjakielen luomisen alkuvaiheessa.

Agricolan äidin ja Torsbyn kirkkoherran saumaton yhteistyö taas johti siihen, että nuori Mikael pääsi Viipuriin aloittamaan koulunkäynnin, jota isä kiivaasti vastusti. Siinä tarvittiin jopa lievää painostusta kirkkoherran puolelta Mikaelin isän helmasyntiin, kirkossa humalaisena häiriköintiin viitaten. Näin alkoi suomen kirjakielen kehittäminen, ja samalla sai alkunsa myös Suomen kansan sivistyminen. Tärkeä tekijä oli se, että suomalaiset miehet ja naiset arvostivat toisiaan ja kykenivät yhteistyöhön.

Todisteita suomalaisten miesten ja naisten yhteistyökyvystä löytyy lisää myöhemmältä ajalta. Täällä pohjolassa luonnonolosuhteet ovat ankarat, mikä tarkoittaa mm. sitä, että jokaista kynnelle kykenevää tarvitaan metsässä ja pellolla. Työt tehdään yhdessä. Kansallismuseoon tallennettu muistitieto vuosilta 1860 – 1920 kertoo, että naiset lähtivät tarvittaessa heinätöihin, pellolle ja ojankaivuuseen, heidän varsinaisiksi töikseen mainitaan pyykkäys, leipominen ja lannan levitys. Samaa kertoo Kuvauksia kansannaisten elämästä maalla -teos vuodelta 1890. Ilmeisesti yhdessä tekeminen koski naisten osallistumista myös kaikkein raskaimpiin ”miesten” töihin. Miesten osallistumista esim. kodinhoitoon, ruuanlaittoon tai lastenhoitoon ei näissä muisteluissa mainita.

Naiset Suomessa ottivat itsestäänselvänä paikkansa myös eduskuntatyössä, kun se aika koitti. Hilja Pärssinen, joka oli kansanedustaja 1929-1935 antoi opintomatkalla Englannissa ollessaan haastattelun The Daily Mailiin naiskansanedustajien työstä. Hän sanoi naisten olevan eduskunnassa aivan oikeassa paikassa ja tekevän hyvää työtä maansa eteen. ”Emme kenties puhu yhtä usein kuin miehet, mutta teemme valtavasti työtä valiokunnissa”, hän kertoi. (Kaarenoja & Rämö 2020) Valiokunnissahan eri alojen asioita valmistellaan, ja niiden työ on päätösten perusta. Päätettäessä pidetään sitten puheet.

Kun istutaan rinnakkain jalkapuussa ja kinkereillä papin kuulusteltavana, ja tehdään yhdessä hommat myös pellolla, niin asenteet muokkautuvat suotuisiksi eduskuntatyönkin tekemiseen yhdessä, arvelevat Kaarenoja ja Rämö. Siitä aukeaa ovi naisille myös ministeriyteen ja presidentiksi asti.

Heikko signaali 2: Nainen jumalana Suomessa

Tässä luvussa käytän lähteenä pääasiassa Tiina Piilolan teosta Kalevalan naiset. Se kertoo suomalaisista ennen historiallista aikaa. Kalevala on taideteos, jonka Elias Lönnrot muokkasi kansanrunoistamme. Piilolan teos on runsaasti dokumentoitu tietoteos suomalaisten varhaisista uskomuksista, arvoista ja maailmankuvasta Kalevalassa.

Kansalliseepoksemme Kalevala näyttää meille naiset vahvoina ja uusiutumiskykyisinä, kun taas miehet siinä maailmassa usein osoittautuvat luusereiksi. Elias Lönnrotin kerrotaan kyllä yrittäneen vesittää tämän kansanrunoudessa ilmenevän eron naisten ja miesten välillä, mutta se murtautuu sieltä kuitenkin esiin, vaikka luuseripiirteitä naisissakin siellä ilmenee. Kun Kalevalan tekstiä lukee tarkemmin, huomaa pian, että naiset ovat eepoksen suurimpia vallankäyttäjiä, sanoo Tiina Piilola, he pistävät miehet toimimaan ja pitävät juonen vauhdissa.

Heti Kalevalan ensimmäisessä runossa lukija tapaa myyttisen, naispuolisen luomisen jumalattaren, Ilmattaren:

Olipa impi ilman tyttö, kave luonnotar korea.
Piti viikkoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä.
Ilman pitkillä pihoilla, tasaisilla tantereilla.

Ilmatar kuitenkin kyllästyi siveään eloonsa ilmassa ja laskeutui meren selvälle selälle. Siellä raju itätuuli sekoitti naisen pään ja hedelmöitti hänet. Vaikean ja pitkän raskauden aikana Ilmatar tuskastui tilaansa. Hän myönsi tarvitsevansa apua ja pyysi sitä Ukko ylijumalalta, joka oli luonnonvoima hänkin, ikään kuin kollega Ilmattarelle.

Ukko ylijumala ei ilmeisesti osannut auttaa Ilmatarta raskautta koskevassa ongelmassa, mutta hän keksi tälle tehtävän, joka oli hyödyksi kohta syntyvälle ihmiselle. Ihminen nimittäin tarvitsisi maailman asuakseen, mutta sellaista ei vielä ollut olemassa. Maailma oli siis luotava ennnen ihmisen syntymää. Tähän työhön Ukko ylijumala lähetti Ilmattarelle avuksi sotkan, joka muni hänen merestä pilkahtavalle polvelleen kuusi kultamanaa ja yhden rautamunan. Näistä aineksista syntyi kahden luonnonvoiman, naispuolisen ja miespuolisen, yhteistyössä kalevalainen kosmos, paikka elää ja toimia ihmiselle.

Vihdoin syntyi myös ihminen, synnyttämällä Ilmatar hänet loi. Hän oli Väinämöinen, siis mies. Naisen luomiseksi ei Kalevalassa tarvittu Väinämöisen kylkiluuta, sillä nainen oli jo olemassa, luotu luontokappaleeksi ja myös synnyttäjäksi eli naiseksi. Voimme aavistella, että kysymys ei tässä olekaan luojan sukupuolesta, vaan yleisemmin itse luonnosta ihmisen yläpuolella olevana voimana ja ihmisen luojana.

Kirjallisuustieteilijä Tellervo Krogerus kertoo Ilmattaren hahmoon liitetyn epiteetin, kave, merkitsevän luotua olentoa, luontokappaletta sekä naista. Folkloristiikan professori Lotte Tarkka puolestaan on sitä mieltä, että mytologiamme ei sijoita maailman alkuun naista, vaan persoonattoman voiman. Voitaisiinko siis tulkita, että Väinämöisen eli ihmisen luominen oli itse asiassa luonnon aikaansaannos? Silloin se kertoisi myös ihmisen ja luonnon välisestä läheisestä suhteesta ja avaisi tietä ihmisen luontosuhteen syvempään ymmärtämiseen myös meille nykyihmisille.

Itämerensuomalaisessa mytologiassa naisten valtapiiriin kuuluvat luonnon, tuonpuoleisuuden, elämän ja kuoleman salaisuudet. Merkittävimmät mytologiset naishahmot ovat aseksuaalisia. He hedelmöittyvät luonnon voimasta. Naissyntyisessä maailmankaikkeudessa he edustavat suurinta vaaraa ja parasta turvaa. Heitä pelätään, mutta myös tarvitaan kipeästi. Nämä ovat miesten tunteita, jotka naiset ovat vahvasti aina kokeneet.

Paljon myöhemmin, kun useimmat suomalaiset olivat jo Ilmattarensa unohtaneet, koki nuori Mikael Agricola voimakkaasti oman seksuaalisuutensa heräämisen kotikylässään Torsbyssä, kertoo Jari Tervo (2020). Sen kokemuksen jälkeen hän oli varma, että hänen hänen kirkkoherralta saamansa oppi kristinuskon Jumalasta oli virheellinen. Jumala olikin nainen, ei mies. Hän kertoi uuden tietonsa kirkkoherralle, joka kauhistuneena ihmetteli, mistä poika oli tuommoista saanut päähänsä.

