Usko, tieto ja tulevaisuus

Luin kirjan: ”Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen? – Tarina naisista ja taloudesta” (Katrine Marcal, 2021.) 

En tunne taloustiedettä vähääkään, mutta olen laittanut päivällisiä, aamiaisia ja illallisia läheisilleni ja itselleni kymmenet vuodet. Siksi kiinnostuin ja halusin oppia  asiasta nyt jotain uutta. 

Kirjan ensimmäisellä, numeroimattomalla sivulla on ”Vastuuvapauslauseke”. Siinä kirjailija sanoo, että hän kuvaa kirjassaan todellisuutta, jota ei todellisuudessa ole olemassa, ja että siinä päähenkilöstä johdetuilla taloustieteellisillä teorioilla on hyvin vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Lisäksi hän varoittaa, että kaikki mahdolliset yhtäläisyydet päähenkilön ja lukijan välillä ovat satunnaisia ja johtuvat siitä, että lukija haluaa olla kuin tämän kirjan päähenkilö.

Vastuuvapauslausekkeesta johtuen aloitin lukemisen hyvin varautuneena ja varovaisena. Haluan tietoa, en tarinoita. Pian kävi kuitenkin selväksi, että lähes kaikki kerrottu onkin hyvin dokumentoitu ja tarkistettavissa, ei niin kuin opinnäytteessä, mutta varsin selkeästi kuitenkin. Esimerkiksi Adam Smith on todella sanonut, että vaikka saamme päivällisemme  teurastajalta, oluen panijalta ja leipurilta, ei se johdu siitä, että he haluaisivat huolehtia meistä tuottamalla meille hyvää ruokaa vaan siitä, että tämä taloudellinen toiminta on heidän etujensa mukaista (Smith, 2015.)

Talouden miehet ja toinen talous

Tästä lausumasta kehittyi sitten taolustieteen teoreettinen näkemys siitä, että ihmisen oman edun tavoittelu on maailmaa ja taloutta liikuttava voima. Se on teoria, joka elää edelleen, vaikka Smithin lausumasta on kulunut jo lähes 300 vuotta, ja vaikka sillä on vain hyvin vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Siihen ovat uskoneet monet kuuluisat taloustieteilijät, tavallisista ihmisistä puhumattakaan, 1800-, 1900- ja vielä 2000-luvullakin. (Marcal 2021, 12-13.)

Adam Smith ei koskaan mennyt naimisiin. Hän asui koko elämänsä äitinsä kanssa. Äiti huolehti hänen mukavuudestaan kotona ja valmisti myös joka päivä hänen päivällisensä, vaikka ei varmastikaan oman etunsa tähden, vaan rakkaudesta poikaansa kohtaan ja velvollisuudesta yhteiskuntaa kohtaan. Hänen työnsä ei kuulunut siihen talouteen, jota pyörittivät teurastajat ja leipurit, se kuului toiseen talouteen, jota pyörittivät naiset. Adam Smith itse keskittyi taloustieteen perustamiseen. 

Katrine Marcal sanoo, että Adam Smith ja hänen kaltaisensa ovat talouden miehiä. Huomautus on tarpeen siksi, että toisessa taloudessa toimivat yleensä vain naiset ja heidän vaikuttiminaan ovat usein tunteet. Talouden miehet, jotka ovat toimijoita smithiläiseen taloustieteeseen perustuvassa taloudellisessa toiminnassa, eivät ole pahantahtoista, mutta he toimivat hyvin rationaalisesti ja vain rationaalisesti, matemaattisiin kaavoihin, malleihin ja luonnontieteellisiin faktoihin perustuen.

Kaikki sujui siltä osin hyvin. Teurastamolla, leipurilla ja oluenpanijalla oli myös äiti, vaimo tai sisko, jotka siivosivat, pesivät pyykit, laittoivat ruoan ja hoitivat lapset. Koko taloustiede, Adam Smithin arvokas elämäntyö, rakentui silloin – ja rakentuu vielä nykyäänkin – tämän toisen talouden päälle. Toinen talous oli, ja on edelleen naisten taloutta eikä sitä lasketa bruttokansantuotteeseen. Siihen kuuluu myös lasten synnyttäminen ja kasvattaminen ja vanhusten hoivaaminen sekä sairaanhoito. Sitä ei pidetä talouden eikä taloudellisen kasvun kannalta tärkeänä ja valtaosa siitä on edelleen palkatonta työtä. (Marcal 2021, 18-19.) Silti talouden miehet, niin kuin kaikki muutkin ihmiset, tarvitsevat tämän toisen talouden taloustieteen perustaksi. Toisen talouden varassa toimivalla taloustieteellä on vain vähän tekemistä todellisuuden kanssa, mutta se kestää hyvin aikaa. Se ei muutu.

Miksi? 

Siksi että me kaikki haluamme olla kuin Smith ja muut talouden miehet, liikuttaa taloutta ja hallita tulevaisuutta ja ennen kaikkea kuluttaa paljon elääksemme mukavasti tulevaisuudessakin, väittää Marcal. Me tarvitsemme sen toisen talouden, ja siihen alistamme aina heikoimmat ihmiset, nöyrimmät ja ymmärtämättömimmät. Sellaisia eivät ole talouden miehet. Kysymys kuuluu, voiko näin rakennettu tulevaisuus ola todellinen? 

Kolmas talous

Vähitellen on käynyt ilmi, että toinen talous ei riitä taloustieteellemme. Olemme koko ajan tarvinneet vielä kolmannenkin talouden. Emme ole sitä huomanneet, se on niin luonnollisesti todellinen, sillä sitä pyörittää itse luonto. Kolmannesta taloudesta kuitenkin riippuu koko tulevaisuutemme. Ilman sitä ei ole aineksia edes pävälliseemme.

Alkuun smithiläiseen taloustieteeseen perustuva taloudellinen toiminta sujui luonnikkaasti. Mutta silloin kun opimme kehittämään tekniikkaamme niin pitkälle, että tarvitsimme sen käyttämiseen tavaratuotannossa itsemme ulkopuolista energiaa ja otimme senkin luonnosta, kuten myös kaikki tuotantomme raaka-aineetkin, alkoi näkyä merkkejä siitä, että luonnonvarat ehtyvät. Kolmas talous ei enää kestä toimintaamme, luontopääoma on loppumassa.

Tästä kertoo vastikään Lontoossa julkaistu Dasguptan raportti (The Economics of Biodiversity: The Dasgupta Rewiev). Se sisältää 600 sivullaan Cambridgen yliopiston taloustieteen emeritusprofessorin Partha Dasguptan koko elämäntyön. Sitran asiantuntijat Janne Peljo ja Miika Korja ovat kirjottaneet siitä tiivistelmän, jonka 10 pääkohtaa ovat seuraavat:

1. Ihminen ja talous ovat riippuvaisia luonnosta, luontopääomasta. Luonto tarjoaa puhdasta ilmaa, vettä ja ruokaa, raaka-aineita, energia ja paikan, jossa voi toipua työstä. Nämä ovat ihmiselle välttämättömiä, mutta niille ei kuitenkaan yleensä määritellä taloudellista arvoa

2. Luonto ei voi tarjota näitä ihmiselle välttämättömiä ”palveluja”, jos sen monimuotoisuus      vähenee. Ekosysteemissä kaikilla paloilla on tärkeä tehtävä kokonaisuudessa.

3. Ihmisen talous ei toimi ilman luontopääomaa. Mutta nykyinen taloustiede perustuu siihen, että talous ja luonto toimivat toisistaan irrallaan, luontopääomaa ei lasketa bruttokansantuotteeseen.

4. Luontopääomaa on kadonnut valtavasti viime vuosikymmeninä, taloustaloustiede on syypää tähän.

5. Talousjärjestelmämme on kuormittanut luontoa kahdella tavalla: kulutamme kestämättömästi ja käytämme luontoa kaatopaikkanamme.

6. Luontopääoman tuotto on suurempaa kuin muiden pääomien tuotto. Tämä on hyvä asia. Mutta se ei näytä riittävän.

7. Ihmisen kysyntä ja luonnon tarjonta eivät ole tasapainossa.

8. Siis ihmisen talous ei toimi irrallaan luonnosta. Talouskasvua on rajoitettava suhteessa luonnon kantokykyyn.

9. On tehtävä suuria järjestelmätason muutoksia. Verojen ja regulaatioiden uudistuksien lisäksi tarvitaan bruttokansantuotteen laajentamista mittarina, kiertotalouden edistämistä ja jätteen tuottamisen vähenemistä.

10. On lopetettava luontoa rasittavat tuet.

Toinen talous perustuu pääasiassa naisten tekemään palkattomaan työhön. Se on patriarkaalisen yhteiskunnan ikiaikainen käytäntö. Kolmas talous puolestaan perustuu luontopääomaan, jota ihminen ei ole suostunut puolustamaan, koska on oppinut luonnosta saamansa energian avulla kasvattamaan jatkuvasti talouttaan ja uskoo voivansa tehdä niin edelleen, rajattomasti, luontopääoman varassa. Mikään ei näytä muuttuvan taloustieteen leikkitodellisuudessa tulevaisuudessakaan, vaikka tietoa muutoksen tekemisen perusteiksi on jo yllin kyllin. 

Taloustiede uskontona

Selittääkö taloustieteen muuttumattomuuden se, että talouden miesten taloustiede onkin länsimaiden hallitsevin uskonto, ei siis tiede lainkaan? Näin ainakin väittää Marcal (2021, 149.) ja perustelee tämänkin väitteensä aukottomasti viittaamalla arvostettuihin taloustieteilijöihin kuten Robert H. Nelsoniin (2002).

