“Kulttuuripiirissämme on tapahtunut syvällinen murros”
(Jukka Hautala, HS 6.1.21, A5)
Murros tarkoittaa kulttuurimme siirtymistä patriarkaalisesta ajasta jälkipatriarkaaliseen aikaan. Miehen vallankäyttö kodin uskonnon ja isänmaan asioissa, joka ikiajoista asti on ollut sukupuoleen sidottu, on väistynyt ja laki takaa sukupuolesta riippumattoman vallankäytön. Se miten ihminen elämässä pärjää ja pyrkimyksisään onnistuu ei myöskään ole enää vähään aikaa ollut niin vahvasti sidoksissa sukuun tai lähiyhteisöön kuin ennen. Yhteiskunta pyrkii luomaan tasavertaiset mahdollisuudet kaikille kansalaisille. Näin kirjoittaa Jukka Hautala, rovasti ja kirkolliskokouksen pappisedustaja, vieraskynäkirjoituksessaan.
Kun ihmisen valta-asema yhteiskunnassa, yhteisössä ja perheessä oli jo syntymässä varmistettu sillä, että hän on sukupuoleltaan mies, saattoi nuori mies-ihminen katsoa tulevaisuuteensa rohkeasti ja luottavaisena. Naisille tulevaisuus oli pelottavampi. Heidän oli pakko turvauta miehiin, kun mahdollisuudet vaikuttaa oman elämänsä tärkeisiin ratkaisuihin näyttivät kovin vaatimattomilta. Patriarkaalisessa kulttuurissa hallitsijat ja päättäjät sekä ideologioissa, kuten uskonnoissa, valtioissa että taloudessa olivat miehiä. Poikkeuksia tähän sääntöön oli hyvin vähän.
Kulttuurin murros alkoi hitaasti hiipien, mutta on nopeutunut ajan mukana. Vaikka muutokset yhtäällä olivat merkittäviä, jäi niiden rinnalle pitkäksi aikaa vielä perinteisten arvojen ja totuttujen tapojen tukemia vanhoja käytäntöjä. Suomessa esimerkiksi kansanopetus koski alusta alkaen kaikkia lapsia, mutta yliopistot avautuivat naisille vasta paljon myöhemmin. Naisten korkea koulutus ja helpottuneet urakehitysmahdollisuudet ovat muodostuneet uhkatekijöiksi patriarkaaliselle vallankäytölle vasta viime vuosina. Nyt näemme joka päivä uutiskuvia papeista, piispoista, ministereistä, maailmanlaajuisten yhteisöjen puheenjohtajista ja talousjohtajista, jotka ovat naisia. Nyt on miesten vuoro pelätä tulevaisuutta, ja heidän pelkonsa on suuri. Ne pelkäävät eniten, joilla on eniten menetettävää.
“Länsimainen demokratia on tässä historiansa vaiheessa kehittynyt niin, että se ylittää joidenkin kansalaisten sietokyvyn”
Johanna Korhonen, HS 14.2.21, B10
Otsikossa mainitut kansalaiset edustavat tilastojen mukaan noin kolmasosaa kaikista kansalaisista ja kuuluvat persoonallisuustyyppiin, jolla on autoritaarinen taipumus. He ovat ihmisiä, jotka pitävät järjestyksestä ja ennustettavuudesta, säänöistä, selkeistä hierarkioista, tottelemisesta, palkinnoista ja rangaistuksista. He ovat vähemmistönä kansalaisten joukossa, mutta silti vaarallisia yhteiskuntarauhan kannalta, sillä he pelkäävät. Politiikantutkija Karen Stennerin mukaan heidän mielestään ne asiat, joita enemmistö pitää demokratian saavutuksina – kuten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus – ovat tälle vähemmistölle todiste yhteiskunnan rappiosta. Heidän kannaltaan tasa-arvo on mennyt jo aivan liian pitkälle. Yhdenvertaisuus tuhoaa luonnolliset hierarkiat. Kirkon aseman heikentyminen johtaa moraalittomuuteen ja maahantulijat vaarantavat turvallisuuden.
Kulttuuritoimittaja Jussi Ahlroth kirjoittaa samasta asiasta Lauantaiesseessään “Kun ihmiskuva kapenee, yhä harvempi kokee kuuluvansa joukkoon” (HS 13.2.21, C6). Hän viittaa Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen kirjaan Mikä liberalismia vaivaa? (Kosmos 2020), jossa kerrotaan, että liberalismi korostaa yksilön vapautta valita monista vaihtoehdoista ja markkinoiden vapautta mahdollistaa tämä yksilön vapaus. Se puolestaan edellyttää – ja myös oikeuttaa – talouden ja kehityksen jatkuvan kasvun. Kilpailu on silloin tietysti luonnollista, ja sitä perustellaan tietynlaisella tulkinnalla tieteen ihmiskuvasta. Tuo ihmiskuva on kuitenkin kapea eivätkä suinkaan kaikki koe siihen sopivansa. Syntyy ihmisryhmiä, jotka jäävät ulkopuolisiksi eivätkä löydä itselleen merkityksellistä paikkaa yhteiskunnassa tai yhteisössä. He kokevat itsensä osattomiksi ja osattomuus ahdistaa – ja pelottaa.
Millaista tulevaisuutta pitäisi rakentaa, jotta pelkäävät ihmiset eivät vaarantaisi yhteiskuntarauhaa tai syrjäytyisi yhteiskunnasta?
