Voiko tulevaisuus olla kohtuullinen?

Tulevaisuus on toiveita täynnä, siksi tammikuu on tulevaisuuskuukausi

Ihminen tarvitsee tietoa, tieteellistä hyvin perusteltua tietoa. Sen on oltava totta! Sen perusteella hän rakentaa maailmankuvaansa ja tekee toimintaansa koskevia valintoja ja ratkaisuja. Mutta ihmisellä on myös haluja, toiveita, haaveita ja utopioita, joiden toteuttamista ei aina voi tiedolla perustella. Siihen hän tarvitsee tarinoita ja myyttejä.

Anu Silfverberg kertoo Long Playn perjantaikirjeessään 24.12.2020, että koska kulunut vuosi on ollut “… sen verran hullu, että sen väistyminen on alkanut tuntua olennaiselta.” Hän otti selvää uudenvuoden juhlistamisen historiasta, koska kaipasi rituaaleja ja juhlallisia eleitä. Kävi ilmi, että kautta vuosituhanten ihmiset ovat mitä moninaisimmin rituaalein ja menoin juhlineet vuoden vaihtuessa jonkin uuden alkamista, vaikka ovat tienneet, että kaikki jatkuu kuin ennenkin. 

Juliaanisessa kalenterissa vuoden ensimmäinen kuukausi, ianuarius, sai nimensä Janukselta, uusien alkujen, porttien ja muutosten jumalalta. Silferberg sanoo, että se on mukava, pieni tieto. Uusi alku, avautuva portti, muutos, niitä kohti ihminen halajaa. Tammikuun latinankielinen nimi kertoo myytistä, joka lupaa, että toiveemme toteutuvat tulevaisuudessa, paremmassa tulevaisuudessa, ja se alkaa tammikuussa

Me haluamme kyllä tietoa, mutta myös myytit ja tarinat kelpaavat. Nekin tuntuvat tiedolta ainakin jos ne koskevat jotain pelottavaa tai toivottavaa. Sama pätee myös toisin päin. Me haluamme uskoa satuihin, vaikka tiedämme, että ne eivät ole totta, koska tosi elämä ei aina ole hauskaa. 

“Täällä on tonttuja”, kertoi äiti lapsistaan jouluvieraille, ja “tontut” hyppivät innoissaan paikalle. Yhtäkkiä pieni “tonttu” repäisi tonttulakin päästään ja hihkaisi: “Ei me olla oikeita tonttuja, tää on Napole!” (Oma muistoni jouluaatolta 2020.) Satu viehättää totuuden kaltaisena, mutta sillä on vissi ero oikeaan totuuteen verrattuna, jo lapsen mielessä.

Kun toiveet ovat kohtuuttomia

Tulevaisuuden tutkimuksen seuran julkaiseman Futura -lehden 3/20 teema on Kohtuullinen tulevaisuus. Kiitos siitä! 

Pääkirjoituksessa, Kohtuullistamalla toivottuun tulevaisuuteen, Eeva Houtbeckers, Sanna Ahvenharju ja Pasi Heikkurinen huomauttavat heti alkuun, että keskustelu asiasta on äärimmäisen ajankohtaista, sillä kohtuutta tarvitaan nyt jos koskaan. Kohtuullisuus on englanniksi riittävyys (sufficiency), mutta ylikuluttavissa maissa, kuten Pohjoismaissa, se kytkeytyy läheisesti myös termiin degrowth, kasvun purku. Kyseessä on siis negatiivinen näkökulma talouskasvun ensisijaisuuteen, kapitalismiin ja ylikulutukseen. Futura 3/20 artikkeleissa ja muissa kirjoituksissa kohtuullista tulevaisuutta käsitellään kolmesta eri lähtökohdasta, ne ovat väestö, vauraus ja teknologia. Tässä blogikirjoituksessani keskityn niistä vain kolmanteen eli teknologiaan.