Wittenbergissä opiskellessaan Agricola oppi Lutherilta, että Ihmistä, joka on sinut oman eläimellisyytensä kanssa, kutsutaan luterilaiseksi. Luther ei kovin hämmästellyt Agricolan näkemystä Jumalasta naisena. Näytti siltä, että hän itsekin arvosti suuresti naisia, etenkin omaa vaimoaan, joka oli entinen nunna. Seksuaalisuus oli Lutherille hyvin tärkeää, ja parasta se oli hänen mielestään entisen katolisen piispan ja entisen nunnan välillä.
Luterilaisessa kristinuskossa ja suomalaisessa mytologiassa on yhteistä naisten arvostaminen miesten rinnalla heidän erilaisuudestaan huolimatta – ja juuri sen tähden.

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet:

Gadamer, H.G. 1986. Hermeneutik II. Wahrheit und Methode.

Kuosma, M. ”Vallan, työn ja rahan ytimessä”, Veli-Pekka Leppänen. HS 3.2.22 B10

Vappu Kaarenoja & Aurora Rämö, TYTÖT. Suomalaisen tasa-arvon perusteet. 2020. Siltala.

Piilola, T. 2019. Kalevalan naiset. S&S.

Tervo, J. 2021. Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. Otava.

Wittegestein, L. 1980. Sininen ja ruskea kirja. WSOY.

Tagged : / / / /

Usko, tieto ja tulevaisuus

by Seija Kojonkoski-RännäliYhteiskunta

Luin kirjan: ”Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen? – Tarina naisista ja taloudesta” (Katrine Marcal, 2021.) 

En tunne taloustiedettä vähääkään, mutta olen laittanut päivällisiä, aamiaisia ja illallisia läheisilleni ja itselleni kymmenet vuodet. Siksi kiinnostuin ja halusin oppia  asiasta nyt jotain uutta. 

Kirjan ensimmäisellä, numeroimattomalla sivulla on ”Vastuuvapauslauseke”. Siinä kirjailija sanoo, että hän kuvaa kirjassaan todellisuutta, jota ei todellisuudessa ole olemassa, ja että siinä päähenkilöstä johdetuilla taloustieteellisillä teorioilla on hyvin vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Lisäksi hän varoittaa, että kaikki mahdolliset yhtäläisyydet päähenkilön ja lukijan välillä ovat satunnaisia ja johtuvat siitä, että lukija haluaa olla kuin tämän kirjan päähenkilö.

Vastuuvapauslausekkeesta johtuen aloitin lukemisen hyvin varautuneena ja varovaisena. Haluan tietoa, en tarinoita. Pian kävi kuitenkin selväksi, että lähes kaikki kerrottu onkin hyvin dokumentoitu ja tarkistettavissa, ei niin kuin opinnäytteessä, mutta varsin selkeästi kuitenkin. Esimerkiksi Adam Smith on todella sanonut, että vaikka saamme päivällisemme  teurastajalta, oluen panijalta ja leipurilta, ei se johdu siitä, että he haluaisivat huolehtia meistä tuottamalla meille hyvää ruokaa vaan siitä, että tämä taloudellinen toiminta on heidän etujensa mukaista (Smith, 2015.)

Talouden miehet ja toinen talous

Tästä lausumasta kehittyi sitten taloustieteen teoreettinen näkemys siitä, että ihmisen oman edun tavoittelu on maailmaa ja taloutta liikuttava voima. Se on teoria, joka elää edelleen, vaikka Smithin lausumasta on kulunut jo lähes 300 vuotta, ja vaikka sillä on vain hyvin vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Siihen ovat uskoneet monet kuuluisat taloustieteilijät, tavallisista ihmisistä puhumattakaan, 1800-, 1900- ja vielä 2000-luvullakin. (Marcal 2021, 12-13.)

Adam Smith ei koskaan mennyt naimisiin. Hän asui koko elämänsä äitinsä kanssa. Äiti huolehti hänen mukavuudestaan kotona ja valmisti myös joka päivä hänen päivällisensä, vaikka ei varmastikaan oman etunsa tähden, vaan rakkaudesta poikaansa kohtaan ja velvollisuudesta yhteiskuntaa kohtaan. Hänen työnsä ei kuulunut siihen talouteen, jota pyörittivät teurastajat ja leipurit, se kuului toiseen talouteen, jota pyörittivät naiset. Adam Smith itse keskittyi taloustieteen perustamiseen. 

Katrine Marcal sanoo, että Adam Smith ja hänen kaltaisensa ovat talouden miehiä. Huomautus on tarpeen siksi, että toisessa taloudessa toimivat yleensä vain naiset ja heidän vaikuttiminaan ovat usein tunteet. Talouden miehet, jotka ovat toimijoita smithiläiseen taloustieteeseen perustuvassa taloudellisessa toiminnassa, eivät ole pahantahtoista, mutta he toimivat hyvin rationaalisesti ja vain rationaalisesti, matemaattisiin kaavoihin, malleihin ja luonnontieteellisiin faktoihin perustuen.

Kaikki sujui siltä osin hyvin. Teurastamolla, leipurilla ja oluenpanijalla oli myös äiti, vaimo tai sisko, jotka siivosivat, pesivät pyykit, laittoivat ruoan ja hoitivat lapset. Koko taloustiede, Adam Smithin arvokas elämäntyö, rakentui silloin – ja rakentuu vielä nykyäänkin – tämän toisen talouden päälle. Toinen talous oli, ja on edelleen naisten taloutta eikä sitä lasketa bruttokansantuotteeseen. Siihen kuuluu myös lasten synnyttäminen ja kasvattaminen ja vanhusten hoivaaminen sekä sairaanhoito. Sitä ei pidetä talouden eikä taloudellisen kasvun kannalta tärkeänä ja valtaosa siitä on edelleen palkatonta työtä. (Marcal 2021, 18-19.) Silti talouden miehet, niin kuin kaikki muutkin ihmiset, tarvitsevat tämän toisen talouden taloustieteen perustaksi. Toisen talouden varassa toimivalla taloustieteellä on vain vähän tekemistä todellisuuden kanssa, mutta se kestää hyvin aikaa. Se ei muutu.

Miksi? 

Siksi että me kaikki haluamme olla kuin Smith ja muut talouden miehet, liikuttaa taloutta ja hallita tulevaisuutta ja ennen kaikkea kuluttaa paljon elääksemme mukavasti tulevaisuudessakin, väittää Marcal. Me tarvitsemme sen toisen talouden, ja siihen alistamme aina heikoimmat ihmiset, nöyrimmät ja ymmärtämättömimmät. Sellaisia eivät ole talouden miehet. Kysymys kuuluu, voiko näin rakennettu tulevaisuus ola todellinen? 

Kolmas talous

Vähitellen on käynyt ilmi, että toinen talous ei riitä taloustieteellemme. Olemme koko ajan tarvinneet vielä kolmannenkin talouden. Emme ole sitä huomanneet, se on niin luonnollisesti todellinen, sillä sitä pyörittää itse luonto. Kolmannesta taloudesta kuitenkin riippuu koko tulevaisuutemme. Ilman sitä ei ole aineksia edes pävälliseemme.

Alkuun smithiläiseen taloustieteeseen perustuva taloudellinen toiminta sujui luonnikkaasti. Mutta silloin kun opimme kehittämään tekniikkaamme niin pitkälle, että tarvitsimme sen käyttämiseen tavaratuotannossa itsemme ulkopuolista energiaa ja otimme senkin luonnosta, kuten myös kaikki tuotantomme raaka-aineetkin, alkoi näkyä merkkejä siitä, että luonnonvarat ehtyvät. Kolmas talous ei enää kestä toimintaamme, luontopääoma on loppumassa.