Tämäkin vielä, huokaan Marcalin kirjaa lukiessani. Vaikka kirja on hyvin kiinnostava ja opettavainen, alan loppua kohden kyllästyä lähes hurmokselliseen hehkutukseen, runsaaseen toistoon ja häkellyttäviin esimerkkeihin. Koko ajan vaanii mielessäni epäilys teoksen luotettavuudesta. Kysymys saattaa kuitenkin olla myös omasta, lapsenomaisesta tiedeuskostani. Erikoisesti minua häiritsee smithiläisen taloustieteen satumainen pysyvyys ajassa. Minusta tieteellisesti tutkittu tieto on niin turvallista juuri siksi, että se muuttuu koko ajan. Tiede on itseään korjaavaa toimintaa ja yhteistoimintaa kaikkien tietoa etsivien kesken. Se ei lepää perinteen varassa, vaikka lankeaakin joskus nostalgiaan. Vain uskonnot ovat ikuisia, jos nekään. 

Rauhoittavaa onkin sitten lukea kirjan lopusta, että taloustiede on nykyään länsimaiden vahvin uskonto. Sen edeltäjät eivät olleet luonnontieteen tai matematiikan suurten klassikoiden, vaan pikemminkin Tuomas Akvinolaisen ja Martin Lutherin kaltaisten teologien perillisiä, ja he tarkastelivat tutkimuskenttäänsä messiaanisin käsittein. He uskoivat rahan ratkaisevan ihmisen suurimmat ongelmat, ja että heidän tehtävänsä oli julistaa tätä ilosanomaa kaikkialle maailmaan. (Marcal 2021, 148.) Hän viittaa tässä yhteydessä Nelsoniin. 

Robert H. Nelson (1944 – 2018) oli amerikansuomalainen Marylandin yliopiston taloustieteen professori. Hänen viimeiseksi jääneen luentonsa aihe oli taloustieteen ja uskonnon suhde. Sen hän piti Helsingin yliopistossa 12.12.2018. Luennossaan hän sanoi, että talouspuheen ilosanoma on viime aikoina kriisiytynyt. Siitä merkkeinä hän piti mm. Donald Trumpin presidenttiyttä Yhdysvalloissa ja Ison – Britannian brexitiä.

No, vaikka se ei ihan niin mennytkään, kuin Adam Smith uskoi, ja monet taloustieteen teoriat on jo osoitettu vääriksi, on talouden miesten taloustiede uskontonakin tehnyt myös paljon hyvää yhteiskunnassa, kuten muutkin uskonnot. Tieteenä siihen on kaiketi kuitenkin lupa odottaa radikaaleja muutoksia aivan lähitulevaisuudessa.

Lähteet

Marcal, K. 2021. Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen? – Tarina naisista ja taloudesta. (Ruotsinkielinen alkuteos 2012.) Suom. Elina Halttunen-Riikonen. Eurooppalaisen filosofian seura ry / niin & näin, Talinna.

Merimaa, J. 2019. Robert H. Nelson piti viimeisen luentonsa Helsingissä. https://www.sitra.fi/uutiset/uraauurtava-talousraportti-julki-tassa-101-asiaa-jotka-siita-on-hyva-tietaa/

Peljo, J. ja Korja, M. 2021. Uraauurtava talousraportti julki – tässä 10+1 asiaa, jotka siitä on hyvä tietää. https://www.sitra.fi/uutiset/uraauurtava-talousraportti-julki-tassa-101-asiaa-jotka-siita-on-hyva-tietaa/

Smith, A. Kansojen varallisuus. 2015. (Englanninkielinen alkuperäisteos 1759.) Suom. Jaakko Kankaanpää. 

Tulevaisuuden tutkimisen ja sen tekemisen ristiriitaisista pyrkimyksistä

Tekijällä on tekemisessään ristiriitaisia pyrkimyksiä

Ennen teollistumisen aikaa kaikki tavara tehtiin pääosin käsin. Esimerkiksi vaatteiden kohdalla se tarkoitti sitä, että ne pyrittiin tekemään paitsi materiaalia säästäen myös aikaa kestämään. Voidaan sanoa, että tämä oli vaatteiden käyttökelpoisuuden lisäksi niiden tekemisen tärkein pyrkimys. Materiaali oli pääosin luonnosta saatua, joten kestävät, kierrätettävät ja korjauskelpoiset tuotteet säästivät myös luontoa ja maatuivat loppuunkäytettyinä takaisin luontoon.

Mutta käsityö on hidasta ja kallista. Siihen aikaan ihmiset hankkivatkin uutta harvoin ja korjasivat vanhaa usein. Se oli välttämätöntä, kun esimerkiksi talvitakki maksoi 70 vuotta sitten 8000 mk eli nykyisillä työtunneilla työmiehen kuukauden palkan (Markus Hannula, 2021). Siihen oli takin tarvitsijan tyytyminen, sillä käsin tekijän tärkein pyrkimys (intentio) on tehdä hyvää hyvin. Hän myös “antaa kasvot” tuotteen laadulle ja kantaa vastuun tekemisestään (Kojonkoski-Rännäli 1995).

Teollisena aikana ihmisistä tuli kuluttajia. Kuluttaja haluaa ostaa usein uutta ja halpaa. Käsin tekijästä tuli teollinen tuottaja ja yrittäjä. Hänelle onkin nyt mahdollista vastata kuluttajan vaatimuksiin, ja se sopii hänelle hyvin, koska silloin kauppa käy ja pyörät pyörivät.

Esimerkiksi uusia tekokuituja ja niiden värjäämiseen tarvittavia tekstiilivärejä voidaan tehdä nopeasti paljon. Niin syntyy teollisesti myös aina uusia vaatteita niitä vaativille kuluttajille nopeasti ja halvalla. Mutta ne syntyvät usein käyttämällä uusiutumattomia luonnovaroja, kuten öljyä, ja jäävät lyhyen käyttöikänsä jälkeen saastuttamaan häviämättömänä jätteenä luontoa.

Kukaan ei kuitenkaan tunnu kantavan siitä huolta eikä vastuuta, koska tuottajalle eli yrittäjä-tekijälle taloudellisen voiton saaminen on tärkein eli konstitutiivinen pyrkimys. Muitakin pyrkimyksiä hänellä voi olla, mutta ne ovat toissijaisia. Kyllähän toimeentulo on myös käsityön tekijän yksi pyrkimys, mutta ei se tärkein, vaan toissijainen eli regulatiivinen pyrkimys.

Uusien teknisten tekemisentapojen kehittyminen on aiheuttanut sen, että ihmisen ahneus tekijänä on voittanut hänen halunsa tehdä laadukkaita ja sekä ajallisesti että eettisesti kestäviä tuotteita.

On tullut aika ratkaista ristiriidat

Maanantaina 11.10.21 alkoi YK:n luontokokouksen ensimmäinen osa. Sitä isännöi Kiina. Kokouksen tehtävänä on pysäyttää luonnon monimuotoisuuden häviäminen.

Se on siis kokouksen konstitutiivinen pyrkimys, jonka tulisi olla kaiken tulevaisuuden tekemisen taustalla. Suomea siellä edustaa pääneuvottelija Marina von Weissenberg. Meillä on lupa odottaa, että hän tekee kokouksessa kaikkensa sen hyväksi, että maailmanyhteisö voi lähiaikoina ottaa harppauksen kestävyyskriisin ratkaisemisessa, sillä me Suomessa olemme tässä suhteessa optimistisia Sitran tuoreen Tulevaisuusbarometrin mukaan, ja Suomen työ valtiovarainministerien ilmastokoalition vetäjänä on jo kerännyt kiitosta. Mutta helppoa se ei tule olemaan.

von Weissenberg sanoi Helsingin Sanomien haastattelijalle (9.10.2021) tätä elämänsä tähän asti tärkeintä tehtävää koskien:

“Ihminen on ahne. Mutta se haluaa myös tehdä asioille jotakin.”

Tuohon lausumaan sisältyy vaikea totuus: kun ihminen tekee jotain, hänellä on tekemiselleen usein ristiriitaisia päämääriä. Silloin on päätettävä, mikä niistä toteutetaan ja mikä jää toteutumatta. (Petra Pelli 9.10,2021; Oras Tynkkynen ja Mari Pantsar 16.10.2021)

On mielenkiintoista nähdä, mikä näiden neuvottelujen perusteella osoittautuu tulevaisuuden tekijöiden konstitutiiviseksi eli sisäisesti tärkeimmäksi pyrkimykseksi. Onko se ihmisen ahneuden tyydyttäminen ja sitä palvelevan tulevaisuuden tekeminen uusien innovaatioiden ja tekniikan avulla?

Vai onko se luonnon pelastaminen ja sille aiheuttamiemme vaurioiden mahdollisimman täydellinen korjaaminen vaikka se, uusien innovaatioiden ja tekniikan lisäksi, edellyttää myös ihmisen itsensä radikaalia muuttumista?

Käytäntöjemme konstitutiivisista ja regulatiivisista pyrkimyksistä Sami Pihlströmin mukaan

Artikkelissaan “Miksi oikeastaan teemme niitä asioita, joita teemme?” (2020) Sami Pihlström sanoo, että kun yritämme ymmärtää inhimillistä toimintaa kannattaa kiinnittää huomiota siihen miksi oikeastaan / viime kädessä / loppujen lopuksi teemme juuri niitä asioita, joita teemme. Mikä pohjimmaltaan ohjaa toimintaamme? Mitkä ovat sisäisiä eli konstitutiivisia pyrkimyksiämme, joihin sitoutuminen olennaisesti määrittää käytäntöjämme?