Keskustelua tulevaisuuden kohtuullistamisesta on käyty jo kauan myös Suomessa. Tutkimusta sen tiimoilta on tehty paljon, tietoa ei puutu, mutta ylikuluttaminen ja talouskasvun ensisijaisuuden korostuminen poliittisissa ja taloudellisissa ratkaisuissa jatkuu edelleen etenkin hyvinvoivissa maissa, myös Suomessa. Seuraukset näemme jo ympärillämme ja koemme arjessamme. Silti me haluamme kuluttaa lisää, me haluamme vaurastua edelleen, ja meidän toiveemme näiden halujen tyydyttämisessä kohdistuvat kehittyvään teknologiaan. Sen avulla uskomme selviävämme. Se on kuin usko ylösnousemukseen tai kuin usko jälleensyntymiseen. Se on suuri, kohtuuton toive, jonka täyttymyksellä on hatarat perusteet. Silti monet asiantuntijatkin ovat varmoja siitä, että yhä ihmeellisemmäksi kehittyvä uusi teknologia toimii. Se pelastaa meidät ja maapallomme. Varmuus perustuu uskoon siitä, että ei tapahdu mitään odottamatonta. Mutta tosielämässä kuitenkin tapahtuu usein odottamatonta.

Varmuus toteutuu teoriassa, käytäntö on aina epävarmaa

John Dewey (1859 – 1952) käsittelee teoksessaan Pyrkimys varmuuteen (1999, alkuteos 1929) syitä sille, miksi tieto on länsimaisessa filosofiassa nostettu valmistamisen ja tekemisen yläpuolelle, puhtaan järjen toiminta käytännön toimien yläpuolelle. Hän tulee siihen tulokseen, että asia on perustavalla tavalla yhteydessä pyrkimykseen etsiä absoluuttista, järkkymätöntä varmuutta. “Käytännön toiminnan tunnuspiirre, joka on niin luonteenomainen ettei sitä voi eliminoida, on siihen liittyvä epävarmuus. Toiminnasta on sanottava: toimi, mutta omalla vastuullasi. Tulevaa toimintaa koskevat arvostelmat ja uskomukset eivät koskaan voi yltää kuin epävarman todennäköisyyden asteelle.” (Dewey 1999, 13-14.)

Silloin kun ihmisen tekemisen taito taipui teknologiaksi eli tiedoksi tekniikasta, tekeminen sai teoreettiselta tiedolta varmuutta, mutta ei päässyt irti käytännöstä, johon välttämättä liittyy epävarmuus. Varmuuden lisääntyminen antoi tekijälle kuitenkin luvan unohtaa kohtuus ja vastuu.  Ihmismielessä meni sekaisin tarpeet ja toiveet. Monet tutkijatkin ovat nykyisin varmoja hurjimpienkin toiveiden toteutumisesta uuden  teknologian avulla. Seuraavassa pari esimerkkiä tästä. Kolumnissaan Menestyksen vuosi, kaikesta huolimatta (TS 31.12.2020) Markku Wilenius puhuu koronaviruksesta ja ilmastonmuutoksesta hyvin toiveikkaasti kiinnittäen huomionsa rokotteiden nopeaan kehittelyyn ja globaalin yhteistyön lisääntymiseen tietotaidon käytössä. Hän ei mainitse mitään kulutuksen hillitsemisen tarpeellisuudesta eikä jatkuvan talouskasvun idean mielettömyydestä, eikä siitäkään miten ihmiskeskeistä on ollut kehitys, johon luonto nyt näillä kriiseillä vastaa. Vielä optimistisempi teknologisen tulevaisuutemme suhteen on professori Tapio Salakoski Turun yliopiston 100-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetyssä studia generalia-luentosarjaan kuuluvassa luennossaan Tekoälyvallankumous – miten se uudistaa elämämme. Hän kertoo työn tulevaisuutta koskevasta utopiastaan, jonka toteutuminen tekoälyn kehittämisen myötä on jo lähellä. Kyseessä on utopia, jonka antiikin vapaat miehet lausuivat jo länsimaisen kulttuurin syntyaikoina. Siinä koneet korvaavat orjat eli tekevät työt ja vapaat miehet voivat keskittyä kulttuuriin, tieteeseen ja taiteeseen. “Viini, laulu, naiset, mitä muuta ihminen kaipaa?”, kysyy Salakoski. Hän ehdottaa, että korvataan miehet ihmisillä ja työ roboteilla, ihmiset voivat keskittyä kulttuuriin, tieteeseen ja taiteeseen. “Viini, laulu, naiset, mitä muuta ihminen kaipaa?” Jotain hän kyllä myöntää olevan vielä kesken. “Jonkun on opetettava tekoälylle maailmankuva, koottava ja siivottava se data, josta robotti maailmankuvansa muodostaa”, hän huomauttaa ja lisää: “maailmankuva ja maailmankuva, mutta kuitenkin.”