Tästä kertoo vastikään Lontoossa julkaistu Dasguptan raportti (The Economics of Biodiversity: The Dasgupta Rewiev). Se sisältää 600 sivullaan Cambridgen yliopiston taloustieteen emeritusprofessorin Partha Dasguptan koko elämäntyön. Sitran asiantuntijat Janne Peljo ja Miika Korja ovat kirjottaneet siitä tiivistelmän, jonka 10 pääkohtaa ovat seuraavat:

1. Ihminen ja talous ovat riippuvaisia luonnosta, luontopääomasta. Luonto tarjoaa puhdasta ilmaa, vettä ja ruokaa, raaka-aineita, energia ja paikan, jossa voi toipua työstä. Nämä ovat ihmiselle välttämättömiä, mutta niille ei kuitenkaan yleensä määritellä taloudellista arvoa

2. Luonto ei voi tarjota näitä ihmiselle välttämättömiä ”palveluja”, jos sen monimuotoisuus      vähenee. Ekosysteemissä kaikilla paloilla on tärkeä tehtävä kokonaisuudessa.

3. Ihmisen talous ei toimi ilman luontopääomaa. Mutta nykyinen taloustiede perustuu siihen, että talous ja luonto toimivat toisistaan irrallaan, luontopääomaa ei lasketa bruttokansantuotteeseen.

4. Luontopääomaa on kadonnut valtavasti viime vuosikymmeninä, taloustaloustiede on syypää tähän.

5. Talousjärjestelmämme on kuormittanut luontoa kahdella tavalla: kulutamme kestämättömästi ja käytämme luontoa kaatopaikkanamme.

6. Luontopääoman tuotto on suurempaa kuin muiden pääomien tuotto. Tämä on hyvä asia. Mutta se ei näytä riittävän.

7. Ihmisen kysyntä ja luonnon tarjonta eivät ole tasapainossa.

8. Siis ihmisen talous ei toimi irrallaan luonnosta. Talouskasvua on rajoitettava suhteessa luonnon kantokykyyn.

9. On tehtävä suuria järjestelmätason muutoksia. Verojen ja regulaatioiden uudistuksien lisäksi tarvitaan bruttokansantuotteen laajentamista mittarina, kiertotalouden edistämistä ja jätteen tuottamisen vähenemistä.

10. On lopetettava luontoa rasittavat tuet.

Toinen talous perustuu pääasiassa naisten tekemään palkattomaan työhön. Se on patriarkaalisen yhteiskunnan ikiaikainen käytäntö. Kolmas talous puolestaan perustuu luontopääomaan, jota ihminen ei ole suostunut puolustamaan, koska on oppinut luonnosta saamansa energian avulla kasvattamaan jatkuvasti talouttaan ja uskoo voivansa tehdä niin edelleen, rajattomasti, luontopääoman varassa. Mikään ei näytä muuttuvan taloustieteen leikkitodellisuudessa tulevaisuudessakaan, vaikka tietoa muutoksen tekemisen perusteiksi on jo yllin kyllin. 

Taloustiede uskontona

Selittääkö taloustieteen muuttumattomuuden se, että talouden miesten taloustiede onkin länsimaiden hallitsevin uskonto, ei siis tiede lainkaan? Näin ainakin väittää Marcal (2021, 149.) ja perustelee tämänkin väitteensä aukottomasti viittaamalla arvostettuihin taloustieteilijöihin kuten Robert H. Nelsoniin (2002).

Tämäkin vielä, huokaan Marcalin kirjaa lukiessani. Vaikka kirja on hyvin kiinnostava ja opettavainen, alan loppua kohden kyllästyä lähes hurmokselliseen hehkutukseen, runsaaseen toistoon ja häkellyttäviin esimerkkeihin. Koko ajan vaanii mielessäni epäilys teoksen luotettavuudesta. Kysymys saattaa kuitenkin olla myös omasta, lapsenomaisesta tiedeuskostani. Erikoisesti minua häiritsee smithiläisen taloustieteen satumainen pysyvyys ajassa. Minusta tieteellisesti tutkittu tieto on niin turvallista juuri siksi, että se muuttuu koko ajan. Tiede on itseään korjaavaa toimintaa ja yhteistoimintaa kaikkien tietoa etsivien kesken. Se ei lepää perinteen varassa, vaikka lankeaakin joskus nostalgiaan. Vain uskonnot ovat ikuisia, jos nekään. 

Rauhoittavaa onkin sitten lukea kirjan lopusta, että taloustiede on nykyään länsimaiden vahvin uskonto. Sen edeltäjät eivät olleet luonnontieteen tai matematiikan suurten klassikoiden, vaan pikemminkin Tuomas Akvinolaisen ja Martin Lutherin kaltaisten teologien perillisiä, ja he tarkastelivat tutkimuskenttäänsä messiaanisin käsittein. He uskoivat rahan ratkaisevan ihmisen suurimmat ongelmat, ja että heidän tehtävänsä oli julistaa tätä ilosanomaa kaikkialle maailmaan. (Marcal 2021, 148.) Hän viittaa tässä yhteydessä Nelsoniin. 

Robert H. Nelson (1944 – 2018) oli amerikansuomalainen Marylandin yliopiston taloustieteen professori. Hänen viimeiseksi jääneen luentonsa aihe oli taloustieteen ja uskonnon suhde. Sen hän piti Helsingin yliopistossa 12.12.2018. Luennossaan hän sanoi, että talouspuheen ilosanoma on viime aikoina kriisiytynyt. Siitä merkkeinä hän piti mm. Donald Trumpin presidenttiyttä Yhdysvalloissa ja Ison – Britannian brexitiä.

No, vaikka se ei ihan niin mennytkään, kuin Adam Smith uskoi, ja monet taloustieteen teoriat on jo osoitettu vääriksi, on talouden miesten taloustiede uskontonakin tehnyt myös paljon hyvää yhteiskunnassa, kuten muutkin uskonnot. Tieteenä siihen on kaiketi kuitenkin lupa odottaa radikaaleja muutoksia aivan lähitulevaisuudessa.

Lähteet

Marcal, K. 2021. Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen? – Tarina naisista ja taloudesta. (Ruotsinkielinen alkuteos 2012.) Suom. Elina Halttunen-Riikonen. Eurooppalaisen filosofian seura ry / niin & näin, Talinna.

Merimaa, J. 2019. Robert H. Nelson piti viimeisen luentonsa Helsingissä. https://www.sitra.fi/uutiset/uraauurtava-talousraportti-julki-tassa-101-asiaa-jotka-siita-on-hyva-tietaa/

Peljo, J. ja Korja, M. 2021. Uraauurtava talousraportti julki – tässä 10+1 asiaa, jotka siitä on hyvä tietää. https://www.sitra.fi/uutiset/uraauurtava-talousraportti-julki-tassa-101-asiaa-jotka-siita-on-hyva-tietaa/

Smith, A. Kansojen varallisuus. 2015. (Englanninkielinen alkuperäisteos 1759.) Suom. Jaakko Kankaanpää. 

Tulevaisuuden tutkimisen ja sen tekemisen ristiriitaisista pyrkimyksistä

by Seija Kojonkoski-RännäliTutkimus / Yhteiskunta

Tekijällä on tekemisessään ristiriitaisia pyrkimyksiä

Ennen teollistumisen aikaa kaikki tavara tehtiin pääosin käsin. Esimerkiksi vaatteiden kohdalla se tarkoitti sitä, että ne pyrittiin tekemään paitsi materiaalia säästäen myös aikaa kestämään. Voidaan sanoa, että tämä oli vaatteiden käyttökelpoisuuden lisäksi niiden tekemisen tärkein pyrkimys. Materiaali oli pääosin luonnosta saatua, joten kestävät, kierrätettävät ja korjauskelpoiset tuotteet säästivät myös luontoa ja maatuivat loppuunkäytettyinä takaisin luontoon.