Tällaista tarkastelua hän sanoo eräänlaiseksi pragmaattiseksi analyysiksi. Pihlström selvittää asiaa vertaamalla shakinpelaajien toimintatapaa heidän pelatessaan suuryhtiöiden johtajien toimintatapaan heidän johtessaan yritystään. Hän arvelee, että jos shakinpelaajilta kysyttäisiin, kumpi heidän pelissään on ensisijainen tavoite, matin tekeminen vastustajan kuninkaasta vai upseerien kehittäminen nopeasti peliin keskustan haltuunottamiseksi, he vastaisivat, että kyseiset tavoitteet ovat vertailukelvottomia, niitä ei voi asettaa samalle viivalle. Molemmat ovat tärkeitä, mutta matin tekeminen vastustajasta eli voittaminen on pelin konstitutiivinen päätarkoitus. Siihen on pelaajien sitouduttava, jotta yleensä voivat pelata. Kaikki muut tavoitteet palvelevat voittamista regulatiivisina tavoitteina.

Sama pätee yritysten kohdalla. Kun yritysjohtajille tehtiin talvella 2019-2020 kyselyitä, joissa asetettiin vertailtaviksi voiton tuottaminen omistajille ja mm. yhteiskunnallisesti vastuullinen toiminta tai henkilöstön hyvä kohtelu, joutuivat he vertailemaan keskenään vertailukelvottomia asioita, jotka kaikki ovat monen yrityksen tavoitteita, mutta eri tasoilla.

Voiton tuottaminen omistajille on yrityksen pääpyrkimys eli konstitutiivinen piirre yrityksen toiminnassa, muut hyvät tavoitteet voivat kyllä olla mukana toimintaa säätelevinä, regulatiivisina tavoitteina, jos ne tukevat tätä päätavoitetta, jota ilman yritys ei määritelmällisesti ole olemassa.

Tulevaisuuden tutkimus tulevaisuuden tekemisen taustalla

Tulevaisuuden tutkimus on yliopistollinen tutkimusala. Yliopistolaissa, sen 2 §:ssä, sanotaan, että yliopiston tehtävä on

“edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.”

Pihlströmiin tukeutuen voidaan siis sanoa, että yliopiston konstitutiiviset päämäärät tai pyrkimykset liittyvät vapaaseen tutkimukseen, sivistykseen, opetukseen ja kasvatukseen. Näihin liittyy silloin myös tulevaisuuden tutkimus.

Tämä tarkoittaa, että tutkimus tai tutkija ei voi antaa kenellekään
ohjeita siitä, miten jotain pitää tehdä. Tässä yhteydessä puhutaan myös perustutkimuksesta. Näin ollen tulevaisuuden tekijöiden pyrkimykset ovat regulatiivisia.

Soveltavaan tutkimukseensa perustuen he ratkaisevat, millä välineillä, millä taidoilla ja miten tulevaisuutta tekevät. Heidän velvollisuutensa on kuitenkin myös tehdä selväksi se, mitkä tulevaisuuden tutkimuksen esiintuomat konstitutiiviset pyrkimykset ovat heidän käytäntöjensä regulatiivisten pyrkimysten taustalla. Silloin mahdolliset ristiriidat tulevat esille.

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.


Lähteet

Hannula M., “Ennen tavara tehtiin kestämään, mutta se maksoi”, HS 9.10.21 C17.

Kojonkoski-Rännäli, S. 1995. Ajatus käsissämme. Käsityön käsitteen merkityssisällön analyysi. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja C. Osa 109

Pelli P., Pääneuvottelija: “Jos Kiina ei ole tämän takana, me olemme pulassa”, HS 9.10.21 A16.

Pihlström, S. Miksi oikeastaan teemme niitä asioita, joita teemme? Huomioita käytäntöjemme konstitutiivisista ja regulatiivisist pyrkimyksistä. Tiedepolitiikka 1/20, 53-58.

Tynkkynen Oras ja Mari Pantsar, “Tulevaisuususko voi päihittää pessimismin”, HS 16.10.21 C19.

Tekstin kuva: Lauri-Henrik Jalonen

Tagged : / /

Tulevaisuuden tekeminen ja ihmisen ajattelun tavat

Tekemisen välttämättömyys

Tulevaisuuden tutkijoilla on ollut tapana korostaa, että tulevaisuus ei tule vaan se tehdään. Niin se varmaan onkin, mutta millainen on tulevaisuuden tutkijoiden ajattelutapa sen tekemisen taustalla?

En tiedä, onko siihen paljonkaan paneuduttu, mutta ainakin Pentti Malaska on tätäkin asiaa pohtinut. Hänelle tulevaisuuden ajatteleminen oli tulevaisuuteen katsomista erilaisten ajattelutapojen tai asenteiden kautta, alistuen tulevaan, etsien eri mahdollisuuksia, sopeutuen ja suunnitellen tai sitten luovasti ja visionäärisesti. Olen ymmärtänyt, että Malaska itse piti viimeksi mainittua ajattelutapaa suositeltavana. (Wilenius & Pouru 2018.)

Malaskan rohkaisemana väitän, että ihmiset yleensä, ja tulevaisuuden tutkijat siinä missä muutkin, ovat niin innostuneita tekemiseen, ettei heillä ole juurikaan malttia miettiä sitä, millaiseen ajattelutapaan tai asenteeseen tuo tekeminen kulloinkin perustuu. Ja tekevä ihminen ajattelee aina laskevasti, koska hän haluaa tekemällä saavuttaa jotain ja saada aikaan tiettyjä asioita. Joskus tarvittaisiin kuitenkin myös mietiskelevää ajattelua, että osaisi jättää silleen. (Heidegger, 1991). Näyttää siltä, että meiltä puuttuu, tai olemme menettäneet, kyvyn ajatella mietiskelevästi.

Tulevaisuuden tutkijoita ei kuitenkaan sovi syyllistää heidän innostaan tehdä, kehittää ja innovoida tulevaisuutta eikä silloin myöskään heidän laskevasta (laskelmoivasta) ajattelutavastaan. Me ihmiset nyt vaan olemme sellaisia, me toteutamme elämäämme tekemällä. Olen sanonut sitä tekemisen intentioksi (Kojonkoski-Rännäli 1995). Tunnettu latinankielinen lentävä lause ilmaisee asian ytimekkäästi: Navigare necesse est, vivere non est necesse. Rauman kielellä se kuulostaa suomenkielisestä kuulijasta innostavan uskottavalta: Seilat snuu o määr, ei elämine olekka nii nuukka.

Kun ihminen tekee, hän tekee yleensä itselleen ja kaltaisilleen mieluisia asioita, myös tulevaisuuttaan hän pyrkii muokkaamaan mahdollisimman mukavaksi ja helpoksi nimenomaan meille ihmisille. Olemme kuitenkin tulleet nyt tilanteeseen, jossa ihmiselle mukava ja mieluisa saattaa olla muulle olevalle hyvinkin pahaa, jopa tuhoisaa. Siksi ihmisen on opittava ajattelemaan myös mietiskellen, koska hänen on osattava jättää tarvittaessa myös silleen. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Tähän kysymykseen yritän seuraavassa vastata Heideggerin filosofian pohjalta.

Heideggerin filosofian tulkinnan vaikeudesta

Gelassenheit on nimeltään puhe, jonka Heidegger piti kotiseudullaan Messkirchenissä säveltäjä Kondarin Creutzerin muistoksi vuonna 1955. Juha Varton mukaan se on Heideggerin oudoin ja siksi myös selitellyin kirjoitus. Sen päätarkoitus näyttää olleen osoittaa kuulijoille länsimaisen ajattelun tradition surkea tila. (Varto 1991.)

Heideggerin saksankieli on täynnä “kääntymättömiä” metaforia ja hän käyttää myös saksankielen mahdollisuutta “saada sana kuulostamaan muistuttavalta mutta ei paljastavalta”, sanoo hänen kääntäjänsä Reijo Kupiainen (1991). Tämä kertoo siitä, miten vaikeaa on käyttää Heideggerin filosofiaa ilmiöiden ymmärtämiseksi ja selittämiseksi, ainakin sen synnyinseudun ulkopuolella.

Kupiainen selviää tilanteesta kertomalla, että hän edellyttää käännöstään luettavan vain alkutekstin rinnalla. Samaan apuun on turvauduttava jokaisen, joka käyttää Heideggerin filosofiaa työnsä lähteenä.

Siitä on se iso ilo, että se mahdollistaa selvitettävien ilmiöiden monipuolisen tulkinnan ja samalla laajan näkemyksen niistä, tällä kertaa siis länsimaisen ihmisen ajattelun tavoista. Suomenkieli sopii Heideggerin tekstin tulkintaan mielestäni erityisen hyvin, koska se, nopeasta muuttumisestaan huolimatta, vieläkin on hyvin ilmaisuvoimaista. Juha Varto on tehnyt ansiokkaan tulkinnan Heideggerin tarkoittamasta laskevasta ja mietiskelevästä ajattelusta. Tässä yhteydessä käytän hänen tulkintaansa apunani.

Laskeva ajattelu ja mietiskelevä ajattelu Heideggerin teorian mukaan

Laskevassa ajattelussaan ihminen ajattelee aina ratkaistavia ongelmia jossakin puitteessa, siis tietynlaisina ongelmina. Fysikaalisissa puitteissa, eli sysikaalisesti tarkasteltuna, kaikki ongelmat ovat fysikaalisia ja filosofisesti takasteltuina taas filosofisia. Tällaiseen ajattelutapaan liittyy ajattelijan tahto, hän tahtoo tietää, mikä se on tuo ilmiö, miten sitä voisi kehittää, muuttaa, parantaa tai miten sen voisi eliminoida.

Mietiskelevässä ajattelussa ei ajattelijan tahto ole läsnä. Kysymykset ja ongelmat eivät näyttäydy hänelle vain yhdenlaisina / tietynlaisina joissain puitteissa. Ajattelu on siksi pikemminkin pyrkimystä päästää todellisuus mieleen, kuunnella alkuperäistä yhteenkuuluvuutta, joka ihmisen ja todellisuuden välillä on, ei valloittaa todellisuutta aktiivisesti.