Mikä pysähdyttävä ajatus! Herää kysymys kenen maailmankuvan “joku” mahtaa tekoälylle opettaa, ja mitä siitä seuraa?  Eeva Houtbeckers, Sanna Ahvenharju ja Pasi Heikkurinen päättävät Futuran 3/20 pääkirjoituksensa viittaamalla myös maailmankuvaan näin: “Olennaista on pyrkiä saavuttamaan yhteinen ymmärrys kestävyysongelman juurisyistä, joihin elimellisesti kuuluvat vaurauden, väestön ja teknologisen kehityksen lisääntyminen sekä näiden oikeutus talous- ja ihmiskeskeisellä maailmankuvalla.” 

Kohtuullinen tulevaisuus on koulutuspolitiikan haaste

Tekoälylle voi olla aika vaikeaa opettaa minkäänlaista maailmankuvaa mm. siksi, että siihen tarvittaneen tiedon lisäksi myös elämänkokemusta. Ehkä järkevämpää olisikin kaikkien ihmisten opetella erottamaan toisistaan toiveensa ja tarpeensa. Tätä ehdotti Georg Henrik von Wright teoksessaan Tiede ja ihmisjärki (1987) pohtiessaan tieteen ja teknologian liiton ihmiskunnalle ja maailmalle aiheuttamia vaaroja. Eräänä tärkeimmistä hän piti sitä, että teknis-tieteellinen tietämys saa ratkaisevan roolin päätöksissä, jotka ohjaavat kansakuntien kohtaloita. “Korkeimmat poliittiset päätöksentekijät eivät usein enää pysty arvioimaan kenen intressejä (toiveita) heidän päätöksensä tyydyttävät: kansan (kansakunnan, yhteiskunnan) epämääräisiä vai eksperttien, markkinoijien ja tuottajien rajallisempia mutta yleensä paremmin määriteltyjä päämääriä. Päätös on vain näennäisesti vapaa ja itse asiassa olosuhteiden sanelema” (von Wright 1987, 130-131).

On tehtävä ero toiveiden ja tarpeiden välille, päättelee von Wright. Termi  intressi peittää ne molemmat, mutta ihminen ei aina tarvitse kaikkea mitä toivoo, eikä aina toivo sitä mitä tarvitsee.  Tarve on jotain sellaista, jonka tyydyttämättä jättäminen on ihmiselle pahaksi, esimerkiksi terveydelle haitallista. Tarvetta vastaamattoman toiveen tyydyttäminen taas saattaa olla ihmiselle pahaksi, esimerkiksi terveydelle haitallista. Tästä seuraa, että ihminen elää järkevästi vain, jos hän osaa pitää toiveensa suurin piirtein tarpeitaan vastaavina. Tämän tietäminen on aivan erityinen järkevyyden muoto, jolla on vain vähän yhteistä teknisen ja tieteellisen rationalisuuden kanssa. Von Wright sanoo sitä arvorationaalisuudeksi,  Aristotelen nimitys sille on fronesis eli käytännön viisaus. (von Wright 1987, 131).

Yhdysvaltalainen historioitsija, arkkitehtuurikriitikko ja kaupunkisuunnittelija Lewis Mumford (1895-1990), joka tutki teknologian ja kaupungistumisen vaikutuksia ihmisyhteisöihin, sanoo teoksessaan Technics and Civilization (1934), että kun ihminen oppii käyttämään tekemisessään ja ympäristönsä muokkaamisessa automaattisia koneita omien käsiensä ja käsityövälineiden sijaan, hän irtoaa ympäristöstään ja menettää itsensä ja ympäristönsä välillä valinneen harmonian, sen ymmärryksen, jonka oli saavuttanut käsin ja käsityövälineen materiaalia työstäessään oppien samalla tuntemaan omien kykyjensä rajat ja omat mahdollisuutensa. (Mumford 1984, 18, 259.) On selvää, että oman energiansa ja omien kykyjensä varassa materiaalia työstäessään tekijä myös koettelee rajojaan ja mahdollisuuksiaan turvallisissa puitteissa. Vahingot ja erehdykset, kun niitä sattuu rajoittuvat silloin varsin kapealle alueelle ja ovat helposti korjattavissa, mutta opettavat kuitenkin tekijää välttämään epämielekkäitä riskejä. Tällainen tekeminen opettaa tekijälle kohtuullisuutta. Sen oppimisen mahdollisuus on kaikille suotava erityisesti nyt, kun pitkälle kehitetty teknologia on pääasiallisena työvälineenämme. Siinä on haastetta koulutuspolitiikalle.