Mutta käsityö on hidasta ja kallista. Siihen aikaan ihmiset hankkivatkin uutta harvoin ja korjasivat vanhaa usein. Se oli välttämätöntä, kun esimerkiksi talvitakki maksoi 70 vuotta sitten 8000 mk eli nykyisillä työtunneilla työmiehen kuukauden palkan (Markus Hannula, 2021). Siihen oli takin tarvitsijan tyytyminen, sillä käsin tekijän tärkein pyrkimys (intentio) on tehdä hyvää hyvin. Hän myös “antaa kasvot” tuotteen laadulle ja kantaa vastuun tekemisestään (Kojonkoski-Rännäli 1995).

Teollisena aikana ihmisistä tuli kuluttajia. Kuluttaja haluaa ostaa usein uutta ja halpaa. Käsin tekijästä tuli teollinen tuottaja ja yrittäjä. Hänelle onkin nyt mahdollista vastata kuluttajan vaatimuksiin, ja se sopii hänelle hyvin, koska silloin kauppa käy ja pyörät pyörivät.

Esimerkiksi uusia tekokuituja ja niiden värjäämiseen tarvittavia tekstiilivärejä voidaan tehdä nopeasti paljon. Niin syntyy teollisesti myös aina uusia vaatteita niitä vaativille kuluttajille nopeasti ja halvalla. Mutta ne syntyvät usein käyttämällä uusiutumattomia luonnovaroja, kuten öljyä, ja jäävät lyhyen käyttöikänsä jälkeen saastuttamaan häviämättömänä jätteenä luontoa.

Kukaan ei kuitenkaan tunnu kantavan siitä huolta eikä vastuuta, koska tuottajalle eli yrittäjä-tekijälle taloudellisen voiton saaminen on tärkein eli konstitutiivinen pyrkimys. Muitakin pyrkimyksiä hänellä voi olla, mutta ne ovat toissijaisia. Kyllähän toimeentulo on myös käsityön tekijän yksi pyrkimys, mutta ei se tärkein, vaan toissijainen eli regulatiivinen pyrkimys.

Uusien teknisten tekemisentapojen kehittyminen on aiheuttanut sen, että ihmisen ahneus tekijänä on voittanut hänen halunsa tehdä laadukkaita ja sekä ajallisesti että eettisesti kestäviä tuotteita.

On tullut aika ratkaista ristiriidat

Maanantaina 11.10.21 alkoi YK:n luontokokouksen ensimmäinen osa. Sitä isännöi Kiina. Kokouksen tehtävänä on pysäyttää luonnon monimuotoisuuden häviäminen.

Se on siis kokouksen konstitutiivinen pyrkimys, jonka tulisi olla kaiken tulevaisuuden tekemisen taustalla. Suomea siellä edustaa pääneuvottelija Marina von Weissenberg. Meillä on lupa odottaa, että hän tekee kokouksessa kaikkensa sen hyväksi, että maailmanyhteisö voi lähiaikoina ottaa harppauksen kestävyyskriisin ratkaisemisessa, sillä me Suomessa olemme tässä suhteessa optimistisia Sitran tuoreen Tulevaisuusbarometrin mukaan, ja Suomen työ valtiovarainministerien ilmastokoalition vetäjänä on jo kerännyt kiitosta. Mutta helppoa se ei tule olemaan.

von Weissenberg sanoi Helsingin Sanomien haastattelijalle (9.10.2021) tätä elämänsä tähän asti tärkeintä tehtävää koskien:

“Ihminen on ahne. Mutta se haluaa myös tehdä asioille jotakin.”

Tuohon lausumaan sisältyy vaikea totuus: kun ihminen tekee jotain, hänellä on tekemiselleen usein ristiriitaisia päämääriä. Silloin on päätettävä, mikä niistä toteutetaan ja mikä jää toteutumatta. (Petra Pelli 9.10,2021; Oras Tynkkynen ja Mari Pantsar 16.10.2021)

On mielenkiintoista nähdä, mikä näiden neuvottelujen perusteella osoittautuu tulevaisuuden tekijöiden konstitutiiviseksi eli sisäisesti tärkeimmäksi pyrkimykseksi. Onko se ihmisen ahneuden tyydyttäminen ja sitä palvelevan tulevaisuuden tekeminen uusien innovaatioiden ja tekniikan avulla?

Vai onko se luonnon pelastaminen ja sille aiheuttamiemme vaurioiden mahdollisimman täydellinen korjaaminen vaikka se, uusien innovaatioiden ja tekniikan lisäksi, edellyttää myös ihmisen itsensä radikaalia muuttumista?

Käytäntöjemme konstitutiivisista ja regulatiivisista pyrkimyksistä Sami Pihlströmin mukaan

Artikkelissaan “Miksi oikeastaan teemme niitä asioita, joita teemme?” (2020) Sami Pihlström sanoo, että kun yritämme ymmärtää inhimillistä toimintaa kannattaa kiinnittää huomiota siihen miksi oikeastaan / viime kädessä / loppujen lopuksi teemme juuri niitä asioita, joita teemme. Mikä pohjimmaltaan ohjaa toimintaamme? Mitkä ovat sisäisiä eli konstitutiivisia pyrkimyksiämme, joihin sitoutuminen olennaisesti määrittää käytäntöjämme?

Tällaista tarkastelua hän sanoo eräänlaiseksi pragmaattiseksi analyysiksi. Pihlström selvittää asiaa vertaamalla shakinpelaajien toimintatapaa heidän pelatessaan suuryhtiöiden johtajien toimintatapaan heidän johtessaan yritystään. Hän arvelee, että jos shakinpelaajilta kysyttäisiin, kumpi heidän pelissään on ensisijainen tavoite, matin tekeminen vastustajan kuninkaasta vai upseerien kehittäminen nopeasti peliin keskustan haltuunottamiseksi, he vastaisivat, että kyseiset tavoitteet ovat vertailukelvottomia, niitä ei voi asettaa samalle viivalle. Molemmat ovat tärkeitä, mutta matin tekeminen vastustajasta eli voittaminen on pelin konstitutiivinen päätarkoitus. Siihen on pelaajien sitouduttava, jotta yleensä voivat pelata. Kaikki muut tavoitteet palvelevat voittamista regulatiivisina tavoitteina.

Sama pätee yritysten kohdalla. Kun yritysjohtajille tehtiin talvella 2019-2020 kyselyitä, joissa asetettiin vertailtaviksi voiton tuottaminen omistajille ja mm. yhteiskunnallisesti vastuullinen toiminta tai henkilöstön hyvä kohtelu, joutuivat he vertailemaan keskenään vertailukelvottomia asioita, jotka kaikki ovat monen yrityksen tavoitteita, mutta eri tasoilla.

Voiton tuottaminen omistajille on yrityksen pääpyrkimys eli konstitutiivinen piirre yrityksen toiminnassa, muut hyvät tavoitteet voivat kyllä olla mukana toimintaa säätelevinä, regulatiivisina tavoitteina, jos ne tukevat tätä päätavoitetta, jota ilman yritys ei määritelmällisesti ole olemassa.

Tulevaisuuden tutkimus tulevaisuuden tekemisen taustalla

Tulevaisuuden tutkimus on yliopistollinen tutkimusala. Yliopistolaissa, sen 2 §:ssä, sanotaan, että yliopiston tehtävä on

“edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.”

Pihlströmiin tukeutuen voidaan siis sanoa, että yliopiston konstitutiiviset päämäärät tai pyrkimykset liittyvät vapaaseen tutkimukseen, sivistykseen, opetukseen ja kasvatukseen. Näihin liittyy silloin myös tulevaisuuden tutkimus.

Tämä tarkoittaa, että tutkimus tai tutkija ei voi antaa kenellekään
ohjeita siitä, miten jotain pitää tehdä. Tässä yhteydessä puhutaan myös perustutkimuksesta. Näin ollen tulevaisuuden tekijöiden pyrkimykset ovat regulatiivisia.