Laskeva ajattelu on suunnittelua, laskelmointia ja soveltamista. Se syntyi silloin, kun loimme Luonnosta objektin ja avasimme mahdollisuuden käsitellä Luontoa välineellisesti, ja kun tekniikasta tuli tähän tarkoitukseen mahtava väline. Nyt emme enää oikein edes kykene näkemään luontoa muulla tavoin kuin objektina. Me kuitenkin tarvitsemme myös mietiskelevää ajattelun tapaa eettisiä, moraalisia ja arvottavia toimiamme varten. Onhan niin, että ongelmallisissa tilanteissa, joihin olemme jo joutuneet tällä planeetalla, Luonto ja ihminen ovatkin yhtäkkiä yhtä.

Mietiskelevä ajattelu antaa meille mahdollisuuden siihen, ettemme näe vain yhtä tapaa toimia ainoana oikeana ja välttämättömänä tapana. Se antaa mahdollisuuden Gelassenheit-asenteeseen, odottamiseen ja avoimuuteen todellisuudelle. Se on vastakohta työn ja tuotannon etiikalle, joka koko ajan vaatii suorituksia ja tuloksia. Mietiskellen ajatteleva ihminen vain antautuu ja avautuu, lepää ja odottaa, jättää huomiotta ja päästää sisään. (Varto 1991.)

Ihmisen kaipuu oppia ajattelemaan mietiskellen
(Jälkiviisaita esimerkkejä ajastamme)

“Tulevaisuus ei vaadi ajattelua”

Näin otsikoi Timo P. Kylmälä artikkelinsa Tieteessä tapahtuu -lehdessä vuonna 2019. Artikkelissa hän selvittää Hannah Arendtin näkemyksiä ajattelusta. Arendt oli Heideggerin juutalaissyntyinen oppilas ja politiikan tutkija, joka joutui pakenemaan Saksasta Yhdysvaltoihin 1930-luvulla.

Arendtiin vedoten Kylmälä väittää, että tietäminen ja ongelmanratkaisu eivät vaadi ajattelua. Ne ovat “raakaa kognitiivista aivovoimaa”, joka liittyy valmistamisen aktiviteettiin. Valmistaminen palvelee käytännön tarpeita ja joutavaa uteliaisuutta. Siinä pyritään rajattuun päämäärään, ja tekemisen prosessi loppuu, kun tavoite on saavutettu.

Ajattelemista sen sijaan tarvitaan taideteosten lähteenä ja se ilmenee kaikissa suurissa filosofioissa. Siinä ei ole loppua eikä muuta päämäärää kuin se itse. Se ei myöskään tuota tuloksia. Teollisen ajan alusta alkaen me emme ole oikeasti ajatelleet ollenkaan. Siksi olemme nyt umpikujassa, jossa käymme epätoivoista selviytymiskamppailua ihmisen omaa luomisvoimaa vastaan. Mietiskelevä ajattelu, eli siis varsinainen ajattelu, olisi tässä vaiheessa vain hämmentävää (Kylmälä 2019.).

“Olisikohan kannattanut jättää tekemättä, kun pakkoa ei ollut?”

Näin kysyy avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja kolumnissaan, ja sama kysymys sisältyy myös arkkihiippakunnan piispa Mari Leppäsen kolumniin. Molemmat julkaistiin sattumoisin samana päivänä 27.7.2021. Kumpikaan heistä ei kiistä tutkitun tiedon merkitystä päätöksenteossa tai muissakaan elämäämme koskevissa ratkaisuissa, mutta vivahde kaipuusta mietiskelevän ajattelun ja myös silleen jättämisen kyvyn perään häivähtää molempien kannanotoissa.

Esko Valtaoja puhuu huippu-urheilun aallonpohjasta vastikään pelattujen jalkapallon EM-kisojen, Tokion Olympialaisten ja jääkiekon MM-kisojen yhteydessä. Hän toteaa, että pääroolia niissä on näytellyt ihmisen raha- ja maineenahneus. Ei tullut Suomelle mitaleita, mutta tuli yli tuhat koronatartuntaa. Kisojen kustannukset ylittivät hulppeasti kaikki edelliset satsaukset ja kansalle jää suunnaton velkataakka. Itsevaltiaat saavat runsaasti kyseenalaista mainetta, korruptio rehottaa ja “voittamisen hinku” ajaa urheilijat käyttämään doping-aineita. “Olisikohan kannattanut jättää tekemättä, kun pakkoa ei ollut?” (Valtaoja 2021.)

Mari Leppänen viittaa nöyryyden ja avoimuuden puutteeseen ihmisen toiminnassa. Hän sanoo, että tarvitaan kokonaisvaltaisempaa uskontulkintaa. Meidän on entistä enemmän puolustettava elämän eheyttä, nähtävä luonnon pyhyys ja sitouduttava kohtuullisempaan elämäntapaan. “Olemme tulkinneet väärin ihmisen paikan luomakunnan valtiaana – ihmisenä, jolla on loputtomat tarpeet.” (Leppänen 2021.)

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet

Heidegger, Martin, 1991, Silleen jättäminen, suomeksi tulkinnut Reijo Kupiainen. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta. Vol. XIX.

Kojonkoski-Rännäli, Seija, 1995. Ajatus käsissämme. Käsityö käsitteen merkityssisällön analyysi. Turun yliopiston julkaisuja, sarja C, osa 109.

Kupiainen, Reijo, 1991. Suomentajan huomautus.Teoksessa Martin Heidegger, Silleen jättäminen, suomeksi tulkinnut Reijo Kupiainen. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta. Vol. XIX, 19.

Kylmälä, Timo P., 2019. Tulevaisuus ei vaadi ajattelua. Tieteessä tapahtuu 5/19, 11 – 19.

Leppänen, Mari, 2021. Paha hiipii keskelle pyhää. Kolumni HS 27.7.2021.

Valtaoja, Esko, 2021. Urheilun aallonpohjassa sukeltavat parhaat huulirasvat, mömmöt ja helteen tappamat stadioninrakentajat. Kolumni TS 27.7.2021.

Varto, Juha, 1991. Heidegger ja salaisuus. Teoksessa Martin Heidegger, Silleen jättäminen, suomeksi tulkinnut Reijo Kupiainen. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta. Vol. XIX, 3 – 17.

Wilenius Markku & Puoru Laura 2018. Futures thinking and visionary management. Teoksessa Pentti Malaska Avisionary and Forerunner. Edited by Laura Pouru, Markku Wilenius, Karin Holstius, Sirkka Heinonen. Tulevaisuuden tutkimuksen seura ry. Future Series 9, 137 – 148.

Tagged : / /

Vastuullinen tekoäly?

Käsitteistä tiedon jakamisessa

Ihmiset käyttävät käsitteitä kommunikoidessaan keskenään, myös silloin, kun on kysymys tiedon, uskomusten tai erilaisten näkemysten jakamisesta. Puheessa ja kirjoituksessa käsitteet ovat sanoja, jotka eri ihmiset voivat tulkita ja ymmärtää eri tavoin. Siksi puhujan ja kirjoittajan on tärkeää selvittää käyttämiensä käsitteiden merkitys viestinsä vastaanottajille.

Luonnontieteessä ei viestinnässä välttämättä tarvita niin paljon sanoja kuin humanistisissa tieteissä, koska niissä faktat usein voi ilmaista matemaattisina kaavoina ja tilastollisena numerotietona. Ilmaisu on silloin hyvin tarkkaa ja täsmällistä, eikä erilaisia tulkintoja pääse syntymään. Tällainen tieto kumuloituu vertikaalisesti eli uusi tieto kumoaa aina entisen, mikä myös lisää yksiselitteisyyttä.

On selvää, että kun tiedon välittämiseen tarvitaan paljon sanoja, niiden erilaiset tulkintojen, ja myös tutkijan alkuperäisen tarkoituksen väärinymmärtämisen mahdollisuus lisääntyy. Sen lisäksi humanistinen tieto kumuloituu horisontaalisesti, eli uusi tieto ei kumoa entisiä tutkimustuloksia, vaan asettuu niiden rinnalle laajentaen näkemystä kyseisestä ilmiöstä ja mahdollistaen sen entistä paremman ymmärtämisen. Tietysti tämäkin lisää useiden toisistaan poikkeavien näkemysten syntymistä.

Tulevaisuuden tutkimus on monitieteinen tieteenala. Siellä tieteen “kaksi kulttuuria” (C.P. Snow, 1959, 1964, 1993, suomeksi 1998), luonnontieteet ja yhteiskunnallis-humanistiset tieteet toimivat ikäänkuin samassa toimitilassa ja kommunikoivat vilkkaasti keskenään. Käytettyjen käsitteiden merkityksen määrittely on silloin erityisen tärkeää.

Vastuullisen tekoälyn vaatimat mekanismit?

Turun yliopiston äsken ilmestyneessä Aurora-lehdessä esitellään kahdeksan eri tiedekunnan tutkijaa, joiden kerrotaan ratkaisevan “huomisen haasteita!”. Yksi heistä on apulaisprofessori Matti Mäntymäki Turun kauppakorkeakoulusta. Hän toimii vastuullisena johtajana Turun yliopiston koordinoimassa Artificial Intelligence Governance and Auditing (AIGA) hankkeessa.

Tässä hankkeessa on tarkoitus selvittää, miten tehdään eettinen tekoäly. Mäntymäki sanoo, että tätä varten on ymmärrettävä vastuullisen tekoälyn vaatimat mekanismit. (Aurora 1/21, 17-19.) Kysymys on siis ihmisen tekemän tuotteen vastuullisuudesta. Seuraavassa tarkastelen lyhyesti vastuullisuuden käsitettä ihmisen tuottamistoiminnan yhteydessä Martin Heideggerin filosofian valossa.