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede, erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet

Houtbeckers, E., Ahvenharju, S., Heikkurinen, P. Kohtuullistamalla toivottuun tulevaisuuteen. Futura 3/20, 3-9. https://www.tutuseura.fi/julkaisut/futura/

Dewey, J. 1999. Pyrkimys varmuuteen. Alkuteos The Quest for Certainty.A Study of the Relation of Knowledge and Action (1929).

Mumford, L. 1984. Teknik och civilisation. Alkuteos Technics and Civilization (1934).

Salakoski, T. 2020. Tekoälyvallankumous – miten se uudistaa elämäämme. Turun yliopisto 100. Studia Generalia. https://youtu.be/ihYIovMsrX8

Silfverberg, A. LongPlayn perjantaikirje 24.12.2020. https://mailchi.mp/longplay/long-playn-kirjehistoriallista-juhlintaa-ja-viisi-tahnaa-joulupytn?e=006d7cc71c

Wilenius, M. Menestyksen vuosi, kaikesta huolimatta. Kolumni TS, 31.12.2020.

von Wright, G.H. 1987. Tiede ja ihmisjärki. Suunnistusyritys. Suomentanut Anto Leikola.

Kansikuva “Leikisti tonttuja, oikeesti Jiira-Silvia ja Napole” @Seija Kojonkoski-Rännäli

Hannah Arendt tulevaisuuden tutkijana

Huoli ihmisen ajattelemattomuudesta

Juutalais-saksalainen filosofi Hannah Arendt katsoi 1950-luvulla, omasta nykyisyydestään, eteenpäin tulevaisuuteen ja näki dystopian. Hän kertoo siitä teoksessaan Vita Activa (2002, Alkuperäisteos The Human Condition, 1958.)

Yhtenä lähtökohtana Arendtin tulevaisuuspohdinnoille oli edellisenä vuonna 1957 avaruuteen laukaistu ensimmäinen ihmisen tekemä satelliitti. Hän kertoo, että kun ihmiset näkivät taivaalle katsoessaan omien kättensä aikaansaannoksen, oli heidän ensireaktionsa helpotus. Tapaus nähtiin “ensiaskeleena kohti ihmisen vapautumista maan kahleista”.

Yllättävä toteamus oli toisinto lauseesta, joka on kaiverrettu erään merkittävän venäläisen tiedemiehen hautamuistomerkkiin 1930-luvulla. Tämä lause sai Arendtin huolestumaan. “Uuden ajan vapautuminen ja maallistuminen alkoivat ihmisten  taivaallisen Isän – eivät välttämättä Jumalan – torjumisella. Pitäisikö niiden päättyä vieläkin kohtalokkaammalla tavalla: kaikkien taivaan alla elävien olentojen Äidin eli Maan hylkäämisellä”, kysyi hän. (Arendt 2002, 9 – 10.)

Siitä alkoi Arendtin tutkimusmatka, jonka tarkoituksena on arvioida uudelleen ihmisenä olemisen ehtoja. Heti lähtiäisiksi hän toteaa, että kysymys on selvästikin ajattelusta, tai oikeastaan ajattelemattomuudesta, huolettomasta piittaamattomuudesta ja toivottomasta hämmennyksestä. Tutkimuksen keskeinen teema on “mitä teemme”. (Arendt 2002, 13.)

Arendt rakentaa tutkimuksessaan erään tulevaisuusskenaarion siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiset innolla keksivät ja innovoivat, rakentavat, valmistavat ja tekevät uusia tuotteita ja välineitä eivätkä missään vaiheessa pysähdy ajattelemaan, mitä he oikeastaan ovat tekemässä. Minun ei tässä ole tarpeen kuvailla hänen skenaariotaan tarkemmin, me nimittäin tunnemme sen kaikki, sillä me elämme siinä nyt.