Soveltavaan tutkimukseensa perustuen he ratkaisevat, millä välineillä, millä taidoilla ja miten tulevaisuutta tekevät. Heidän velvollisuutensa on kuitenkin myös tehdä selväksi se, mitkä tulevaisuuden tutkimuksen esiintuomat konstitutiiviset pyrkimykset ovat heidän käytäntöjensä regulatiivisten pyrkimysten taustalla. Silloin mahdolliset ristiriidat tulevat esille.

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.


Lähteet

Hannula M., “Ennen tavara tehtiin kestämään, mutta se maksoi”, HS 9.10.21 C17.

Kojonkoski-Rännäli, S. 1995. Ajatus käsissämme. Käsityön käsitteen merkityssisällön analyysi. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja C. Osa 109

Pelli P., Pääneuvottelija: “Jos Kiina ei ole tämän takana, me olemme pulassa”, HS 9.10.21 A16.

Pihlström, S. Miksi oikeastaan teemme niitä asioita, joita teemme? Huomioita käytäntöjemme konstitutiivisista ja regulatiivisist pyrkimyksistä. Tiedepolitiikka 1/20, 53-58.

Tynkkynen Oras ja Mari Pantsar, “Tulevaisuususko voi päihittää pessimismin”, HS 16.10.21 C19.

Tekstin kuva: Lauri-Henrik Jalonen

Tagged : / /

Tulevaisuuden tekeminen ja ihmisen ajattelun tavat

by Seija Kojonkoski-RännäliKlassikot / Yhteiskunta

Tekemisen välttämättömyys

Tulevaisuuden tutkijoilla on ollut tapana korostaa, että tulevaisuus ei tule vaan se tehdään. Niin se varmaan onkin, mutta millainen on tulevaisuuden tutkijoiden ajattelutapa sen tekemisen taustalla?

En tiedä, onko siihen paljonkaan paneuduttu, mutta ainakin Pentti Malaska on tätäkin asiaa pohtinut. Hänelle tulevaisuuden ajatteleminen oli tulevaisuuteen katsomista erilaisten ajattelutapojen tai asenteiden kautta, alistuen tulevaan, etsien eri mahdollisuuksia, sopeutuen ja suunnitellen tai sitten luovasti ja visionäärisesti. Olen ymmärtänyt, että Malaska itse piti viimeksi mainittua ajattelutapaa suositeltavana. (Wilenius & Pouru 2018.)

Malaskan rohkaisemana väitän, että ihmiset yleensä, ja tulevaisuuden tutkijat siinä missä muutkin, ovat niin innostuneita tekemiseen, ettei heillä ole juurikaan malttia miettiä sitä, millaiseen ajattelutapaan tai asenteeseen tuo tekeminen kulloinkin perustuu. Ja tekevä ihminen ajattelee aina laskevasti, koska hän haluaa tekemällä saavuttaa jotain ja saada aikaan tiettyjä asioita. Joskus tarvittaisiin kuitenkin myös mietiskelevää ajattelua, että osaisi jättää silleen. (Heidegger, 1991). Näyttää siltä, että meiltä puuttuu, tai olemme menettäneet, kyvyn ajatella mietiskelevästi.

Tulevaisuuden tutkijoita ei kuitenkaan sovi syyllistää heidän innostaan tehdä, kehittää ja innovoida tulevaisuutta eikä silloin myöskään heidän laskevasta (laskelmoivasta) ajattelutavastaan. Me ihmiset nyt vaan olemme sellaisia, me toteutamme elämäämme tekemällä. Olen sanonut sitä tekemisen intentioksi (Kojonkoski-Rännäli 1995). Tunnettu latinankielinen lentävä lause ilmaisee asian ytimekkäästi: Navigare necesse est, vivere non est necesse. Rauman kielellä se kuulostaa suomenkielisestä kuulijasta innostavan uskottavalta: Seilat snuu o määr, ei elämine olekka nii nuukka.

Kun ihminen tekee, hän tekee yleensä itselleen ja kaltaisilleen mieluisia asioita, myös tulevaisuuttaan hän pyrkii muokkaamaan mahdollisimman mukavaksi ja helpoksi nimenomaan meille ihmisille. Olemme kuitenkin tulleet nyt tilanteeseen, jossa ihmiselle mukava ja mieluisa saattaa olla muulle olevalle hyvinkin pahaa, jopa tuhoisaa. Siksi ihmisen on opittava ajattelemaan myös mietiskellen, koska hänen on osattava jättää tarvittaessa myös silleen. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Tähän kysymykseen yritän seuraavassa vastata Heideggerin filosofian pohjalta.

Heideggerin filosofian tulkinnan vaikeudesta

Gelassenheit on nimeltään puhe, jonka Heidegger piti kotiseudullaan Messkirchenissä säveltäjä Kondarin Creutzerin muistoksi vuonna 1955. Juha Varton mukaan se on Heideggerin oudoin ja siksi myös selitellyin kirjoitus. Sen päätarkoitus näyttää olleen osoittaa kuulijoille länsimaisen ajattelun tradition surkea tila. (Varto 1991.)

Heideggerin saksankieli on täynnä “kääntymättömiä” metaforia ja hän käyttää myös saksankielen mahdollisuutta “saada sana kuulostamaan muistuttavalta mutta ei paljastavalta”, sanoo hänen kääntäjänsä Reijo Kupiainen (1991). Tämä kertoo siitä, miten vaikeaa on käyttää Heideggerin filosofiaa ilmiöiden ymmärtämiseksi ja selittämiseksi, ainakin sen synnyinseudun ulkopuolella.

Kupiainen selviää tilanteesta kertomalla, että hän edellyttää käännöstään luettavan vain alkutekstin rinnalla. Samaan apuun on turvauduttava jokaisen, joka käyttää Heideggerin filosofiaa työnsä lähteenä.

Siitä on se iso ilo, että se mahdollistaa selvitettävien ilmiöiden monipuolisen tulkinnan ja samalla laajan näkemyksen niistä, tällä kertaa siis länsimaisen ihmisen ajattelun tavoista. Suomenkieli sopii Heideggerin tekstin tulkintaan mielestäni erityisen hyvin, koska se, nopeasta muuttumisestaan huolimatta, vieläkin on hyvin ilmaisuvoimaista. Juha Varto on tehnyt ansiokkaan tulkinnan Heideggerin tarkoittamasta laskevasta ja mietiskelevästä ajattelusta. Tässä yhteydessä käytän hänen tulkintaansa apunani.

Laskeva ajattelu ja mietiskelevä ajattelu Heideggerin teorian mukaan

Laskevassa ajattelussaan ihminen ajattelee aina ratkaistavia ongelmia jossakin puitteessa, siis tietynlaisina ongelmina. Fysikaalisissa puitteissa, eli sysikaalisesti tarkasteltuna, kaikki ongelmat ovat fysikaalisia ja filosofisesti takasteltuina taas filosofisia. Tällaiseen ajattelutapaan liittyy ajattelijan tahto, hän tahtoo tietää, mikä se on tuo ilmiö, miten sitä voisi kehittää, muuttaa, parantaa tai miten sen voisi eliminoida.

Mietiskelevässä ajattelussa ei ajattelijan tahto ole läsnä. Kysymykset ja ongelmat eivät näyttäydy hänelle vain yhdenlaisina / tietynlaisina joissain puitteissa. Ajattelu on siksi pikemminkin pyrkimystä päästää todellisuus mieleen, kuunnella alkuperäistä yhteenkuuluvuutta, joka ihmisen ja todellisuuden välillä on, ei valloittaa todellisuutta aktiivisesti.