Tuottaminen esille-tuomisen-tekona Heideggerin mukaan

Ihmisen tuottava tekeminen, kaikilla erilaisilla tekniikoilla, on Heideggerin mukaan esille-tuomista (her-vor-bringen) olevaisesta eli physiksestä. Se poikkeaa kuitenkin luonnossa tapahtuvasta esille-tulemisesta. Luonnossa esille-tuleminen tapahtuu itsestään, ilman välineitä ja ilman tekijää, mutta ihmisen esille-tuomisen-teko on hänestä lähtöisin olevaa tuottamistoimintaa. “Sillä physiksenä läsnäolevan esille-tuomisen-teko on siinä itsessään, esim. kukan puhkeaminen kukinnassa. Sitävastoin käsityöllisesti ja taiteellisesti esille-tuodun, esim hopeamaljan esiin-tuomisen-teko ei ole siinä itsessään, vaan jossain toisessa, käsityöläisessä ja taiteilijassa”, sanoo Heidegger ja jatkaa, silti ihminen ei voi irrottautua physiksen kokonaisuudesta tekijänä eikä irrottaa siitä materiaalia, jota työstää. Eroksi luonnon ja ihmisen esille-tuomisen-tekojen välille jää vain se, että ihminen on teostaan vastuussa. Hänen tekonsa ei tapahdu itsestään, vaan “on hänessä”. (Heidegger 1985, 15.)

Pohdinta

Tässä päättelyssä on ongelmallista se, että ihminen, joka ei voi olla vastuussa omasta täällä-olostaan – hänhän on kuin kukka, joka puhkeaa itsestään – niin hänelle kuitenkin lankeaa vastuu kaikesta keinotekoisesta (artificial) täällä-olevasta. Hän on luomisen ihme, joka on saanut kyvyn ja taidon tuottamistoimintaan physiksestä, ja tämä kyky ja taito näyttää olevan hämmästyttävällä tavalla kumuloituvaa.

Ymmärrän, että päättelyssäni ”astun toisella jalalla” tieteestä uskontojen alueelle. Kummatkin ovat mielessäni keskeneräisinä. Ja filosofisena pohdintana tämä päättely lähenee myös taidetta, eikä se silloin ole tietämistä sen paremmin kuin uskomistakaan. Se vain kyseenalaistaa erilaisia näkemyksiä. Sekoitanko siis asioita pahemman kerran? Sitä en halua tehdä, siksi teen valinnan.

Valitsen Heideggeriä seuraten filosofisen käsitemäärittelyn vastuullisuuden käsitteelle ihmisen tuottamistoiminnan yhteydessä ja pohdintani tuloksena väitän, että jos puhumme vastuullisesta tekoälystä, on se epäonnistumaan tuomittu yritys ulkoistaa tekijän vastuu tehdylle, oma vastuumme tekemällemme tuotteelle. On syytä suostua tiedostamaan älykkyytemme vaarat. ”Suuret muutokset yhteiskunnissa ovat aina lähteneet liikkeelle tietoisuutemme, ei niinkään älykkyytemme, kasvusta” (Markku Wilenius, TS 16.4.21).

Mutta olen valmis kuulemaan myös muita määrittelyjä vastuullisuuden käsitteelle ja harkitsemaan näkemykseni muuttamista, jos se on hyvin perusteltua.

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet

Harju, S., Hyytiäinen, E., Kettunen, H., Monitieteisellä tutkimuksella ratkotaan huomisen haasteet. Aurora 1/21, 10-21.
Heidegger, M. 1985. Vorträge und Aufsätze.
Snow, C. P., 1998. Kaksi kulttuuria. Suom. Kimmo Pietiläinen.
Wilenius, M. Henkinen vireys valtaa maailmaa. Kolumni. TS 16.4.2021.

Tagged : / / /

Kun tulevaisuus on turvaton

“Kulttuuripiirissämme on tapahtunut syvällinen murros”

(Jukka Hautala, HS 6.1.21, A5)

Murros tarkoittaa kulttuurimme siirtymistä patriarkaalisesta ajasta jälkipatriarkaaliseen aikaan. Miehen vallankäyttö kodin uskonnon ja isänmaan asioissa, joka ikiajoista asti on ollut sukupuoleen sidottu, on väistynyt ja laki takaa sukupuolesta riippumattoman vallankäytön. Se miten ihminen elämässä pärjää ja pyrkimyksisään onnistuu ei myöskään ole enää vähään aikaa ollut niin vahvasti sidoksissa sukuun tai lähiyhteisöön kuin ennen. Yhteiskunta pyrkii luomaan tasavertaiset mahdollisuudet kaikille kansalaisille. Näin kirjoittaa Jukka Hautala, rovasti ja kirkolliskokouksen pappisedustaja, vieraskynäkirjoituksessaan.

Kun ihmisen valta-asema yhteiskunnassa, yhteisössä ja perheessä oli jo syntymässä varmistettu sillä, että hän on sukupuoleltaan mies, saattoi nuori mies-ihminen katsoa tulevaisuuteensa rohkeasti ja luottavaisena. Naisille tulevaisuus oli pelottavampi. Heidän oli pakko turvauta miehiin, kun mahdollisuudet vaikuttaa oman elämänsä tärkeisiin ratkaisuihin näyttivät kovin vaatimattomilta. Patriarkaalisessa kulttuurissa hallitsijat ja päättäjät sekä ideologioissa, kuten uskonnoissa, valtioissa että taloudessa olivat miehiä. Poikkeuksia tähän sääntöön oli hyvin vähän.  

Kulttuurin murros alkoi hitaasti hiipien, mutta on nopeutunut ajan mukana. Vaikka muutokset yhtäällä olivat merkittäviä, jäi niiden rinnalle pitkäksi aikaa vielä perinteisten arvojen ja totuttujen tapojen tukemia vanhoja käytäntöjä. Suomessa esimerkiksi kansanopetus koski alusta alkaen kaikkia lapsia, mutta yliopistot avautuivat naisille vasta paljon myöhemmin. Naisten korkea koulutus ja helpottuneet urakehitysmahdollisuudet ovat muodostuneet uhkatekijöiksi patriarkaaliselle vallankäytölle vasta viime vuosina. Nyt näemme joka päivä uutiskuvia papeista, piispoista, ministereistä, maailmanlaajuisten yhteisöjen puheenjohtajista ja talousjohtajista, jotka ovat naisia. Nyt on miesten vuoro pelätä tulevaisuutta, ja heidän pelkonsa on suuri. Ne pelkäävät eniten, joilla on eniten menetettävää. 

“Länsimainen demokratia on tässä historiansa vaiheessa kehittynyt niin, että se ylittää joidenkin kansalaisten sietokyvyn” 

Johanna Korhonen, HS 14.2.21, B10

Otsikossa mainitut kansalaiset edustavat tilastojen mukaan noin kolmasosaa kaikista kansalaisista ja kuuluvat persoonallisuustyyppiin, jolla on autoritaarinen taipumus. He ovat ihmisiä, jotka pitävät järjestyksestä ja ennustettavuudesta, säänöistä, selkeistä hierarkioista, tottelemisesta, palkinnoista ja rangaistuksista. He ovat vähemmistönä kansalaisten joukossa, mutta silti vaarallisia yhteiskuntarauhan kannalta, sillä he pelkäävät. Politiikantutkija Karen Stennerin mukaan heidän mielestään ne asiat, joita enemmistö pitää demokratian saavutuksina – kuten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus – ovat tälle vähemmistölle todiste yhteiskunnan rappiosta. Heidän kannaltaan tasa-arvo on mennyt jo aivan liian pitkälle. Yhdenvertaisuus tuhoaa luonnolliset hierarkiat. Kirkon aseman heikentyminen johtaa moraalittomuuteen ja maahantulijat vaarantavat turvallisuuden.

Kulttuuritoimittaja Jussi Ahlroth kirjoittaa samasta asiasta Lauantaiesseessään “Kun ihmiskuva kapenee, yhä harvempi kokee kuuluvansa joukkoon” (HS 13.2.21, C6). Hän viittaa Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen kirjaan Mikä liberalismia vaivaa? (Kosmos 2020), jossa kerrotaan, että liberalismi korostaa yksilön vapautta valita monista vaihtoehdoista ja markkinoiden vapautta mahdollistaa tämä yksilön vapaus. Se puolestaan edellyttää – ja myös oikeuttaa – talouden ja kehityksen jatkuvan kasvun. Kilpailu on silloin tietysti luonnollista, ja sitä perustellaan tietynlaisella tulkinnalla tieteen ihmiskuvasta. Tuo ihmiskuva on kuitenkin kapea eivätkä suinkaan kaikki koe siihen sopivansa. Syntyy ihmisryhmiä, jotka jäävät ulkopuolisiksi eivätkä löydä itselleen merkityksellistä paikkaa yhteiskunnassa tai yhteisössä. He kokevat itsensä osattomiksi ja osattomuus ahdistaa – ja pelottaa.

Millaista tulevaisuutta pitäisi rakentaa, jotta pelkäävät ihmiset eivät vaarantaisi yhteiskuntarauhaa tai syrjäytyisi yhteiskunnasta?

Etsiessään neuvoa siihen, miten autoritaarisen taipumuksen omaavia ihmisiä voitaisiin auttaa ahdistuksessaan, joka ajaa heitä syrjäytymään yhteiskunnasta ja käyttäytymään agressiivisesti muita kohtaan Johanna Korhonen tukeutuu politiikan tutkija Karen Stennerin tutkimuksiin. Stennerin mukaan autoritaarisesti suuntautunut vähemmistö yhteiskunnassa muuttuu poliittiseksi voimaksi siinä vaiheessa, kun heidän pettymyksensä elämään on kolminkertainen: ensiksikin he pettyvät johtajiin, jotka ajavat vain omaa etuaan ja edistävät tieten tahtoen kaaosta, toiseksi he pettyvät omaan yhteisöönsä, jossa ei enää ole vain “meitä” vaan jonne on kulkeutunut ties mistä outoja ihmisiä, kolmanneksi he pettyvät siihen, että mitään yhteisiä arvojakaan ei enää näytä olevan, on vain sekalaista seurakuntaa, jossa kukin saa ajatella miten haluaa. Moniarvoisuudessa putoaa pohja kaikelta.