Eräs peruste sille, että pidän Vita Activaa tulevaisuuden tutkimuksena on myös se, että Arendt oli hyvin huolissaan ihmisen ja planeettamme tulevaisuudesta ja siksi halusi tutkia, mitä oikeastaan olemme tekemässä. Hän eli aikana, jolloin atomipommi keksittiin ja ensimmäinen sellainen rakennettiin, ja seurasi asiaa läheltä. Hän oli hyvin aktiivinen sekä tiedemaailmassa että kansalaisena yhteiskunnassa ja joutui pakenemaan kotimaastaan Saksasta 1930-luvulla. Hänellä oli todella syytä olla huolissaan ja hän yritti omalta osaltaan pitää huolta tulevaisuudesta.  

Tulevaisuuden tutkimus on huolenpidon tiedettä. Huolenpito puolestaan on yksi ihmisen kolmesta aikaan liittyvistä kyvyistä ja niistä se, joka koskee tulevaisuutta. Kaksi muuta ovat muisti, joka koskee menneisyyttä ja ymmärrys, joka koskee nykyhetkeä. Tämän oivalsi jo Cicero aikanaan Roomassa. (Niiniluoto 2018, 7.)

Ihminen on jäämässä loukkuun itse tekemäänsä maailmaan

Maa on ihmisenä olemisen ehtojen kulmakivi, mutta ihminen on kehittämiensä teknologioiden avulla tekemässä sellaisia tuotteita, jopa keinotekoista elämää, joka väistämättä erottaa hänet maasta ja luonnosta. Ihminen jää loukkuun keinotekoiseen maailmaansa, elämä itse on sen ulkopuolella. Ihminen pakenee ihmisenä olemisen ehtoja ja yrittää silti pidentää omaa ikäänsä paljon yli sadan vuoden. Tutkijat ovat luvanneet, että uusi tulevaisuuden ihminen saadaan aikaan sadan vuoden kuluessa. Näin arvioi Arendt tilanteen omassa nykyisyydessään vuonna 1958. (Arendt 2002, 10.) 

Siitä on jo yli kuusikymmentä vuotta. Mitä sellaista, joka pani alulle tämän kohtalokkaan kehityskulun, siihen mennessä sitten oli tapahtunut? 

Tärkeysjärjestys ihmisenä olemisen ehdoissa oli vaihtunut 

Ajattelu, kontemplaation merkityksessä, oli menettänyt asemansa tärkeimpänä aktiiviselle tekemiselle ja toiminnalle ihmisenä olemisen ehdoissa. Ajattelulla Arendt ei tässä tarkoita filosofiaa eikä ajattelua tieteessä ylipäätään. Hänen käsitteensä Vita Contemplativa tarkoittaa samaa kuin Heideggerin käsite silleenjättäminen (Gelassenheit), joka on mietiskelevää ajattelua vastakohtana laskevalle ajattelulle  (das rechende Denken) (Heidegger 1991).  Silleenjättäminen muistuttaa zen-harjoitusta, jossa maailma ajattelee minussa ja kohtaa minut (Kupiainen, teoksessa Martin Heidegger 1991, 110).

Kontemplatiivisen ajattelun, silleenjättämisen, hylkäämisellä toisarvoiseen asemaan ihmisenä olemisen ehtona tulee olemaan järisyttäviä seurauksia tulevaisuudessa, ennakoi Arendt. Modernin kokeellisen luonnontieteen kehitys olikin jo alkanut vauhdilla, ja siinä tarvittiin paljon uusia, tarkkoja mittavälineitä ja laitteita. Niitä ryhdyttiin innolla kehittelemään ja tekemään. Samalla tietenkin tekniikan ja teknologian kehittäminen sai alkunsa. Nykyisin tiedämme, että se jatkuu eksponenttaalisena. 

Missä ovat teknologian juuret?

Mutta meidän on pidettävä mielessämme, että tämä kehitys ei siis alkanut halusta soveltaa tieteen tuloksia käytäntöön ihmisten elämän helpottamiseksi ja olojen parantamiseksi, niinkuin on totuttu ajattelemaan. “Historiallinen tosiasia on, että nykyaikaisen teknologian juuret ovat yleensä epäkäytännöllisessä hyödyttömän tiedon etsinnässä”, huomauttaa Arendt (2002, 293).