Laskeva ajattelu on suunnittelua, laskelmointia ja soveltamista. Se syntyi silloin, kun loimme Luonnosta objektin ja avasimme mahdollisuuden käsitellä Luontoa välineellisesti, ja kun tekniikasta tuli tähän tarkoitukseen mahtava väline. Nyt emme enää oikein edes kykene näkemään luontoa muulla tavoin kuin objektina. Me kuitenkin tarvitsemme myös mietiskelevää ajattelun tapaa eettisiä, moraalisia ja arvottavia toimiamme varten. Onhan niin, että ongelmallisissa tilanteissa, joihin olemme jo joutuneet tällä planeetalla, Luonto ja ihminen ovatkin yhtäkkiä yhtä.

Mietiskelevä ajattelu antaa meille mahdollisuuden siihen, ettemme näe vain yhtä tapaa toimia ainoana oikeana ja välttämättömänä tapana. Se antaa mahdollisuuden Gelassenheit-asenteeseen, odottamiseen ja avoimuuteen todellisuudelle. Se on vastakohta työn ja tuotannon etiikalle, joka koko ajan vaatii suorituksia ja tuloksia. Mietiskellen ajatteleva ihminen vain antautuu ja avautuu, lepää ja odottaa, jättää huomiotta ja päästää sisään. (Varto 1991.)

Ihmisen kaipuu oppia ajattelemaan mietiskellen
(Jälkiviisaita esimerkkejä ajastamme)

“Tulevaisuus ei vaadi ajattelua”

Näin otsikoi Timo P. Kylmälä artikkelinsa Tieteessä tapahtuu -lehdessä vuonna 2019. Artikkelissa hän selvittää Hannah Arendtin näkemyksiä ajattelusta. Arendt oli Heideggerin juutalaissyntyinen oppilas ja politiikan tutkija, joka joutui pakenemaan Saksasta Yhdysvaltoihin 1930-luvulla.

Arendtiin vedoten Kylmälä väittää, että tietäminen ja ongelmanratkaisu eivät vaadi ajattelua. Ne ovat “raakaa kognitiivista aivovoimaa”, joka liittyy valmistamisen aktiviteettiin. Valmistaminen palvelee käytännön tarpeita ja joutavaa uteliaisuutta. Siinä pyritään rajattuun päämäärään, ja tekemisen prosessi loppuu, kun tavoite on saavutettu.

Ajattelemista sen sijaan tarvitaan taideteosten lähteenä ja se ilmenee kaikissa suurissa filosofioissa. Siinä ei ole loppua eikä muuta päämäärää kuin se itse. Se ei myöskään tuota tuloksia. Teollisen ajan alusta alkaen me emme ole oikeasti ajatelleet ollenkaan. Siksi olemme nyt umpikujassa, jossa käymme epätoivoista selviytymiskamppailua ihmisen omaa luomisvoimaa vastaan. Mietiskelevä ajattelu, eli siis varsinainen ajattelu, olisi tässä vaiheessa vain hämmentävää (Kylmälä 2019.).

“Olisikohan kannattanut jättää tekemättä, kun pakkoa ei ollut?”

Näin kysyy avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja kolumnissaan, ja sama kysymys sisältyy myös arkkihiippakunnan piispa Mari Leppäsen kolumniin. Molemmat julkaistiin sattumoisin samana päivänä 27.7.2021. Kumpikaan heistä ei kiistä tutkitun tiedon merkitystä päätöksenteossa tai muissakaan elämäämme koskevissa ratkaisuissa, mutta vivahde kaipuusta mietiskelevän ajattelun ja myös silleen jättämisen kyvyn perään häivähtää molempien kannanotoissa.

Esko Valtaoja puhuu huippu-urheilun aallonpohjasta vastikään pelattujen jalkapallon EM-kisojen, Tokion Olympialaisten ja jääkiekon MM-kisojen yhteydessä. Hän toteaa, että pääroolia niissä on näytellyt ihmisen raha- ja maineenahneus. Ei tullut Suomelle mitaleita, mutta tuli yli tuhat koronatartuntaa. Kisojen kustannukset ylittivät hulppeasti kaikki edelliset satsaukset ja kansalle jää suunnaton velkataakka. Itsevaltiaat saavat runsaasti kyseenalaista mainetta, korruptio rehottaa ja “voittamisen hinku” ajaa urheilijat käyttämään doping-aineita. “Olisikohan kannattanut jättää tekemättä, kun pakkoa ei ollut?” (Valtaoja 2021.)

Mari Leppänen viittaa nöyryyden ja avoimuuden puutteeseen ihmisen toiminnassa. Hän sanoo, että tarvitaan kokonaisvaltaisempaa uskontulkintaa. Meidän on entistä enemmän puolustettava elämän eheyttä, nähtävä luonnon pyhyys ja sitouduttava kohtuullisempaan elämäntapaan. “Olemme tulkinneet väärin ihmisen paikan luomakunnan valtiaana – ihmisenä, jolla on loputtomat tarpeet.” (Leppänen 2021.)

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet

Heidegger, Martin, 1991, Silleen jättäminen, suomeksi tulkinnut Reijo Kupiainen. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta. Vol. XIX.

Kojonkoski-Rännäli, Seija, 1995. Ajatus käsissämme. Käsityö käsitteen merkityssisällön analyysi. Turun yliopiston julkaisuja, sarja C, osa 109.

Kupiainen, Reijo, 1991. Suomentajan huomautus.Teoksessa Martin Heidegger, Silleen jättäminen, suomeksi tulkinnut Reijo Kupiainen. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta. Vol. XIX, 19.

Kylmälä, Timo P., 2019. Tulevaisuus ei vaadi ajattelua. Tieteessä tapahtuu 5/19, 11 – 19.

Leppänen, Mari, 2021. Paha hiipii keskelle pyhää. Kolumni HS 27.7.2021.

Valtaoja, Esko, 2021. Urheilun aallonpohjassa sukeltavat parhaat huulirasvat, mömmöt ja helteen tappamat stadioninrakentajat. Kolumni TS 27.7.2021.

Varto, Juha, 1991. Heidegger ja salaisuus. Teoksessa Martin Heidegger, Silleen jättäminen, suomeksi tulkinnut Reijo Kupiainen. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta. Vol. XIX, 3 – 17.

Wilenius Markku & Puoru Laura 2018. Futures thinking and visionary management. Teoksessa Pentti Malaska Avisionary and Forerunner. Edited by Laura Pouru, Markku Wilenius, Karin Holstius, Sirkka Heinonen. Tulevaisuuden tutkimuksen seura ry. Future Series 9, 137 – 148.

Tagged : / /

Vastuullinen tekoäly?

by Seija Kojonkoski-RännäliYhteiskunta

Käsitteistä tiedon jakamisessa

Ihmiset käyttävät käsitteitä kommunikoidessaan keskenään, myös silloin, kun on kysymys tiedon, uskomusten tai erilaisten näkemysten jakamisesta. Puheessa ja kirjoituksessa käsitteet ovat sanoja, jotka eri ihmiset voivat tulkita ja ymmärtää eri tavoin. Siksi puhujan ja kirjoittajan on tärkeää selvittää käyttämiensä käsitteiden merkitys viestinsä vastaanottajille.

Luonnontieteessä ei viestinnässä välttämättä tarvita niin paljon sanoja kuin humanistisissa tieteissä, koska niissä faktat usein voi ilmaista matemaattisina kaavoina ja tilastollisena numerotietona. Ilmaisu on silloin hyvin tarkkaa ja täsmällistä, eikä erilaisia tulkintoja pääse syntymään. Tällainen tieto kumuloituu vertikaalisesti eli uusi tieto kumoaa aina entisen, mikä myös lisää yksiselitteisyyttä.

On selvää, että kun tiedon välittämiseen tarvitaan paljon sanoja, niiden erilaiset tulkintojen, ja myös tutkijan alkuperäisen tarkoituksen väärinymmärtämisen mahdollisuus lisääntyy. Sen lisäksi humanistinen tieto kumuloituu horisontaalisesti, eli uusi tieto ei kumoa entisiä tutkimustuloksia, vaan asettuu niiden rinnalle laajentaen näkemystä kyseisestä ilmiöstä ja mahdollistaen sen entistä paremman ymmärtämisen. Tietysti tämäkin lisää useiden toisistaan poikkeavien näkemysten syntymistä.