Vihjeet, joita Stennerin tutkimuksista löytyy näiden kolmesti pettyneiden ihmisten ahdistuksen lieventämiseksi ovat selkeitä ja yksinkertaisia. Hän on käyttäytymistieteilijä ja tietää, ettei ihmisten vakiintuneita ajatus- ja toimintatapoja voi muuttaa. Sen sijaan yhteiskuntia voidaan kehittää ottamaan huomioon, etteivät kaikki tunne oloaan kotoisaksi moniäänisessä ja monenkirjavassa demokratiassa. Tarvitaan enemmän resursseja maahantulijoiden kotouttamiseksi. Se nopeuttaa sopeutumista molemmin puolin. Tarvitaan rituaaleja, seremonioita ja muita yhteisyyden tärkeitä elementtejä. Tarvitaan enemmän tukea niille, joille yhteiskunta on liian mutkikas. Se tarkoittaa yhteisöllistä tukea sosiaaliurvaan, työelämään, asumisen ja opiskelun valintoihin, perhe-elämään ja talouden hallintaan. Monikaan ei tarvitse niin paljon valinnanmahdollisuuksia kuin nykyään on tarjolla. Stenner jopa ehdottaa, että tietoakin voitaisiin mieluummin vähentää kuin lisätä. 

Nämä ovat asioita, joista ehkä puhutaan liian vähän, kun tulevaisuutta suunnitellaan. Mutta ne ovat asioita, jotka lisäisivät pelkäävien ihmisten rauhaa ja turvallisuudentunnetta.

Kasvatustieteilijänä ja opettajana olen itse erityisen huolestunut koulun ja koulutuksen tulevaisuudesta, sillä koulutuspolitiikkaa on jo pitkään tehty teknisen kehityksen ja talouskasvun ehdoilla. On myös nähtävissä, että monet oppilaat ja opiskelijat tänä päivänä ovat peloissaa tulevaisuutensa puolesta. Siksi luen helpottuneesti hymyillen Tampereen yliopiston tutkijan, KT, dos. Antti Saaren tuoreen kirjan viimeisiltä sivuilta:

“Koulua on vuosisatojen ajan kritisoitu hyödyttömästä tiedosta ja sen vieraantuneisuudesta ympäröivästä arkitodellisuudesta, esimerkiksi nykyisen työelämän vaatimuksista. Mutta toisaalta vailla välitöntä ulkoista hyötyä olevia teoreettisia ja humanistisia oppiaineita on aina myös puolustettu. Teoreettisuus ja hyödyttömyys voidaan näet nähdä myös ihmisen toiminnan jaloimpina piirteinä. Tällöin esitetään, että tieteellisen tutkimuksen ja opetuksen tuleekin olla vapaata poliittisista, taloudellisista ja uskonnollisista vaatimuksista, sillä muuten se menettää moraalisen olemassaolonsa oikeutuksen Toisinaan voidaan siis sanoa, että koulu ja teoria todellakin ovat hyödyttömiä ja yhteiskunnasta irrallaan – ja hyvä niin!”

(Saari 2021, 189-190.)

Mutta tästä ehkä enemmän myöhemmin.

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet

Ahlroth, J. “Kun ihmiskuva kapenee, yhä harvempi tuntee kuuluvansa joukkoon”, Lauantaiessee, HS 13.2.2021, C6.

Hautala, J. “Sukupuoleen sidotun vallankäytön murros ahdistaa monia”, Vieraskynä, HS 6.1.2021, A5.

Korhonen, J. “Yksinkertaisesti liikaa”, Essee, HS 14.2.2021,B10.

Saari, A. 2021. Kasvatusteoria antiikista nykypäivään. Gaudeamus.

Blogin pääkuva: Seija Kojonkoski-Rännäli

Tagged : / /

Voiko tulevaisuus olla kohtuullinen?

Tulevaisuus on toiveita täynnä, siksi tammikuu on tulevaisuuskuukausi

Ihminen tarvitsee tietoa, tieteellistä hyvin perusteltua tietoa. Sen on oltava totta! Sen perusteella hän rakentaa maailmankuvaansa ja tekee toimintaansa koskevia valintoja ja ratkaisuja. Mutta ihmisellä on myös haluja, toiveita, haaveita ja utopioita, joiden toteuttamista ei aina voi tiedolla perustella. Siihen hän tarvitsee tarinoita ja myyttejä.

Anu Silfverberg kertoo Long Playn perjantaikirjeessään 24.12.2020, että koska kulunut vuosi on ollut “… sen verran hullu, että sen väistyminen on alkanut tuntua olennaiselta.” Hän otti selvää uudenvuoden juhlistamisen historiasta, koska kaipasi rituaaleja ja juhlallisia eleitä. Kävi ilmi, että kautta vuosituhanten ihmiset ovat mitä moninaisimmin rituaalein ja menoin juhlineet vuoden vaihtuessa jonkin uuden alkamista, vaikka ovat tienneet, että kaikki jatkuu kuin ennenkin. 

Juliaanisessa kalenterissa vuoden ensimmäinen kuukausi, ianuarius, sai nimensä Janukselta, uusien alkujen, porttien ja muutosten jumalalta. Silferberg sanoo, että se on mukava, pieni tieto. Uusi alku, avautuva portti, muutos, niitä kohti ihminen halajaa. Tammikuun latinankielinen nimi kertoo myytistä, joka lupaa, että toiveemme toteutuvat tulevaisuudessa, paremmassa tulevaisuudessa, ja se alkaa tammikuussa

Me haluamme kyllä tietoa, mutta myös myytit ja tarinat kelpaavat. Nekin tuntuvat tiedolta ainakin jos ne koskevat jotain pelottavaa tai toivottavaa. Sama pätee myös toisin päin. Me haluamme uskoa satuihin, vaikka tiedämme, että ne eivät ole totta, koska tosi elämä ei aina ole hauskaa. 

“Täällä on tonttuja”, kertoi äiti lapsistaan jouluvieraille, ja “tontut” hyppivät innoissaan paikalle. Yhtäkkiä pieni “tonttu” repäisi tonttulakin päästään ja hihkaisi: “Ei me olla oikeita tonttuja, tää on Napole!” (Oma muistoni jouluaatolta 2020.) Satu viehättää totuuden kaltaisena, mutta sillä on vissi ero oikeaan totuuteen verrattuna, jo lapsen mielessä.

Kun toiveet ovat kohtuuttomia

Tulevaisuuden tutkimuksen seuran julkaiseman Futura -lehden 3/20 teema on Kohtuullinen tulevaisuus. Kiitos siitä! 

Pääkirjoituksessa, Kohtuullistamalla toivottuun tulevaisuuteen, Eeva Houtbeckers, Sanna Ahvenharju ja Pasi Heikkurinen huomauttavat heti alkuun, että keskustelu asiasta on äärimmäisen ajankohtaista, sillä kohtuutta tarvitaan nyt jos koskaan. Kohtuullisuus on englanniksi riittävyys (sufficiency), mutta ylikuluttavissa maissa, kuten Pohjoismaissa, se kytkeytyy läheisesti myös termiin degrowth, kasvun purku. Kyseessä on siis negatiivinen näkökulma talouskasvun ensisijaisuuteen, kapitalismiin ja ylikulutukseen. Futura 3/20 artikkeleissa ja muissa kirjoituksissa kohtuullista tulevaisuutta käsitellään kolmesta eri lähtökohdasta, ne ovat väestö, vauraus ja teknologia. Tässä blogikirjoituksessani keskityn niistä vain kolmanteen eli teknologiaan.

Keskustelua tulevaisuuden kohtuullistamisesta on käyty jo kauan myös Suomessa. Tutkimusta sen tiimoilta on tehty paljon, tietoa ei puutu, mutta ylikuluttaminen ja talouskasvun ensisijaisuuden korostuminen poliittisissa ja taloudellisissa ratkaisuissa jatkuu edelleen etenkin hyvinvoivissa maissa, myös Suomessa. Seuraukset näemme jo ympärillämme ja koemme arjessamme. Silti me haluamme kuluttaa lisää, me haluamme vaurastua edelleen, ja meidän toiveemme näiden halujen tyydyttämisessä kohdistuvat kehittyvään teknologiaan. Sen avulla uskomme selviävämme. Se on kuin usko ylösnousemukseen tai kuin usko jälleensyntymiseen. Se on suuri, kohtuuton toive, jonka täyttymyksellä on hatarat perusteet. Silti monet asiantuntijatkin ovat varmoja siitä, että yhä ihmeellisemmäksi kehittyvä uusi teknologia toimii. Se pelastaa meidät ja maapallomme. Varmuus perustuu uskoon siitä, että ei tapahdu mitään odottamatonta. Mutta tosielämässä kuitenkin tapahtuu usein odottamatonta.

Varmuus toteutuu teoriassa, käytäntö on aina epävarmaa

John Dewey (1859 – 1952) käsittelee teoksessaan Pyrkimys varmuuteen (1999, alkuteos 1929) syitä sille, miksi tieto on länsimaisessa filosofiassa nostettu valmistamisen ja tekemisen yläpuolelle, puhtaan järjen toiminta käytännön toimien yläpuolelle. Hän tulee siihen tulokseen, että asia on perustavalla tavalla yhteydessä pyrkimykseen etsiä absoluuttista, järkkymätöntä varmuutta. “Käytännön toiminnan tunnuspiirre, joka on niin luonteenomainen ettei sitä voi eliminoida, on siihen liittyvä epävarmuus. Toiminnasta on sanottava: toimi, mutta omalla vastuullasi. Tulevaa toimintaa koskevat arvostelmat ja uskomukset eivät koskaan voi yltää kuin epävarman todennäköisyyden asteelle.” (Dewey 1999, 13-14.)