Varmaan oli hänellä näin sanoessaan mielessä esimerkiksi atomipommin keksiminen, jota hän oli päässyt sivusta seuraamaan. Se, mitä tämä “hyödyttömän tiedon” vimmainen etsintä merkitsi ja merkitsee ihmisen ja luonnon kannalta, on alkanut hiljalleen valjeta nykyihmiselle. Atomipommin osalta saatiin esimakua asiasta jo elokuussa 1945 Hiroshimassa ja Nagasakissa.

Tekniikan olemus on “Ge-stell”, sanoo Heidegger ja tarkoittaa sitä, että teknologisesti valmistettaessa luonto on ihmisen tekemisen resurssi, josta otetaan säälimättä irti kaikki, mitä tekemiseen tarvitaan ja mikä ihmistä kiinnostaa (Heidegger 1985, 23 – 26). Ajattelemattomassa teknologisessa tuottamisessa olemme jo käyttäneet monet uusiutumattomat luonnonvarat miltei viimeistä pisaraa myöten, köyhdyttäneet luonnon monimuotoisuutta ja saastuttaneet suurelta osin meret ja muut vesistöt sekä ilman, jota hengitämme. Olemme jäämässä loukkuun keinotekoiseen maailmaamme ajattelemattomalla toiminnallamme tänne kutsumiemme tappavien virusten kanssa.

Von Wright sanoo, että tieteellisessä kokeessa ilmenevä rationaalisuus on sukua homo faberin järkevyydelle, joka kukoisti keskiajan käsityötaidossa, ja että “… käsityö on epäilemättä eräs lähtökohta sille läheiselle liitolle, jonka uusi tiede solmi luontoa kohtaan manipulatiivisen asenteen kanssa” ( von Wright 1987, 49). Varmaan näin onkin, mutta käsin tekemisellä ja teknologisella tekemisellä on myös ratkaisevia eroja. Eräs niistä on se, että käsityö on heideggerilaisittain olemisen sallivaa eli materiaalia hoivaavaa ja säästävää (Heidegger 1985, 154).

Käsin tekeminen eli käsityö ja teknologia eivät ole samalla jatkumolla eikä niillä ole oikeastaan mitään muuta yhteistä keskenään kuin se, että molemmat ovat arendtilaisittain valmistamista, ja heideggerilaisittain jonkun sellaisen esiintuomista, joka ei itsestään voi tulla esiin. Siksi niiden esiintuomisesta on vastuussa tekijä eli ihminen. (Heidegger 1985, 16 – 17.)

Taustalla kuulen Pentti Malaskan äänen

Blind evolution
in a never-ending present without a future
made us into creatures different from all others,
capable of learning.

We conquered the planet,
turned it into our lebensraum,
which made us different from all others.

Will we continue blind,
in a never-ending present,
or will we take responsibility for the future of the planet
together with others?

There lies the conflict of becoming a human.

Pentti Malaska

(Laura Pouru,Markku Wilenius, Karin Holstius, Sirkka Heinonen, toim..  Pentti Malaska A Visionary and Forerunner. 2018, 209.)

Kun nykyhetki oli päättymätön,
eikä tulevaisuutta ollut.

Evoluutio muutti meitä
sattumoisin,
opimme oppivaisiksi olennoiksi 
toisin
kuin kukaan muu.

Taidoillamme turmelimme planeettaamme
tehdessämme sen omaksemme
toisin kuin tekivät muut.

Yhäkö jatkamme sattumoisin
nykyhetkessä vailla tulevaisuutta?

Joko otamme vastuun tekemistämme
planeetallamme
mukanamme 
myös muut?

(Suomenkielinen tulkinta, Seija Kojonkoski-Rännäli)

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet

Arendt, H. 2002. Vita Activa. Ihmisenä olemisen ehdot.(Englanninkielinen alkuteosThe Human Condition. 1958)

Heidegger, M. 1991. Silleen jättäminen (Gelassenheit).

Heidegger, M. 1985. Vorträge und Aufsätze.

Kupiainen, R. 1991. Silleen jättäminen ja zen. Teoksessa Martin Heidegger, Silleen jättäminen (Gelassenheit), 101 – 113.

Pouru, L., Wilenius, M., Holstius, K., Heinonen, S. (toim.),  2018, Pentti Malaska.  A Visionary and Forerunner. 

Niiniluoto, I. 2018. Onko tietoa tulevaisuudesta? Futura 3/2018, 6 – 11.

von Wright, G. H. 1987. Tiede ja ihmisjärki. Suunnistusyritys.

Tagged : / / / /