Tulevaisuuden tutkimus on monitieteinen tieteenala. Siellä tieteen “kaksi kulttuuria” (C.P. Snow, 1959, 1964, 1993, suomeksi 1998), luonnontieteet ja yhteiskunnallis-humanistiset tieteet toimivat ikäänkuin samassa toimitilassa ja kommunikoivat vilkkaasti keskenään. Käytettyjen käsitteiden merkityksen määrittely on silloin erityisen tärkeää.

Vastuullisen tekoälyn vaatimat mekanismit?

Turun yliopiston äsken ilmestyneessä Aurora-lehdessä esitellään kahdeksan eri tiedekunnan tutkijaa, joiden kerrotaan ratkaisevan “huomisen haasteita!”. Yksi heistä on apulaisprofessori Matti Mäntymäki Turun kauppakorkeakoulusta. Hän toimii vastuullisena johtajana Turun yliopiston koordinoimassa Artificial Intelligence Governance and Auditing (AIGA) hankkeessa.

Tässä hankkeessa on tarkoitus selvittää, miten tehdään eettinen tekoäly. Mäntymäki sanoo, että tätä varten on ymmärrettävä vastuullisen tekoälyn vaatimat mekanismit. (Aurora 1/21, 17-19.) Kysymys on siis ihmisen tekemän tuotteen vastuullisuudesta. Seuraavassa tarkastelen lyhyesti vastuullisuuden käsitettä ihmisen tuottamistoiminnan yhteydessä Martin Heideggerin filosofian valossa.

Tuottaminen esille-tuomisen-tekona Heideggerin mukaan

Ihmisen tuottava tekeminen, kaikilla erilaisilla tekniikoilla, on Heideggerin mukaan esille-tuomista (her-vor-bringen) olevaisesta eli physiksestä. Se poikkeaa kuitenkin luonnossa tapahtuvasta esille-tulemisesta. Luonnossa esille-tuleminen tapahtuu itsestään, ilman välineitä ja ilman tekijää, mutta ihmisen esille-tuomisen-teko on hänestä lähtöisin olevaa tuottamistoimintaa. “Sillä physiksenä läsnäolevan esille-tuomisen-teko on siinä itsessään, esim. kukan puhkeaminen kukinnassa. Sitävastoin käsityöllisesti ja taiteellisesti esille-tuodun, esim hopeamaljan esiin-tuomisen-teko ei ole siinä itsessään, vaan jossain toisessa, käsityöläisessä ja taiteilijassa”, sanoo Heidegger ja jatkaa, silti ihminen ei voi irrottautua physiksen kokonaisuudesta tekijänä eikä irrottaa siitä materiaalia, jota työstää. Eroksi luonnon ja ihmisen esille-tuomisen-tekojen välille jää vain se, että ihminen on teostaan vastuussa. Hänen tekonsa ei tapahdu itsestään, vaan “on hänessä”. (Heidegger 1985, 15.)

Pohdinta

Tässä päättelyssä on ongelmallista se, että ihminen, joka ei voi olla vastuussa omasta täällä-olostaan – hänhän on kuin kukka, joka puhkeaa itsestään – niin hänelle kuitenkin lankeaa vastuu kaikesta keinotekoisesta (artificial) täällä-olevasta. Hän on luomisen ihme, joka on saanut kyvyn ja taidon tuottamistoimintaan physiksestä, ja tämä kyky ja taito näyttää olevan hämmästyttävällä tavalla kumuloituvaa.

Ymmärrän, että päättelyssäni ”astun toisella jalalla” tieteestä uskontojen alueelle. Kummatkin ovat mielessäni keskeneräisinä. Ja filosofisena pohdintana tämä päättely lähenee myös taidetta, eikä se silloin ole tietämistä sen paremmin kuin uskomistakaan. Se vain kyseenalaistaa erilaisia näkemyksiä. Sekoitanko siis asioita pahemman kerran? Sitä en halua tehdä, siksi teen valinnan.

Valitsen Heideggeriä seuraten filosofisen käsitemäärittelyn vastuullisuuden käsitteelle ihmisen tuottamistoiminnan yhteydessä ja pohdintani tuloksena väitän, että jos puhumme vastuullisesta tekoälystä, on se epäonnistumaan tuomittu yritys ulkoistaa tekijän vastuu tehdylle, oma vastuumme tekemällemme tuotteelle. On syytä suostua tiedostamaan älykkyytemme vaarat. ”Suuret muutokset yhteiskunnissa ovat aina lähteneet liikkeelle tietoisuutemme, ei niinkään älykkyytemme, kasvusta” (Markku Wilenius, TS 16.4.21).

Mutta olen valmis kuulemaan myös muita määrittelyjä vastuullisuuden käsitteelle ja harkitsemaan näkemykseni muuttamista, jos se on hyvin perusteltua.

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet

Harju, S., Hyytiäinen, E., Kettunen, H., Monitieteisellä tutkimuksella ratkotaan huomisen haasteet. Aurora 1/21, 10-21.
Heidegger, M. 1985. Vorträge und Aufsätze.
Snow, C. P., 1998. Kaksi kulttuuria. Suom. Kimmo Pietiläinen.
Wilenius, M. Henkinen vireys valtaa maailmaa. Kolumni. TS 16.4.2021.

Tagged : / / /

Kun tulevaisuus on turvaton

by Seija Kojonkoski-RännäliYhteiskunta

“Kulttuuripiirissämme on tapahtunut syvällinen murros”

(Jukka Hautala, HS 6.1.21, A5)

Murros tarkoittaa kulttuurimme siirtymistä patriarkaalisesta ajasta jälkipatriarkaaliseen aikaan. Miehen vallankäyttö kodin uskonnon ja isänmaan asioissa, joka ikiajoista asti on ollut sukupuoleen sidottu, on väistynyt ja laki takaa sukupuolesta riippumattoman vallankäytön. Se miten ihminen elämässä pärjää ja pyrkimyksisään onnistuu ei myöskään ole enää vähään aikaa ollut niin vahvasti sidoksissa sukuun tai lähiyhteisöön kuin ennen. Yhteiskunta pyrkii luomaan tasavertaiset mahdollisuudet kaikille kansalaisille. Näin kirjoittaa Jukka Hautala, rovasti ja kirkolliskokouksen pappisedustaja, vieraskynäkirjoituksessaan.

Kun ihmisen valta-asema yhteiskunnassa, yhteisössä ja perheessä oli jo syntymässä varmistettu sillä, että hän on sukupuoleltaan mies, saattoi nuori mies-ihminen katsoa tulevaisuuteensa rohkeasti ja luottavaisena. Naisille tulevaisuus oli pelottavampi. Heidän oli pakko turvauta miehiin, kun mahdollisuudet vaikuttaa oman elämänsä tärkeisiin ratkaisuihin näyttivät kovin vaatimattomilta. Patriarkaalisessa kulttuurissa hallitsijat ja päättäjät sekä ideologioissa, kuten uskonnoissa, valtioissa että taloudessa olivat miehiä. Poikkeuksia tähän sääntöön oli hyvin vähän.  

Kulttuurin murros alkoi hitaasti hiipien, mutta on nopeutunut ajan mukana. Vaikka muutokset yhtäällä olivat merkittäviä, jäi niiden rinnalle pitkäksi aikaa vielä perinteisten arvojen ja totuttujen tapojen tukemia vanhoja käytäntöjä. Suomessa esimerkiksi kansanopetus koski alusta alkaen kaikkia lapsia, mutta yliopistot avautuivat naisille vasta paljon myöhemmin. Naisten korkea koulutus ja helpottuneet urakehitysmahdollisuudet ovat muodostuneet uhkatekijöiksi patriarkaaliselle vallankäytölle vasta viime vuosina. Nyt näemme joka päivä uutiskuvia papeista, piispoista, ministereistä, maailmanlaajuisten yhteisöjen puheenjohtajista ja talousjohtajista, jotka ovat naisia. Nyt on miesten vuoro pelätä tulevaisuutta, ja heidän pelkonsa on suuri. Ne pelkäävät eniten, joilla on eniten menetettävää. 