Silloin kun ihmisen tekemisen taito taipui teknologiaksi eli tiedoksi tekniikasta, tekeminen sai teoreettiselta tiedolta varmuutta, mutta ei päässyt irti käytännöstä, johon välttämättä liittyy epävarmuus. Varmuuden lisääntyminen antoi tekijälle kuitenkin luvan unohtaa kohtuus ja vastuu.  Ihmismielessä meni sekaisin tarpeet ja toiveet. Monet tutkijatkin ovat nykyisin varmoja hurjimpienkin toiveiden toteutumisesta uuden  teknologian avulla. Seuraavassa pari esimerkkiä tästä. Kolumnissaan Menestyksen vuosi, kaikesta huolimatta (TS 31.12.2020) Markku Wilenius puhuu koronaviruksesta ja ilmastonmuutoksesta hyvin toiveikkaasti kiinnittäen huomionsa rokotteiden nopeaan kehittelyyn ja globaalin yhteistyön lisääntymiseen tietotaidon käytössä. Hän ei mainitse mitään kulutuksen hillitsemisen tarpeellisuudesta eikä jatkuvan talouskasvun idean mielettömyydestä, eikä siitäkään miten ihmiskeskeistä on ollut kehitys, johon luonto nyt näillä kriiseillä vastaa. Vielä optimistisempi teknologisen tulevaisuutemme suhteen on professori Tapio Salakoski Turun yliopiston 100-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetyssä studia generalia-luentosarjaan kuuluvassa luennossaan Tekoälyvallankumous – miten se uudistaa elämämme. Hän kertoo työn tulevaisuutta koskevasta utopiastaan, jonka toteutuminen tekoälyn kehittämisen myötä on jo lähellä. Kyseessä on utopia, jonka antiikin vapaat miehet lausuivat jo länsimaisen kulttuurin syntyaikoina. Siinä koneet korvaavat orjat eli tekevät työt ja vapaat miehet voivat keskittyä kulttuuriin, tieteeseen ja taiteeseen. “Viini, laulu, naiset, mitä muuta ihminen kaipaa?”, kysyy Salakoski. Hän ehdottaa, että korvataan miehet ihmisillä ja työ roboteilla, ihmiset voivat keskittyä kulttuuriin, tieteeseen ja taiteeseen. “Viini, laulu, naiset, mitä muuta ihminen kaipaa?” Jotain hän kyllä myöntää olevan vielä kesken. “Jonkun on opetettava tekoälylle maailmankuva, koottava ja siivottava se data, josta robotti maailmankuvansa muodostaa”, hän huomauttaa ja lisää: “maailmankuva ja maailmankuva, mutta kuitenkin.”

Mikä pysähdyttävä ajatus! Herää kysymys kenen maailmankuvan “joku” mahtaa tekoälylle opettaa, ja mitä siitä seuraa?  Eeva Houtbeckers, Sanna Ahvenharju ja Pasi Heikkurinen päättävät Futuran 3/20 pääkirjoituksensa viittaamalla myös maailmankuvaan näin: “Olennaista on pyrkiä saavuttamaan yhteinen ymmärrys kestävyysongelman juurisyistä, joihin elimellisesti kuuluvat vaurauden, väestön ja teknologisen kehityksen lisääntyminen sekä näiden oikeutus talous- ja ihmiskeskeisellä maailmankuvalla.” 

Kohtuullinen tulevaisuus on koulutuspolitiikan haaste

Tekoälylle voi olla aika vaikeaa opettaa minkäänlaista maailmankuvaa mm. siksi, että siihen tarvittaneen tiedon lisäksi myös elämänkokemusta. Ehkä järkevämpää olisikin kaikkien ihmisten opetella erottamaan toisistaan toiveensa ja tarpeensa. Tätä ehdotti Georg Henrik von Wright teoksessaan Tiede ja ihmisjärki (1987) pohtiessaan tieteen ja teknologian liiton ihmiskunnalle ja maailmalle aiheuttamia vaaroja. Eräänä tärkeimmistä hän piti sitä, että teknis-tieteellinen tietämys saa ratkaisevan roolin päätöksissä, jotka ohjaavat kansakuntien kohtaloita. “Korkeimmat poliittiset päätöksentekijät eivät usein enää pysty arvioimaan kenen intressejä (toiveita) heidän päätöksensä tyydyttävät: kansan (kansakunnan, yhteiskunnan) epämääräisiä vai eksperttien, markkinoijien ja tuottajien rajallisempia mutta yleensä paremmin määriteltyjä päämääriä. Päätös on vain näennäisesti vapaa ja itse asiassa olosuhteiden sanelema” (von Wright 1987, 130-131).

On tehtävä ero toiveiden ja tarpeiden välille, päättelee von Wright. Termi  intressi peittää ne molemmat, mutta ihminen ei aina tarvitse kaikkea mitä toivoo, eikä aina toivo sitä mitä tarvitsee.  Tarve on jotain sellaista, jonka tyydyttämättä jättäminen on ihmiselle pahaksi, esimerkiksi terveydelle haitallista. Tarvetta vastaamattoman toiveen tyydyttäminen taas saattaa olla ihmiselle pahaksi, esimerkiksi terveydelle haitallista. Tästä seuraa, että ihminen elää järkevästi vain, jos hän osaa pitää toiveensa suurin piirtein tarpeitaan vastaavina. Tämän tietäminen on aivan erityinen järkevyyden muoto, jolla on vain vähän yhteistä teknisen ja tieteellisen rationalisuuden kanssa. Von Wright sanoo sitä arvorationaalisuudeksi,  Aristotelen nimitys sille on fronesis eli käytännön viisaus. (von Wright 1987, 131).

Yhdysvaltalainen historioitsija, arkkitehtuurikriitikko ja kaupunkisuunnittelija Lewis Mumford (1895-1990), joka tutki teknologian ja kaupungistumisen vaikutuksia ihmisyhteisöihin, sanoo teoksessaan Technics and Civilization (1934), että kun ihminen oppii käyttämään tekemisessään ja ympäristönsä muokkaamisessa automaattisia koneita omien käsiensä ja käsityövälineiden sijaan, hän irtoaa ympäristöstään ja menettää itsensä ja ympäristönsä välillä valinneen harmonian, sen ymmärryksen, jonka oli saavuttanut käsin ja käsityövälineen materiaalia työstäessään oppien samalla tuntemaan omien kykyjensä rajat ja omat mahdollisuutensa. (Mumford 1984, 18, 259.) On selvää, että oman energiansa ja omien kykyjensä varassa materiaalia työstäessään tekijä myös koettelee rajojaan ja mahdollisuuksiaan turvallisissa puitteissa. Vahingot ja erehdykset, kun niitä sattuu rajoittuvat silloin varsin kapealle alueelle ja ovat helposti korjattavissa, mutta opettavat kuitenkin tekijää välttämään epämielekkäitä riskejä. Tällainen tekeminen opettaa tekijälle kohtuullisuutta. Sen oppimisen mahdollisuus on kaikille suotava erityisesti nyt, kun pitkälle kehitetty teknologia on pääasiallisena työvälineenämme. Siinä on haastetta koulutuspolitiikalle.

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede, erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet

Houtbeckers, E., Ahvenharju, S., Heikkurinen, P. Kohtuullistamalla toivottuun tulevaisuuteen. Futura 3/20, 3-9. https://www.tutuseura.fi/julkaisut/futura/

Dewey, J. 1999. Pyrkimys varmuuteen. Alkuteos The Quest for Certainty.A Study of the Relation of Knowledge and Action (1929).

Mumford, L. 1984. Teknik och civilisation. Alkuteos Technics and Civilization (1934).

Salakoski, T. 2020. Tekoälyvallankumous – miten se uudistaa elämäämme. Turun yliopisto 100. Studia Generalia. https://youtu.be/ihYIovMsrX8

Silfverberg, A. LongPlayn perjantaikirje 24.12.2020. https://mailchi.mp/longplay/long-playn-kirjehistoriallista-juhlintaa-ja-viisi-tahnaa-joulupytn?e=006d7cc71c

Wilenius, M. Menestyksen vuosi, kaikesta huolimatta. Kolumni TS, 31.12.2020.

von Wright, G.H. 1987. Tiede ja ihmisjärki. Suunnistusyritys. Suomentanut Anto Leikola.

Kansikuva “Leikisti tonttuja, oikeesti Jiira-Silvia ja Napole” @Seija Kojonkoski-Rännäli

Hannah Arendt tulevaisuuden tutkijana

Huoli ihmisen ajattelemattomuudesta

Juutalais-saksalainen filosofi Hannah Arendt katsoi 1950-luvulla, omasta nykyisyydestään, eteenpäin tulevaisuuteen ja näki dystopian. Hän kertoo siitä teoksessaan Vita Activa (2002, Alkuperäisteos The Human Condition, 1958.)

Yhtenä lähtökohtana Arendtin tulevaisuuspohdinnoille oli edellisenä vuonna 1957 avaruuteen laukaistu ensimmäinen ihmisen tekemä satelliitti. Hän kertoo, että kun ihmiset näkivät taivaalle katsoessaan omien kättensä aikaansaannoksen, oli heidän ensireaktionsa helpotus. Tapaus nähtiin “ensiaskeleena kohti ihmisen vapautumista maan kahleista”.

Yllättävä toteamus oli toisinto lauseesta, joka on kaiverrettu erään merkittävän venäläisen tiedemiehen hautamuistomerkkiin 1930-luvulla. Tämä lause sai Arendtin huolestumaan. “Uuden ajan vapautuminen ja maallistuminen alkoivat ihmisten  taivaallisen Isän – eivät välttämättä Jumalan – torjumisella. Pitäisikö niiden päättyä vieläkin kohtalokkaammalla tavalla: kaikkien taivaan alla elävien olentojen Äidin eli Maan hylkäämisellä”, kysyi hän. (Arendt 2002, 9 – 10.)