Etsiessään neuvoa siihen, miten autoritaarisen taipumuksen omaavia ihmisiä voitaisiin auttaa ahdistuksessaan, joka ajaa heitä syrjäytymään yhteiskunnasta ja käyttäytymään agressiivisesti muita kohtaan Johanna Korhonen tukeutuu politiikan tutkija Karen Stennerin tutkimuksiin. Stennerin mukaan autoritaarisesti suuntautunut vähemmistö yhteiskunnassa muuttuu poliittiseksi voimaksi siinä vaiheessa, kun heidän pettymyksensä elämään on kolminkertainen: ensiksikin he pettyvät johtajiin, jotka ajavat vain omaa etuaan ja edistävät tieten tahtoen kaaosta, toiseksi he pettyvät omaan yhteisöönsä, jossa ei enää ole vain “meitä” vaan jonne on kulkeutunut ties mistä outoja ihmisiä, kolmanneksi he pettyvät siihen, että mitään yhteisiä arvojakaan ei enää näytä olevan, on vain sekalaista seurakuntaa, jossa kukin saa ajatella miten haluaa. Moniarvoisuudessa putoaa pohja kaikelta.
Vihjeet, joita Stennerin tutkimuksista löytyy näiden kolmesti pettyneiden ihmisten ahdistuksen lieventämiseksi ovat selkeitä ja yksinkertaisia. Hän on käyttäytymistieteilijä ja tietää, ettei ihmisten vakiintuneita ajatus- ja toimintatapoja voi muuttaa. Sen sijaan yhteiskuntia voidaan kehittää ottamaan huomioon, etteivät kaikki tunne oloaan kotoisaksi moniäänisessä ja monenkirjavassa demokratiassa. Tarvitaan enemmän resursseja maahantulijoiden kotouttamiseksi. Se nopeuttaa sopeutumista molemmin puolin. Tarvitaan rituaaleja, seremonioita ja muita yhteisyyden tärkeitä elementtejä. Tarvitaan enemmän tukea niille, joille yhteiskunta on liian mutkikas. Se tarkoittaa yhteisöllistä tukea sosiaaliurvaan, työelämään, asumisen ja opiskelun valintoihin, perhe-elämään ja talouden hallintaan. Monikaan ei tarvitse niin paljon valinnanmahdollisuuksia kuin nykyään on tarjolla. Stenner jopa ehdottaa, että tietoakin voitaisiin mieluummin vähentää kuin lisätä.
Nämä ovat asioita, joista ehkä puhutaan liian vähän, kun tulevaisuutta suunnitellaan. Mutta ne ovat asioita, jotka lisäisivät pelkäävien ihmisten rauhaa ja turvallisuudentunnetta.
Kasvatustieteilijänä ja opettajana olen itse erityisen huolestunut koulun ja koulutuksen tulevaisuudesta, sillä koulutuspolitiikkaa on jo pitkään tehty teknisen kehityksen ja talouskasvun ehdoilla. On myös nähtävissä, että monet oppilaat ja opiskelijat tänä päivänä ovat peloissaa tulevaisuutensa puolesta. Siksi luen helpottuneesti hymyillen Tampereen yliopiston tutkijan, KT, dos. Antti Saaren tuoreen kirjan viimeisiltä sivuilta:
“Koulua on vuosisatojen ajan kritisoitu hyödyttömästä tiedosta ja sen vieraantuneisuudesta ympäröivästä arkitodellisuudesta, esimerkiksi nykyisen työelämän vaatimuksista. Mutta toisaalta vailla välitöntä ulkoista hyötyä olevia teoreettisia ja humanistisia oppiaineita on aina myös puolustettu. Teoreettisuus ja hyödyttömyys voidaan näet nähdä myös ihmisen toiminnan jaloimpina piirteinä. Tällöin esitetään, että tieteellisen tutkimuksen ja opetuksen tuleekin olla vapaata poliittisista, taloudellisista ja uskonnollisista vaatimuksista, sillä muuten se menettää moraalisen olemassaolonsa oikeutuksen Toisinaan voidaan siis sanoa, että koulu ja teoria todellakin ovat hyödyttömiä ja yhteiskunnasta irrallaan – ja hyvä niin!”
(Saari 2021, 189-190.)
Mutta tästä ehkä enemmän myöhemmin.
Seija Kojonkoski-Rännäli
Olen vapaa tutkija, joka kirjoittaa mielellään blogitekstejä. Ensin olin käsityönopettaja eri kouluasteilla eri puolilla tätä maata. Pitkään olin käsityön didaktiikan lehtori Turun yliopistossa, opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Dosentuurini ala on kasvatustiede erityisesti käsityön filosofia.
Lähteet
Ahlroth, J. “Kun ihmiskuva kapenee, yhä harvempi tuntee kuuluvansa joukkoon”, Lauantaiessee, HS 13.2.2021, C6.
Hautala, J. “Sukupuoleen sidotun vallankäytön murros ahdistaa monia”, Vieraskynä, HS 6.1.2021, A5.
Korhonen, J. “Yksinkertaisesti liikaa”, Essee, HS 14.2.2021,B10.
Saari, A. 2021. Kasvatusteoria antiikista nykypäivään. Gaudeamus.
Blogin pääkuva: Seija Kojonkoski-Rännäli