“Länsimainen demokratia on tässä historiansa vaiheessa kehittynyt niin, että se ylittää joidenkin kansalaisten sietokyvyn” 

Johanna Korhonen, HS 14.2.21, B10

Otsikossa mainitut kansalaiset edustavat tilastojen mukaan noin kolmasosaa kaikista kansalaisista ja kuuluvat persoonallisuustyyppiin, jolla on autoritaarinen taipumus. He ovat ihmisiä, jotka pitävät järjestyksestä ja ennustettavuudesta, säänöistä, selkeistä hierarkioista, tottelemisesta, palkinnoista ja rangaistuksista. He ovat vähemmistönä kansalaisten joukossa, mutta silti vaarallisia yhteiskuntarauhan kannalta, sillä he pelkäävät. Politiikantutkija Karen Stennerin mukaan heidän mielestään ne asiat, joita enemmistö pitää demokratian saavutuksina – kuten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus – ovat tälle vähemmistölle todiste yhteiskunnan rappiosta. Heidän kannaltaan tasa-arvo on mennyt jo aivan liian pitkälle. Yhdenvertaisuus tuhoaa luonnolliset hierarkiat. Kirkon aseman heikentyminen johtaa moraalittomuuteen ja maahantulijat vaarantavat turvallisuuden.

Kulttuuritoimittaja Jussi Ahlroth kirjoittaa samasta asiasta Lauantaiesseessään “Kun ihmiskuva kapenee, yhä harvempi kokee kuuluvansa joukkoon” (HS 13.2.21, C6). Hän viittaa Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen kirjaan Mikä liberalismia vaivaa? (Kosmos 2020), jossa kerrotaan, että liberalismi korostaa yksilön vapautta valita monista vaihtoehdoista ja markkinoiden vapautta mahdollistaa tämä yksilön vapaus. Se puolestaan edellyttää – ja myös oikeuttaa – talouden ja kehityksen jatkuvan kasvun. Kilpailu on silloin tietysti luonnollista, ja sitä perustellaan tietynlaisella tulkinnalla tieteen ihmiskuvasta. Tuo ihmiskuva on kuitenkin kapea eivätkä suinkaan kaikki koe siihen sopivansa. Syntyy ihmisryhmiä, jotka jäävät ulkopuolisiksi eivätkä löydä itselleen merkityksellistä paikkaa yhteiskunnassa tai yhteisössä. He kokevat itsensä osattomiksi ja osattomuus ahdistaa – ja pelottaa.

Millaista tulevaisuutta pitäisi rakentaa, jotta pelkäävät ihmiset eivät vaarantaisi yhteiskuntarauhaa tai syrjäytyisi yhteiskunnasta?

Etsiessään neuvoa siihen, miten autoritaarisen taipumuksen omaavia ihmisiä voitaisiin auttaa ahdistuksessaan, joka ajaa heitä syrjäytymään yhteiskunnasta ja käyttäytymään agressiivisesti muita kohtaan Johanna Korhonen tukeutuu politiikan tutkija Karen Stennerin tutkimuksiin. Stennerin mukaan autoritaarisesti suuntautunut vähemmistö yhteiskunnassa muuttuu poliittiseksi voimaksi siinä vaiheessa, kun heidän pettymyksensä elämään on kolminkertainen: ensiksikin he pettyvät johtajiin, jotka ajavat vain omaa etuaan ja edistävät tieten tahtoen kaaosta, toiseksi he pettyvät omaan yhteisöönsä, jossa ei enää ole vain “meitä” vaan jonne on kulkeutunut ties mistä outoja ihmisiä, kolmanneksi he pettyvät siihen, että mitään yhteisiä arvojakaan ei enää näytä olevan, on vain sekalaista seurakuntaa, jossa kukin saa ajatella miten haluaa. Moniarvoisuudessa putoaa pohja kaikelta.

Vihjeet, joita Stennerin tutkimuksista löytyy näiden kolmesti pettyneiden ihmisten ahdistuksen lieventämiseksi ovat selkeitä ja yksinkertaisia. Hän on käyttäytymistieteilijä ja tietää, ettei ihmisten vakiintuneita ajatus- ja toimintatapoja voi muuttaa. Sen sijaan yhteiskuntia voidaan kehittää ottamaan huomioon, etteivät kaikki tunne oloaan kotoisaksi moniäänisessä ja monenkirjavassa demokratiassa. Tarvitaan enemmän resursseja maahantulijoiden kotouttamiseksi. Se nopeuttaa sopeutumista molemmin puolin. Tarvitaan rituaaleja, seremonioita ja muita yhteisyyden tärkeitä elementtejä. Tarvitaan enemmän tukea niille, joille yhteiskunta on liian mutkikas. Se tarkoittaa yhteisöllistä tukea sosiaaliurvaan, työelämään, asumisen ja opiskelun valintoihin, perhe-elämään ja talouden hallintaan. Monikaan ei tarvitse niin paljon valinnanmahdollisuuksia kuin nykyään on tarjolla. Stenner jopa ehdottaa, että tietoakin voitaisiin mieluummin vähentää kuin lisätä. 

Nämä ovat asioita, joista ehkä puhutaan liian vähän, kun tulevaisuutta suunnitellaan. Mutta ne ovat asioita, jotka lisäisivät pelkäävien ihmisten rauhaa ja turvallisuudentunnetta.

Kasvatustieteilijänä ja opettajana olen itse erityisen huolestunut koulun ja koulutuksen tulevaisuudesta, sillä koulutuspolitiikkaa on jo pitkään tehty teknisen kehityksen ja talouskasvun ehdoilla. On myös nähtävissä, että monet oppilaat ja opiskelijat tänä päivänä ovat peloissaa tulevaisuutensa puolesta. Siksi luen helpottuneesti hymyillen Tampereen yliopiston tutkijan, KT, dos. Antti Saaren tuoreen kirjan viimeisiltä sivuilta:

“Koulua on vuosisatojen ajan kritisoitu hyödyttömästä tiedosta ja sen vieraantuneisuudesta ympäröivästä arkitodellisuudesta, esimerkiksi nykyisen työelämän vaatimuksista. Mutta toisaalta vailla välitöntä ulkoista hyötyä olevia teoreettisia ja humanistisia oppiaineita on aina myös puolustettu. Teoreettisuus ja hyödyttömyys voidaan näet nähdä myös ihmisen toiminnan jaloimpina piirteinä. Tällöin esitetään, että tieteellisen tutkimuksen ja opetuksen tuleekin olla vapaata poliittisista, taloudellisista ja uskonnollisista vaatimuksista, sillä muuten se menettää moraalisen olemassaolonsa oikeutuksen Toisinaan voidaan siis sanoa, että koulu ja teoria todellakin ovat hyödyttömiä ja yhteiskunnasta irrallaan – ja hyvä niin!”

(Saari 2021, 189-190.)

Mutta tästä ehkä enemmän myöhemmin.

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet

Ahlroth, J. “Kun ihmiskuva kapenee, yhä harvempi tuntee kuuluvansa joukkoon”, Lauantaiessee, HS 13.2.2021, C6.

Hautala, J. “Sukupuoleen sidotun vallankäytön murros ahdistaa monia”, Vieraskynä, HS 6.1.2021, A5.

Korhonen, J. “Yksinkertaisesti liikaa”, Essee, HS 14.2.2021,B10.

Saari, A. 2021. Kasvatusteoria antiikista nykypäivään. Gaudeamus.

Blogin pääkuva: Seija Kojonkoski-Rännäli

Tagged : / /