Siitä alkoi Arendtin tutkimusmatka, jonka tarkoituksena on arvioida uudelleen ihmisenä olemisen ehtoja. Heti lähtiäisiksi hän toteaa, että kysymys on selvästikin ajattelusta, tai oikeastaan ajattelemattomuudesta, huolettomasta piittaamattomuudesta ja toivottomasta hämmennyksestä. Tutkimuksen keskeinen teema on “mitä teemme”. (Arendt 2002, 13.)

Arendt rakentaa tutkimuksessaan erään tulevaisuusskenaarion siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiset innolla keksivät ja innovoivat, rakentavat, valmistavat ja tekevät uusia tuotteita ja välineitä eivätkä missään vaiheessa pysähdy ajattelemaan, mitä he oikeastaan ovat tekemässä. Minun ei tässä ole tarpeen kuvailla hänen skenaariotaan tarkemmin, me nimittäin tunnemme sen kaikki, sillä me elämme siinä nyt.

Eräs peruste sille, että pidän Vita Activaa tulevaisuuden tutkimuksena on myös se, että Arendt oli hyvin huolissaan ihmisen ja planeettamme tulevaisuudesta ja siksi halusi tutkia, mitä oikeastaan olemme tekemässä. Hän eli aikana, jolloin atomipommi keksittiin ja ensimmäinen sellainen rakennettiin, ja seurasi asiaa läheltä. Hän oli hyvin aktiivinen sekä tiedemaailmassa että kansalaisena yhteiskunnassa ja joutui pakenemaan kotimaastaan Saksasta 1930-luvulla. Hänellä oli todella syytä olla huolissaan ja hän yritti omalta osaltaan pitää huolta tulevaisuudesta.  

Tulevaisuuden tutkimus on huolenpidon tiedettä. Huolenpito puolestaan on yksi ihmisen kolmesta aikaan liittyvistä kyvyistä ja niistä se, joka koskee tulevaisuutta. Kaksi muuta ovat muisti, joka koskee menneisyyttä ja ymmärrys, joka koskee nykyhetkeä. Tämän oivalsi jo Cicero aikanaan Roomassa. (Niiniluoto 2018, 7.)

Ihminen on jäämässä loukkuun itse tekemäänsä maailmaan

Maa on ihmisenä olemisen ehtojen kulmakivi, mutta ihminen on kehittämiensä teknologioiden avulla tekemässä sellaisia tuotteita, jopa keinotekoista elämää, joka väistämättä erottaa hänet maasta ja luonnosta. Ihminen jää loukkuun keinotekoiseen maailmaansa, elämä itse on sen ulkopuolella. Ihminen pakenee ihmisenä olemisen ehtoja ja yrittää silti pidentää omaa ikäänsä paljon yli sadan vuoden. Tutkijat ovat luvanneet, että uusi tulevaisuuden ihminen saadaan aikaan sadan vuoden kuluessa. Näin arvioi Arendt tilanteen omassa nykyisyydessään vuonna 1958. (Arendt 2002, 10.) 

Siitä on jo yli kuusikymmentä vuotta. Mitä sellaista, joka pani alulle tämän kohtalokkaan kehityskulun, siihen mennessä sitten oli tapahtunut? 

Tärkeysjärjestys ihmisenä olemisen ehdoissa oli vaihtunut 

Ajattelu, kontemplaation merkityksessä, oli menettänyt asemansa tärkeimpänä aktiiviselle tekemiselle ja toiminnalle ihmisenä olemisen ehdoissa. Ajattelulla Arendt ei tässä tarkoita filosofiaa eikä ajattelua tieteessä ylipäätään. Hänen käsitteensä Vita Contemplativa tarkoittaa samaa kuin Heideggerin käsite silleenjättäminen (Gelassenheit), joka on mietiskelevää ajattelua vastakohtana laskevalle ajattelulle  (das rechende Denken) (Heidegger 1991).  Silleenjättäminen muistuttaa zen-harjoitusta, jossa maailma ajattelee minussa ja kohtaa minut (Kupiainen, teoksessa Martin Heidegger 1991, 110).

Kontemplatiivisen ajattelun, silleenjättämisen, hylkäämisellä toisarvoiseen asemaan ihmisenä olemisen ehtona tulee olemaan järisyttäviä seurauksia tulevaisuudessa, ennakoi Arendt. Modernin kokeellisen luonnontieteen kehitys olikin jo alkanut vauhdilla, ja siinä tarvittiin paljon uusia, tarkkoja mittavälineitä ja laitteita. Niitä ryhdyttiin innolla kehittelemään ja tekemään. Samalla tietenkin tekniikan ja teknologian kehittäminen sai alkunsa. Nykyisin tiedämme, että se jatkuu eksponenttaalisena. 

Missä ovat teknologian juuret?

Mutta meidän on pidettävä mielessämme, että tämä kehitys ei siis alkanut halusta soveltaa tieteen tuloksia käytäntöön ihmisten elämän helpottamiseksi ja olojen parantamiseksi, niinkuin on totuttu ajattelemaan. “Historiallinen tosiasia on, että nykyaikaisen teknologian juuret ovat yleensä epäkäytännöllisessä hyödyttömän tiedon etsinnässä”, huomauttaa Arendt (2002, 293).

Varmaan oli hänellä näin sanoessaan mielessä esimerkiksi atomipommin keksiminen, jota hän oli päässyt sivusta seuraamaan. Se, mitä tämä “hyödyttömän tiedon” vimmainen etsintä merkitsi ja merkitsee ihmisen ja luonnon kannalta, on alkanut hiljalleen valjeta nykyihmiselle. Atomipommin osalta saatiin esimakua asiasta jo elokuussa 1945 Hiroshimassa ja Nagasakissa.

Tekniikan olemus on “Ge-stell”, sanoo Heidegger ja tarkoittaa sitä, että teknologisesti valmistettaessa luonto on ihmisen tekemisen resurssi, josta otetaan säälimättä irti kaikki, mitä tekemiseen tarvitaan ja mikä ihmistä kiinnostaa (Heidegger 1985, 23 – 26). Ajattelemattomassa teknologisessa tuottamisessa olemme jo käyttäneet monet uusiutumattomat luonnonvarat miltei viimeistä pisaraa myöten, köyhdyttäneet luonnon monimuotoisuutta ja saastuttaneet suurelta osin meret ja muut vesistöt sekä ilman, jota hengitämme. Olemme jäämässä loukkuun keinotekoiseen maailmaamme ajattelemattomalla toiminnallamme tänne kutsumiemme tappavien virusten kanssa.

Von Wright sanoo, että tieteellisessä kokeessa ilmenevä rationaalisuus on sukua homo faberin järkevyydelle, joka kukoisti keskiajan käsityötaidossa, ja että “… käsityö on epäilemättä eräs lähtökohta sille läheiselle liitolle, jonka uusi tiede solmi luontoa kohtaan manipulatiivisen asenteen kanssa” ( von Wright 1987, 49). Varmaan näin onkin, mutta käsin tekemisellä ja teknologisella tekemisellä on myös ratkaisevia eroja. Eräs niistä on se, että käsityö on heideggerilaisittain olemisen sallivaa eli materiaalia hoivaavaa ja säästävää (Heidegger 1985, 154).

Käsin tekeminen eli käsityö ja teknologia eivät ole samalla jatkumolla eikä niillä ole oikeastaan mitään muuta yhteistä keskenään kuin se, että molemmat ovat arendtilaisittain valmistamista, ja heideggerilaisittain jonkun sellaisen esiintuomista, joka ei itsestään voi tulla esiin. Siksi niiden esiintuomisesta on vastuussa tekijä eli ihminen. (Heidegger 1985, 16 – 17.)

Taustalla kuulen Pentti Malaskan äänen

Blind evolution
in a never-ending present without a future
made us into creatures different from all others,
capable of learning.

We conquered the planet,
turned it into our lebensraum,
which made us different from all others.

Will we continue blind,
in a never-ending present,
or will we take responsibility for the future of the planet
together with others?

There lies the conflict of becoming a human.

Pentti Malaska

(Laura Pouru,Markku Wilenius, Karin Holstius, Sirkka Heinonen, toim..  Pentti Malaska A Visionary and Forerunner. 2018, 209.)

Kun nykyhetki oli päättymätön,
eikä tulevaisuutta ollut.

Evoluutio muutti meitä
sattumoisin,
opimme oppivaisiksi olennoiksi 
toisin
kuin kukaan muu.

Taidoillamme turmelimme planeettaamme
tehdessämme sen omaksemme
toisin kuin tekivät muut.

Yhäkö jatkamme sattumoisin
nykyhetkessä vailla tulevaisuutta?

Joko otamme vastuun tekemistämme
planeetallamme
mukanamme 
myös muut?

(Suomenkielinen tulkinta, Seija Kojonkoski-Rännäli)

Seija Kojonkoski-Rännäli

Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.

Lähteet

Arendt, H. 2002. Vita Activa. Ihmisenä olemisen ehdot.(Englanninkielinen alkuteosThe Human Condition. 1958)

Heidegger, M. 1991. Silleen jättäminen (Gelassenheit).

Heidegger, M. 1985. Vorträge und Aufsätze.

Kupiainen, R. 1991. Silleen jättäminen ja zen. Teoksessa Martin Heidegger, Silleen jättäminen (Gelassenheit), 101 – 113.

Pouru, L., Wilenius, M., Holstius, K., Heinonen, S. (toim.),  2018, Pentti Malaska.  A Visionary and Forerunner. 

Niiniluoto, I. 2018. Onko tietoa tulevaisuudesta? Futura 3/2018, 6 – 11.

von Wright, G. H. 1987. Tiede ja ihmisjärki. Suunnistusyritys.

Tagged : / / / /